Haikeutta ja tunteettomuutta

Apua, pitkästä aikaa olen herännyt ihan normaaliin aamuun ilman, että mitään ihmeellistä olisi tapahtunut ja oloni on haikea ja lievän etäisesti ahdistunut. Oloni on pääasiassa paluun jälkeen ollut tosi syksyisen kotoisa ja sellainen tylsistynyt. Ettei ole kiire minnekään, ja voidaan vaan mennä fiiliksen mukaan päivä kerrallaan. Menneet on menneitä ja nykyisyys on tässä. Mutta nyt yhtäkkiä ekaa kertaa moniin viikkoihin ajattelen Ronia ja minulle tulee tarve mennä hänen someensa. Iigeessä en voi mennä hänen sivulleen hakutoiminnon kautta, koska silloin näen hänen nimensä haussa jatkossa, vaan joudun mennä seurausehdotuksiin, jossa hän on, koska seuraa minua. Minulle tulee haikea tarve tietää mitä hänelle kuuluu siitä huolimatta, että olemme jutelleet joka viikko. Siitä huolimatta että hän on sanonut ikävöivänsä minua ja halunnut vaihtaa kuulumisia. Haluan nähdä vielä sen pinnan, mitä olen vältellyt. Ja naamani eteen rävähtää useita kuvia ja videoita, joissa hän näyttää onnelliselta sen toisen naisen kanssa. Sen jota olen pitänyt vähemmän viehättävänä ja jota Karri on sanonut tylsäksi, koska oli joskus aikaisemmin tapaillut häntä. Ei mitään suhun verrattuna. Ja nyt tämä ihminen on onnellinen minun Ronini kanssa. Hyvä? Jotenkin sisaruksellinen olo. Vähän haikea. Vähän sellainen häviäjäolo. Mä hävisin. Ihan takuulla olin loppukarsinnoissa, mutta jotain tapahtui ja hän on pitäytynyt valinnassaan. Ehkä olen toivonut että heillä on ollut vaikeaa. Ja varmaan hetkittäin onkin. Muttei samalla tavalla kuin minulla ja Ronilla. Pakko luopua oikeasti lopullisesti. Sama fiilis jotenkin on kohtaan kaikkia vanhoja deittejäni. Minun keräilykokoelmani, josta en tahdo luopua. Ronin kanssa meillä on erityinen yhteys, jonka tiedän säilyvän ikuisesti muistoissamme siitä huolimatta, ettemme ole pari. Viimeksi kun viikonloppuna juttelimme Ronin aloitteesta, niin hän kertoi olevansa remppaamassa asuntoa. En ajatellut siitä sen enempää, mutta nyt havaitsen, että he ovat muuttamassa yhteen. Roni on ostanut heille talon. Vähän syrjästä, aika kaukaa täältä. Ihan tavallisen. Mutta jotenkin kaunista ja ihanaa. Nainen hymyilee ja ilmeilee kuvissa hassusti. Käyttää paljon hölmöjä hymiöitä ihan liian normaaleissa kommenteissaan, ja vaikuttaa kauhean kiltiltä. On sellainen luonnonläheinen ja meikitön. Silloin joskus kun kävimme tätä tilannetta Ronin kanssa tarkemmin läpi, silloin kun hän ailahteli ja oli vuoroin menossa kanssani naimisiin ja vuoroin heitti minut pois, niin hän kertoi, että on tuntenut tämän naisen jo kauan sitten menneisyydessään. Mutta jotain tuli silloin heidän väliinsä ja ajoi heidät erilleen. Ja nyt hän kokee, että jo silloin heidän olisi pitänyt päätyä yhteen. Ja nyt hänen on otettava tämä uusi tilaisuus vakavissaan. Selvä. Minun on käytävä tämä läpi. Ehkä kaikkien kohdalla. Hyvää matkaa, Roni. Nähdään ja ollaan outoja taas yhdessä joku kerta. Haikeaa, mutta välttämätöntä. Onneksi saan pitää hänet elämässäni aina jollain tavalla. Ja onneksi olen päässyt irti siitä kiduttavasta limbosta, johon hänen kanssaan ajauduin. Tämä on hyvä asia, ja se tuntuu hyvältä varmasti ihan pian. Vakuutan itselleni.

