En syty palamaan

Ai että mikä yö. Päätä särkee. Olen raahautunut toimistolle ja mietin, että pitäisikö pestä hampaat. Ei olisi eka kerta kun tekisin sen työpaikallani, mutta en jaksa ihan vielä. Voisin nukahtaa tähän pöytäni ääreen. Ehkä nukahdankin. Edessä on viioknloppu joten mikä on typerämpää kuin pilata torstain ja perjantain väliset unet, ja siten riskeerata tämän illan jaksaminen. Kulkiessani pitkin erittäin varhaista aamukatua, jolle ennusteiden vastaisesti aurinkokin vähän vilkuilee, huomaan, että taas silmissä ihan vähän särisee. Eilen se oli jo poissa. Uskon, että alkoholilla voi olla osuutta asiaan. Mutta nyt se on niin lievää ja hetkellistä, etten jaksa välittää siitä. Olen napannut mukaani jonkun aamiaissetin jostain kahvilasta. Tuorepuuroa, tuoremehua ja teetä. Teen sain jo nautittua, mutta muutoin olo on päänsäryn vuoksi niin etova, että pitäydyn buranassa. Vaihdan pari nauravaista viestiä Manuelin kanssa, joka on jo ehtinyt lähettää minulla hauskan videonpätkän, jossa kakadu hakkaa päätään kapulan tahdisssa rumpuun. Ihan täysillä. Se on hauskaa, myönnän. Mutta sitä enemmän se on myötätuntoa herättävää. Ymmärrän miltä sinusta tuntuu lintuparka. Minäkin hakkaan päätäni seinään koko ajan. Aamun ratoksi laitan viestiä myös Javierille, jolla on vahvat yhteydet alueelle, jossa on nyt tehty viimeisin terrori-isku trendikkääseen Autolla Väkijoukkoon -tapaan. Siellä kävelin juuri keväällä, vaikka itse ehdottomasti pidän enemmän kapeista sivukujista ja vanhankaupungin tunnelmasta. Suuri osa uhreista on varmasti turisteja. En ole lainkaan yllättynyt tapahtuneesta. Nämä tulevat varmasti lisääntymään siellä sun täällä. Pitää vain luottaa siihen ettei itse osu siihen väkitungokseen jossa poksahtaa, siihen metroon joka räjäytetään tai sille lennolle joka seuraavaksi katoaa. Javier vahvistaa että hänen tuttavansa ovat turvassa, ja samalla toteaa saman mitä jo itsekin mietin. Se on turistikatu, jolla käy vähän paikallisia. Noniin, nyt on jotenkin selviydyttävä tästä päivästä ja toivottava, että päänsärky laantuu. Ja unelmoitava päiväunista. Kerran joku vanha työtoverini kertoi, että eräs hauska persoona työyhteisöstämme pitää tyynyä kaapissa huoneessaan, ja on ainakin kerran tullut yllätetyksi nukkuessaan työpöytänsä päälle kumartuneena. Ai että nyt voisin lainata sitä.

