The Real Slim Bonnie

Edellisviikon tiistai oli tosi ahdistava. Ahdistus alkoi iltapäivällä ja jatkui iltaan saakka, kuten se yleensä tekee. Tänä tiistaina aamupäivä sujuu nopeasti töihin keskittyen, ja jännittäen sitä, että paheneeko ahdistus päivän mittaan. Manuel toivottaa heti aamulla hyvät huomenet ja muistuttaa, että olemme olleet ystäviä nyt yli kaksi vuotta. Hän on selvästi edelleenkin innostunut siitä pienestä mahdollisuudesta jatkaa fwb-suhdetta kanssani. Mutta minun ei tarvitse sellaiseen taipua jos ei huvita. Ja juuri nyt en jaksa edes ajatella sitä. Olen nukkunut huonommin kuin yleensä. Pyörinyt tuskanhiessä nihkeissä lakanoissa ja hienovaraisesti siirtänyt kissan pois nukkumasta naamaltani. Aamulla olen kuitenkin noussut ihan pirteänä tarkistamaan päivän lämpötilat, jotta tiedän pitääkö päälle laittaa kevyt takki. Kyllä pitää! Eikä se haittaa. Kesä on ollut niin mieletön, että tuntuisi ahneelta toivoa enää enempää hellepäiviä. Kaunis ja kotoisa syksy voi tulla, vaikka se vähän jännittääkin. Fiilis ei ole mitenkään erityisen positiivinen, mutta koitan olla tyytyväinen neutraalistakin olosta. Kävellessäni toimistolle mieleeni tulee Ile. En voi sille mitään, mutta ajatuksiini nousee lapsellisia haavekuvia siitä, kuinka hän halaisi minua sängyssä ja voisin nukahtaa siihen. Sanoisin, että ollaan vaan. En haluaisi tehdä mitään. En varmaan pitkään aikaan, vaikka alkaisimmekin viettää aikaa enemmän kahdestaan. Selkeästi kaipaan jotain läheisyyttä ja hellyyttä. Kohta ei enää riitä se, että tiedän jonkun tykkäävän minusta. Vaan haluan käpertyä kainaloon. Mutta henkisellä yhteydellä ja sellaisella viattomalla söpöydellä. Ei mitään sen enempää. Juuri sellaista ujon alkeellista on flirttimme tähänkin asti ollut. Siinä näitä mielikuvia selatessani tajuan, etten ole ollut kenenkään uuden kanssa tänä vuonna lainkaan. En ole tavannut ketään uutta miestä, jonka kanssa olisin ajautunut sänkyyn. Ja yhtäkkiä se ajatus on aika pelottava. Tunnen nämä tutut miehet ja tiedän heidän pitävän minusta, ja ehkä juuri siksi kaikki on ollut niin avointa ja helppoa. Mutta ajatus intiimeistä hetkistä esimerkiksi Ilen kanssa tuntuu tosi vieraalta. En pysty edes kuvittelemaan sitä. Mutta en tiedä onko sillä mitään väliä. Olen vasta just ja just pääsemässä yli Javierista, eikä mielessäni (tai päälläni) ole ollut pitkään aikaan tilaa kenellekään uudelle. Eikä tarvitsekaan olla ennen kuin tuntuu siltä. Ja sitä paitsi joskus voi olla paras ettei asiat mene niinkuin on etukäteen suunnitellut. Eikös joku viisaus sano, ettei samalla kaavalla voi saada uusia lopputulemia. Ja minä en tosiaankaan halua enää kokea tätä samaa. 

Eilen maanantaina Ile on lähettänyt minulle viestin koskien jotain käytännön asiaa, joka on ollut aiemmin esillä. Olen hyödyntänyt yhteydenoton ja sivuten tylsää aihetta kertonut samalla kuulumisiani. Ilmoittanut miten kauhean väsynyt olen. Ja sitten tulee se ensimmäinen punainen sydän. Ei suoraan minulle tarkoitettu. Vaan se sellainen varovainen, joka liittyy johonkin keskustelmaamme aiheeseen. Laitetaan viestiin sydän kun puhutaan vaikka lemmikistä. Mutta oikeasti ehkä halutaan laittaa se sydän siihen viestiin, koska se on sydän. Punainen sydän, joihin joskus lankesin. En ollenkaan tiedä onko tällainen ominaista Ilelle vai haluaako hän oikeasti osoittaa, että välittää minusta pintaa syvemmin. En tiedä olenko valmis lähtemään tällaiseen vielä mukaan. Pidän siitä ja samalla se vähän pelottaa. Koska en oikeastikaan tiedä mitä itse ajattelen ja tunnen. Koska vielä ihan vähän vilkuilen Javierin somea ja saan häntä ajattelemalla sydämeni vihlaisemaan. Koitan muistuttaa itseäni siitä, että monesti, kun olemme yhdessä viettämässä vapaa-aikaa niin etsin Ileä katseellani juhlista tai baarista, tai ilahdun kun hän tulee paikalle. Mutta toisaalta niin teen muidenkin kohdalla. Ainakin jonkin verran. Mietin, että miten reagoisin tähän ja päädyn jatkamaan samasta sydämellisestä aiheesta ja liitän viestiin hymiön jolla on silmien tilalla sydämet. Hah, aikuiset ihmiset ja tällaista leikkimistä! Vaihdamme pari viestiä ja keskustelu loppuu siihen, kun Ile sanoo meitä leikkimielisesti Bonnieksi ja Clydeksi. Se sävähtää vähän sisimmässäni. Olen aina halunnut olla jonkun Bonnie. Minä olen aina se, joka vitsailee tällä asialla. Partners in crime. Tehdään yhdessä kaikkea hullua. Mutta nyt sen ehtii sanoa Ile.  Joku voisi sanoa, että pitää seurata tällaisia merkkejä ja antaa mennä. Mutta olihan meillä mielestäni aivan mieletön yliluonnollinen yhteys Roninkin kanssa. Siis oikeasti ajattelen niin vieläkin. Koko "suhteemme" oli täynnä taikaa. Mutta joskus niin vain käy. Ile on aiemminkin keskustelujemme lomassa yhtäkkiä sanonut jonkin täysin ilmasta temmatun asian, joka on minulle erityisen merkityksellinen. Tuolloin kyseessä oli eräs tietty raamatun kohta, joka on aiemminkin hypännyt silmilleni erityisellä tavalla toistuvasti. Nämähän ovat vähän hölmöjä ja varmasti melko merkityksettömiä asioita. Mutta mitä jos eivät olekaan. Mitä jos heittäytyisi kunnolla virran vietäväksi ja sanoisi kyllä kaikkeen. Seuraisi asioita, jotka kokee merkeiksi oikeasta suunnasta. Mihinköhän sitten päätyisi. 