Oloni on kuitenkin haikea ihan yleisestikin. Näen Ninon vihreänä pallurana somessani ja mieleni tekisi sanoa hänelle jotain. Mutten keksi mitään järkevää, mikä ei antaisi ymmärtää mitään väärää. Mikä minua vaivaa?  Olen päässyt viime viikkoina ihan uusiin juttuihin suhdetasolla. Ja siksikö käyn nyt läpi erovaiheita muista ihmisistä? Vai olen säikähtänyt ja tajunnut etten tahdo eroon muista ihmisistä? Olin alussa tosi ihastunut Jukkaan, mutta en enää saa häntä kohtaan itsestän irti juuri mitään! Vain järjellä ajateltuna pystyn olla pilaamatta tätä nyt hätiköimällä ja lähtemällä toiseen suuntaan. Tunteet ovat nyt täällä itsekkäässä haikeudessa ja luopumisessa. Palautuuko tilanne? Toivon niin. Tai toisaalta! Toisaalta olen helpottunut jos en sittenkään pysty oikeasti ihastumaan Jukkaan, koska sitten voisin saada jotain parempaa. Hän voisi olla vain kiva laastari. Onhan Jukassa paljon heikkouksia pidemmällä tähtäimellä ajateltuna. Hyi minua. Minua kaduttaa, että olin tyly eilen Rickylle ja tekisi mieli sanoa hänellekin jotain nättiä mutta tyydyn kysymään jotain arkista kotiasioista ja lapsista. En voi nyt hetken haikeuksissa alkaa hempeillä muille mitään. Mutta koska olen nyt tällaisella nostalgisella fiiliksellä, niin lähetän Dimille kuulumisviestin. Hän on pyörinyt aina välillä mielessäni. Kerron matkastani ja valitan Suomen pimeyttä. Ja hän vastaa heti! Ihana Dim. Vaihdamme kuulumisia iloisin hymiöin. Olen aina pitänyt hänestä tosi paljon. Ja olisimme takuulla päätyneet tapailemaan toisiamme jos tavatessamme jommalla kummalla olisi ollut oma asunto. Meillä on aina ollut sellainen tosi välitön ja aito yhteys. Ei ole tarvinnut esittää mitään. Haikeaa. Dim sanoo, että meidän pitäisi tavata. Pieni pisto omassatunnossa. Tietenkin leikittelen vakavilla asioilla ottamalla yhteyttä miehiin, joita olen tapaillut. He voivat olla pelkkiä ystäviäni mutta tiedän, ettei Dim varmastikaan ole yksi niistä miehistä, joista jää kaverini vaikkemme tapailisikaan. Vastaan, että niin, ainahan meillä on ollut hauskaa. Eli jätän kaiken avoimeksi antamatta ymmärtää mitään. Näin turvaan itselleni turvaverkkoa ja tietoa siitä, että minulla yhä on näitä ihania ihmisiä, joista näköjään on vaikea luopua. Mutten kuitenkaan ylitä mitään rajoja jos pian havaitsenkin että tahdon olla oikeasti Jukan kanssa. Edessä on arki-ilta kotona. En aio lähteä varmaan minnekään, koska edessä on myös viikonloppu jolloin tuskin maltan kuitenkaan olla kotona. En ole sopinut mitään. En ole kiinnittynyt mihinkään. Voin tehdä mitä vain. Milloin vain. Missä vain. Kenen kanssa vain. Tarvitsen nyt tätä vapauden hokemista, jotten anna enempää valtaa haikeutta aiheuttaville elementeille. 