Eilispäiväinen torstai on aurinkoinen ja leppoisa. Olemme sopineet myöhäisen illallisen Harrin kanssa, mikä tuntuu hyvältä ajankuluidealta, vaikkei sinänsä erityisesti innostakaan. Yritän kovasti saada itseäni kiinnostumaan Harrista. Yritän miettiä hänen hyviä puoliaan ja sitä, että onhan meillä ollut ihan kivoja hetkiä, joten miksei voisi olla lisää. Yritän samalla miettiä Ronin huonoja puolia. Hänen ilkeyttään. Sitä ettei hän ehkä voisi koskaan tehdä minua onnelliseksi. Mutta vaikka kuinka yritän niin en onnistu kääntämään fiiliksiäni kuin ehkä sekunniksi kerrallaan. Kuuntelen hidasta tunteellista musiikkia kulkiessani keskustaan etuajassa, jotta ehdin ottaa lasillisen tai pari ennen kohtaamistamme. Ajattelen Ronia. Sitä, että hän saattaa lähteä. Sitä, että hän saattaa olla jonkun toisen kanssa suunnittelemassa samoja asioita, joita on tehnyt hetkeä aikaisemmin minun kanssani. Miksen vaan saa poistettua häntä päästäni! Aina hetkittäin saan itseni fokusoitumaan muihin ihmisiin ja hauskanpitoon. Saan pienen oivalluksen siitä, että minua varten voi olla jotain muuta - parempaa! Mutta en vaan vielä pysty pysyttäytymään noilla aalloilla vaan hetkeä myöhemmin saatan olla tippa linssissä muistelemassa jotain ihanaa hetkeämme ja kurkkua kuristaa ajatus siitä ettei se enää toistuisi. Oloni paranee vain ajattelemalla, että jos hän lähtee, niin kyllä hän tulee takaisinkin. Saan fiiliksen pehmenemään kun ajattelen, että minun täytyy vain olla cool ja kärsivällinen, koska kohtaamme takuulla taas. Järjellä en halua sitä. En halua tätä samaa pyöritystä. Mutten voi sille mitään, että ajatus siitä saa ahdistukseni lievenemään. Siispä nytkään en ole kovin hyvällä mielellä menossa kohtaamaan Harria, mutta aion panostaa tapaamiseen kyllä. Menen vakkariterassilleni, jossa Roni ei koskaan käy. Luen lehteä ja pidän kuulokkeet korvillani. Aurinko väistyy jo nopeammin varjoon, eikä terassi ole niin täynnä kuin vielä pari viikkoa sitten tähän aikaan arki-iltana. Hei hei kesä, haista paska.

Saan hermoni aisoihin ja ajatukseni pois kurjuuksista aika tehokkaasti, vaikka minun onkin käytettävä turruttavaa alkoholia prosessissa. Kuten useimmiten. Kävelen hissukseen kohti sovittua tapaamispaikkaa kuunnellen täysillä jotain voimabiisejä, joiden basson rytmiin on kiva kävellä. Olo on turruttunut. Juuri sellainen, että on ottanut kovan särkylääkkeen kovaan hedariin. Tietää, että se särky on siellä ja vähän kuvottaa ja tuntuu jos päätä heiluttaa, mutta samalla sen voi unohtaa aina vähänksi aikaa kerrallaan. Vilkaisen ohikulkiessani paikkaa, jossa Roni viimeksi oli kun tapasimme. Silloin hän aloitteellisesti tahtoi tavata. Miksi hän yhtäkkiä muutti mielensä silloin? En tiedä. Itsesuojeluvaisto iski päälle? Ricky oli kommentoinut sydämen johonkin kuvaani. Oliko se liian paha isku? Vai menikö välimme niin vakaviksi, että hänen on nyt karattava pois maasta? Vai onko hän vain playeri. En voi puhtaasti uskoa sitä, vaikka niin minulle on tolkutettu useita kertoja. Kun joku, joka ei tunne Ronia, sanoo että hän on vain samallainen peluri kuin muutkin. Niin en voi olla ajattelematta, että kommentoija muuttaisi mielensä jos tapaisin Ronin. Hän on toki naistennaurattaja. Mutta se on vain pinta, jonka alle olen takuulla päässyt. Olen nähnyt hänen itkevän. Olen nähnyt hänen painiskelevan ongelmiensa kanssa. No mutta, miksi ihmeessä ajattelisin taas näitä asioita. Olenhan menossa tapaamaan Harria. Saavun sovittuun paikkaan ja oloni on tunnoton ja tympeä. Toivon todella Harrin parantavan oloani. Tarkastelen Harria odotellessani kännykältäni