Päivän mittaan ahdistus läikkyy vaimeana rinnassani. Uutena fyysisenä oireena minulla polttelee vatsaa ihan niinkuin jännittäisin koko ajan kauheasti jotain. Se tunne kun vatsanpohjasta ottaa vuoristoradassa, tai kun vatsa on täynnä perhosia. Ihan kuin ahdistukseni olisi valahtanut rinnasta vähän alaspäin. Ja outoa tässä on se, etten oikeastikaan enää tunnista fyysistä oiretta ja ahdistusta toisistaan. Olen maininnut siitä aiemminkin,  mutta nyt se on jotenkin viime aikoina korostunut. Jotkut jännittävät vatsallaan. Minä teen niin hyvin herkästi. Mutta nyt tunne on tosi voimakas ja jatkuva. Olen tyytyväinen, että annan ammattilaisten tsekata nämä asiat puolestani. Muuten kehittelisin ties mitä kauhudiagnooseja itselleni. Pystyn lisäämään fyysistä tuskaa itsekseni miettimällä jotain ahdistavaa. Näin sattumalta vanhoja kuvakaappauksia minun ja Javierin keskustelusta ja heti keskivartaloni räjähti särkemään. Viesteissä Javier on pyytänyt minua luokseen ja sanonut, että voisimme keskustella toiveistamme toistemme suhteen. Toisissa viesteissä olen loukkantunut kun Javier on peruuttanut viime hetkellä sopimamme tapaamisen, koska olin sanonut jotain tyhmää hänen ystäviensä edessä. Jotenkin sekin tuntuu haikealta. Saada kinastella hänen kanssaan viesteissä. Näin myös vanhoja valokuvia minusta ja Ronista. Videopätkiä, joissa puhumme hassuja juttuja ja nauramme. Istumme hymyillen bussissa ja kuuntelemme musiikkia niin, että toinen saa toisen kuulokkeen ja toinen toisen. Ilmeilemme kameralle. Meillä oli niin hauskaa. Viihdytimme itseämme juttelemalla vieraille ihmisille ja keksimällä jotain erikoista tekemistä kerta toisensa jälkeen. Jokainen päivä oli seikkailu. En usko, että hän tekee sitä nykyisen naisystävänsä kanssa. Heidän kuvansa ovat vain ällösödejä ja hempeitä. Sellaisia, joita kuka tahansa voisi julkaista. Meillä oli Ronin kanssa ihan oma maailma. Ihan kuin meillä olisi ollut oma salakieli, kuten joillain kaksosilla. Edelleenkin olen vahvasti sitä mieltä, että olemme toistemme sielunsisarukset. Olen sitä mieltä, että hän valitsi turvallisemman ja vaivattomamman vaihtoehdon. Minun persoonallisuuteni ei sovi kovinkaan monelle. Minulla on aivan liian usein aivan liian nokkela vastaus valmiina. Ja vaatii mieheltä vahvaa sisintä sietää se ilman että tuntee alemmuutta. Ellei kuulu niihin miehiin, jotka nauttivat ollessaan niin sanotusti alakynnessä. Mutta minä en halua sellaista puolisoa. Haluan tasavertaisen kumppanin, joka sitten tiettyjen rajojen ylittyessä halaa minun sitä sairasta ja heikkoa puoltani myös. On se vahvempi pinnan alla. Joskus aiemmin olen koittanut hillitä itseäni ja miettiä että millaisen tyttöystävän tuo mahtaa haluta, ja sitten yrittää olla sellainen. Mutta teeskentelevä käytös on vain johtanut minut väärien ihmisten luokse. Jos Ile pitää minusta, niin hän todella pitää oikeasta minusta.