 
Keskiviikkona oloni ei ole vielä niin haikea kuin nyt torstaiaamuna. Lähden töistä kotiin ja otan rennosti. Päätän laittaa Jukalle viestin liittyen tylsään työpäivään, koska aina ajoittain muistan, ettei minun pidä olla häntä kohtaan liian kylmä ilman mitään syytä. Ei tarvitse olla kuuma, mutte kylmäkään. Jukka soittaa minulle ja kertoo edistäneensä nyt asuntoasiaa ja kyselee mielipiteitäni tarkemmasta sijainnista. Eih, apua. Ahdistavaa. Sanon, että asia on hänen ja hänen tulee se myös itse hoitaa. En halua ottaa kantaa. Muistutan Jukkaa, että hänen tulee tehdä ihan miten itse tahtoo.  En missään tapauksessa halua, että hän pääsisi joskus tulevaisuudessa sanomaan, että sähän tätä uutta asuntoa halusit. Oloni on edelleen turran tunteeton Jukkaa kohtaan. Jos oikein alan ajatella välejämme ja mietin, että hän olisi jonkun toisen kanssa, ja mietin miten hänellä on ollut muutamia hyvätasoisia naisia, jotka hän on hylännyt vuokseni, niin oloni hieman lämpenee. En halua että nyt rikomme välimme, ja että hän ajautuisi jonkun toisen luokse. Mutta heti tämän ajatuksen jälkeen saan päähäni mielikuvan, että jos ilmoittaisin Jukalle, että nyt tarvitsen aikalisää ja pientä taukoa, niin hän varmaan olisi säälittävä. Ehkä menisi vain vetämään päihdeöverit ja saattaisi itkeä. Ja se tuntuu minusta luotaantyöntävältä. Miksei hän voi olla vähän parempi-itsetuntoinen vahva mies! Mies joka tietää mitä tekee ja mitä haluaa. Nyt kun minulla on ollut Jukka, niin kuten olen aikaisemmin maininnut, niin kaikkien muiden miesten vastakohtaiset ja haluttavat piirteet korostuvat silmissäni. Jukka on varaton, Roni ja Javier ja Nino ovat varakkaita ja korkeatasoisia. Jukka on epävarma ja puhditon, mutta Nino ja Ricky ja Dim ovat vailla mitään ongelmaa ihanine taitoineen ja haluineen! Jukka mollaa omaa ulkonäköään ja näyttää epävarmalta, sen sijaan Roni ja Javier ja Dim ja Ricky ja Nino ovat tyylikkäitä ja itsevarmoja ja karismaattisia. Argh! Mutta. Jukka on hellä ja näyttää tunteensa avoimesti koko maailmalle. Ehkä jopa liian herkästi ja epätoivoisesti? Aluksi nautin niin paljon jatkuvasta huomiosta ja hellyydestä ja kipinöistä. Mutta nyt kun fyysinen kontakti on jotenkin jäänyt toteutumatta, niin en jaksakaan mitään roikkumista. Se ei tunnu miehekkäältä. Se ei tunnu asialta, jonka eteen tahdon nähdä vaivaa. Ei jännitystä. En enää haaveilekaan Jukan läheisyydestä kuten aikaisemmin vatsa kihelmöiden. Miksi minun pitää olla näin typerä etten voi vain vastaanottaa rakkautta ja malttaa odotella että muut ongelmat parantuvat. Ikävöin "kaltoinkohtelua" ja epävarmuutta ja jännitystä siitä, että olenko tarpeeksi hyvä.