puhelinlaskua, joka on vastoin kaikkia odotuksiani alle sadan euron suuruinen! Jes. Eka kerta moneen kuukauteen. Olen niin ahkerasti käytellyt mobiilidataa ulkomailla, että ehkä se uusi muutos maksuissa on oikeasti tullut voimaan. Hienoa. More Wine for Me! Pian Harri kävelee omaan hieman pomppivaan tapaansa luokseni. Näen hänet, mutta minussa ei herää mitään tunnereaktiota. Hymyilen ja halaamme. Heti minun täytyy yrittää keksiä sanottavaa. Miten meni päivä. Miten meni alkuviikko. Miten menee huominen. Huoh. Olen nyt selvästi asenteellinen, mutta en voi sille mitään, että vaikka Harri on söpö, varakas, kouluttautunut, fiksu ja kiva. Niin hän on myös tylsä. On valitettavaa, että olen tavannut hänet nyt, kun voimassaoleva kontrasti Roniin on suurinpiirtein miljardi valovuotta. En vain jaksa sitä, että keskustelua on pakko miettiä. Keskustelu on aina käytännönläheistä tai sitten se on yksipuoleista. Menemme ravintolaan ja annan Harrin valita annoksen, koska tarjoukseen kuuluu ottaa kaksi samaa pääruokaa. Olen varma, ettei Harri valitse mitään rupuista burgeria, kun tarjolla on poroa ja jotain herkkusieniherkkua. Mutta Harri tilaa burgerin. Onhan se vähän ylireagoitua, mutta olen pettynyt. Katson kun hän nojaa huonolla tietokoneryhdillään tiskiin tilatessaan ruokajuomaksi vettä, ja mietin onko hän lihonut. En tiedä pystynkö tähän. Olisin niin kovasti halunnut mutta en ehkä pysty. Mutta hymyilen ja tilaan viiniä. Pöydässä totean, etten yleensä syö mitään hamppareita muualla kuin mäkkäristä korkeintaan kolmella eurolla. Harri nauraa ja sanoo, että onhan nämä aivan erilaisia! Mutta eivät ne ole. Olen oikeasti aika varma, että olisin saanut McDonaldsista yhtä hyvän kulinaristisen elämyksen. Mutta höpöttelen näennäisen hyväntuulisena niitä näitä ylläpitäen keskustelua Harrin lipittäessä vettä. Minä oikeasti yritän. Hoen mielessäni itselleni, että tämä henkilö tässä ottaisi minut matkalle mukaan eikä vain karkaisi mitään kertomatta maasta. Tämä henkilö tässä on jännittävä, koska harrastaahan hän extremeurheilua! Tylsältä vaikuttava pinta on vain pintaa. Hetkittäin saan oloni kohenemaan ja kun Harri sanoo, että Noh mentäisiinkö vaikkapa minun luokseni, niin sanon, että voimmehan me ainakin käymään mennä.
 

Matkalla hänen luokseen minusta tuntuu, että olen menossa väärään suuntaan. Tämä ei enää toimi. Harri on suloinen, mutta ei se ehkä riitä. Mietin kuumeisesti, että miten voisin välttää seksin, jos se ei minua innosta. Välillä ajattelen, että onko sillä niin väliä jos antaisin vain mennä Harrin mieliksi. Säälistä. Sitten mietin, että enkö oikeasti saa itse päättää ja mennä sen mukaan miltä minusta tuntuu. Sitten mietin, että se olisi harhaanjohtamista. Pitäisi olla täysillä mukana, koska se olisi järkevää. Harri pettyy muuten. Mitä sitten jos minua oksettaa ja itkettää. Pääsemme hänen luokseen ja otan esiin kahdenkymmenenneljän senttilitran miniviinin. Harri on sanonut, ettei hän aio juoda, mutta sarjaa katsellessamme hän haluaa juoda osan viinistäni. Ärsyttävää. Olisin kyllä tuonut koko pullon! En pääse riittävään humalatilaan, mutta kello on jo tosi paljon. En edes tiedä pääsisinkö millään järkevällä yölinjalla kotiin. Siispä tartun tilaisuuteen kun Harri ehdottaa nukkumaanmenoa. Ehkä hänkin on niin väsynyt ettei edes jaksa ehdotella mitään. Kääräydyn nukkuma-asentoon ja vaihdamme kepeitä kommentteja yllättävän hyvästä uudesta sarjalöydöstä, josta taisin pitää enemmän kuin Harri. Sitten hän alkaa silitellä minua. Ei minua silittely haittaa. Sitten niin käytännönläheinen ja insinöörimäinen