 
No joka tapauksessa. Juttelen Jukan kanssa mahdollisimman normaalisti. Hän toteaa, että voisi tulla kylään, vaikka onkin jo aika myöhä. Ei herää mitään fiilistä, ei myöskään negatiivista, joten sanon, että tule vain jos tahdot. Tule ennen ysiä, niin ehditään vaikka syödä iltapalaa yhdessä ja katsoa jotain. Jukka lupaa lähteä heti! Ryhdyn valmistamaan lämpimiä uunivoileipiä ja ajattelen, että yritän nauttia fyysisestä läheisyydestä oli se sitten minkätasoista tahansa. Mutta pian saamani vähän lämpimämpi fiilistely saa taas kolauksen, kun Jukka soittaa että on myöhästynyt bussista ja ei saanut ostettua lippua ja sitä ja tätä ja tota. Miksei aikuinen ihminen osaa itse hoitaa tällaisia perusasioita vaivattomasti? Soittaa ja kyselee minulta, että mitähän hänen kannattaisi tehdä. En tiedä siedänkö tätä pidemmän päälle. Tällaiset asiat vain kororstavat hänen avuttomuuttaan ja riippuvuuttaan minusta. Kaikenlaiset hakemusten täyttämiset ja pienten päätösten tekemisen ovat hirvittävän vaivalloisia. Nautin, kun mies on mies ja mieluiten minua fiksumpi ja parempi ja tehokkaampu. Mutta se on harvinaista se. Tulisiko kaikista miehistä ajan myötä tällaisia piirteitä ilmi, kun vain pääsisimme tälle tiivimmälle ja huolettomammalle tasolle? Löytäisinkö jokaisesta näitä piirteitä, joissa koen heidän minua huonommiksi ja siten epäviehättäviksi? Pitäisikö minun vapauttaa Jukka tästä paineesta, jota hänelle osin tahattomasti aiheutan? Vai pitäisikö minun yrittää odottaa, että lieveneekö kärsimättömyyteni häntä kohtaan, kun tulen järkiini? En tiedä. Mutta viimein Jukka saapuu. Hän näyttää hätäiseltä ja epävarmalta, kuten melkein aina nykyään silmissäni. Hän alkaa selitellä miten hankalaa oikein se bussin löytäminen oli enkä voi olla sanomatta, että pitäisihän tällaisten asoiiden hoitaminen olla aikuiselle ihmiselle ilmiselvää. Katan heti meille iltapalan ja istumme eri puolille huonettani. Olemme koko illan aika hiljaa. Jukka on hiljainen ja pidättäytyvä. Mutta hän on sellainen aina välillä, kun joko miettii jotain miesjuttujani tai murehtii omia asioitaan. Ehkä hän on huomannut että olen vaihtanut yhteiskuvamme lomalta pois puhelimeni taustalta. En jaksa kiinnostua, eikä tällä kertaa hänen etäisyytensä aiheuta minussa vastareaktiota, jossa tahdon kiinnittää hänen huomionsa. Aikaisin Jukka sanoo olevansa väsynyt ja menemme sänkyyn. Olemme saman peiton alla, mutta Jukka ei kosketa minua. Miksi koskettaisikaan, koska eihän se johtaisi mihinkään kuitenkaan. Nukun ihan hyvin ja aamulla herään ilman mitään fiiliksiä. Ei vaan irtoa tunnetta. Ei tee mieli halailla Jukkaa. Hän ei enää viehätä minua. Harmi. Vasta erotessamme ulkona työpaikoillemme Jukka lämpenee ja silittelee selkääni ja tahtoo halailla. Ensireaktiona mietin että näkeeköhän joku tuttu. Ei tee mieli pussata. Moikka, katellaan. Harmi, että tämä on mennyt tähän. En ollenkaan tiedä haluanko olla Jukan kanssa viikonloppuna. Pitäsikö minun ajatusteni selvittämiseksi sopia tapaaminen jonkun toisen kanssa? Ihan vain kaveripohjalta tietenkin. Mutta että näkisin miten tunteeni kehittyisivät? Vai havahdunko järkiini ja haluan turvallisen ja varman ihmisen, jonka kanssa voin olla oma itseni.