Harri kysyy, että Noh haluatko sinä seksiä vai etkö sinä halua. Argh, voiko olla mitään epäseksikkäämpää. Hienoa, että hän on selvästi oppinut joltain, että asioista pitää pystyä puhumaan. Olen yllättynyt ja sanon, että ehkä en halua. Harri jatkaa, että enkö osaisi ennakkoon aina sanoa, että mitä haluan, jotta hänen ei tarvitsisi arpoa joka kerta. Kysyn, että ai kertoisin haluanko seksiä ennen kuin tapaamme? Harri on hetken hiljaa ja sitten sanoo, että no eiii nyt sillä tavalla. Minua ahdistaa ja haluaisin päästä teleportilla nyt minne vain muualle. Tyydyn toteamaan, että minulla on nyt sellaisia asioita, joita täytyy vielä käsitellä, enkä ole valmis nyt enempään. Kysyn haluaako Harri, että lähden. Eiii, jää vain yöksi. Hän sanoo, ettei häntä haittaa, mutta haluaa vain selkeästi tietää. Ilmapiiri on kuollut ja haluan vain nukkua, jotta pääsen äkkiä lähtemään sieltä. Nukahdan sikiuneen. Yhtäkkiä keskellä yötä havahdun hereille siihen, että Harri istuu sängyssä ja huutaa täysillä. Säikähdän ja hätkähdän ylös, kysyn, että mikä hätänä. Harri lopettaa huudon ja sanoo, että ei mikään. Hetken minua vähän pelottaa, että mikä häntä vaivaa. Mutta toisaalta olen itsekin unenpöpperössä, joten ihan sama. Nukahdan uudelleen, kun Harrikin menee takaisin peiton alle. Seuraavaksi havahdun hereille ja huomaan, että Harri näprää puhelintaan vieressäni. En reagoi vaan koitan jatkaa unia. Haluan pois. Ja seuraavalla kerralla, kun havahdun hereille jostain syystä, niin Harri vieressäni sanoo ääneen "terve". Huone on pilkkopimeä. En vastaa. Nyt ajattelen, että olen varmaan kuorsannut, etenkin kun on ollut lieviä flunssaoireita. Ehkä se on häirinnyt Harria tavallista enemmän. Ja onhan hän ihan selvinpäin. Ihan sama. Haluan sieltä pois. Tämä ei toimi, eikä varmaan tule toimimaan. Meillä ei ole kemiaa. Ei ole kipinää. Hän ei sytytä minua fyysisellä tasolla yhtään. Tajusin tämän, kun huomasin, että ajatus Jukasta ei ole samallailla vastenmielinen, kuin ajatus Harrista. Siispä kyse ei ole ainoastaan siitä, että olen sidoksissa Roniin. Nyt on aika antaa Harrin mennä. Kun kello soi pomppaan ylös sängystä. Sanon, että minulla on kiire jotta ehdin hyvään bussiin. En mene edes kyplyhuoneeseen vaan pukeudun, laitan vähän deodoranttia ja siistin naaman minuutissa. Hymyilen ja toivotan hauskaa päivää. Ja ennätysajassa olen väsyneenä ja päänsärkyisenä matkalla töihin. Matkalla tuntemattomaan viikonloppuun. 
 

Jätän aamukahvitauon väliin työpaikalla, koska en vaan nyt jaksa. Olo kyllä kohenee selvästi kun kello käy. Enää päätä ei särje (kiitos burana). Ilta alkaa innostaa (kiitos säätiedote ja kaverit). En ole vielä heittäytymässä junan alle (kiitos Luoja). Vaihtelimme eilen pari kivaa viestiä Jukan kanssa. Vihjaten siihen, että voisimme tavata tänään tai viikonloppuna ainakin. Se voisi olla kivaa. Hän on tosi sosiaalinen ja kiva. Ja miksei voisi jotain potentiaaliakin olla? Olen jotenkin ollut niin rajoittunut, etten ole edes osannut olettaa, että johonkuhun voisi oikeasti törmätä muualla kuin tinderissä tai kaatokännissä risteilyllä. Mutta miksei. Katsotaan mitä tapahtuu. Vähintään kaveruutta. Onneksi on viikonloppu ja mahdollisuus tarvittaessa täyteen nollaukseen, koska ahdistuksen aiheita sinänsä riittää. Koitan siirtää Ronin sivuun ajatuksistani ja keskittyä johonkin ihan muuhun. En haluaisi viettää mitään huumeidentäyteistä viikonloppua taas, mutta en pysty ottamaan rauhallisesti itsekseni, jos ei nyt mitään ihmeitä tapahdu. En pysty olla turruttamatta itseäni tässä tilanteessa, vaikka ahdistus ei edes ole katossa. Evo.