Plähh

Tiistaina olen aamulla ihan tokkurainen ja herääminen tuntuu kestävän koko aamupäivän. Bussissa ollessani silmät menevät väkisin kiinni, vaikka olen nukkunut perinteisesti vähintään kahdeksan tuntia. Ja syynä tälle inhottavalle väsymykselle on todennäköisesti maanantai-iltana ottamani särkylääke, jota olen halunnut kokeilla kroonisesti kipeään yläselkääni. Ihan vain kokeillakseni, että voinko paremmin jos otan reseptillä saamani kipulääkkeen. Mutta jos illalla ottamani lääke tekee minut näin väsyneeksi vielä seuraavana aamuna, niin ei kiitos. En jaksa edes miettiä, että onko selkäni jotenkin parempi. Arkisin välttelen yleensä kaikenlaisia lääkkeitä ja päihteitä, koska haluan olla kirkkaalla mielellä. Minulla ei ole mitään tarvetta sekoittaa päätäni, eikä mitkään selkävaivat ole vielä yltyneet niin koviksi, että oikeasti tarvitsisin säännöllistä lääkettä. Saatan ottaa lasillisen viiniä ruoan kanssa tai huvikseen, mutta se on mitätöntä verrattuna siihen, miten paljon aikaisemmin olen käyttänyt alkoholia arkenakin. Ja jos ahdistus tuntuu iskevän, niin enää en kärsi siitä jos ei ole pakko, vaan saan omalla luvalla turvautua ahdistuslääkkeeseen, joka turruttaa sen mukavasti pois. Mutta ne tilanteet ovat aika harvinaisia. Ja ainakaan tätä lääkettä en enää ota kuin tositarpeessa. Aamukahvikaan ei tunnu täysillä saavan minua hereille ja tuntuu siltä, kuin olisin kevyessä horroksessa, kun koitan hoitaa työasioita. Mutta onneksi lounastauolla fiilis alkaa piristyä kohti normaalia. Ja tällaisia lääkkeitä määrätään joillekin syötäväksi päivittäin! Ei ihme jos joillain elämä on yhtä tokkuraa. Mutta tulipahan kokeiltua. Myös kuumuus saa olon tavallista saamattomaksi. Maanantaina saan laitettua pyykkejä ja tiskejä ja käytyä kävelylläkin. Mutta muuten tulee vain laiskoteltua. Ja juteltua Rickyn kanssa, joka on jostain syystä taas ihan varma, että meillä tulee olemaan yhteinen tulevaisuus. Hän jatkaa samoja juttujaan heti tiistaiaamuna ja ehdottelee kesälle kaikenlaista yhteistä tekemistä mökistä road trippiin, ja loukkaantuu kun ilmoitan etten halua mökille, enkä sovi hänen kanssaan vielä yhtään mitään. Korkeintaan ne drinkit terassilla. Olisin varmasti avoimempi jos en nyt odttelisi kärsivällisenä minun ja Javierin tilanteen etenemistä. Mutta en koe torppaavani nyt ketään hänen vuoksi, koska kyse ei ole mistään uudesta tilaisuudesta johon pitäisi tarttua nyt tai ei koskaan.

Nautin tiistaista lounastani taas tuttuun tapaan kahvilassa ja meinaan tukehtua väärään kurkkuun vetämääni salaattikastikkeeseen. Mutta muutoin oloni on aika hyvä. Siispä kysäisen huvikseni Javierilta kuulumisia. Tunnustellakseni ilmapiiriä ja hänen innokkuuttaan. Varmistaakseni, että hän on vain kiireinen ja mykkä, koska hän on sellainen. Eikä siksi etteikö hän pitäisi minusta edelleen. Mutta että hän muistaisi olemassaoloni. Ihan vain huvikseen, koska oikeastaan oloni on ilman häntä aika hyvä juuri tänään. Koen heti kaikki nämä hidastelut ja epävarmuudet ylimääräisinä rasitteina. Ja välillä mielessäni välähtelee autuas itsenäisyys. Se miten paljon helpompaa on voida vain olla stressaamatta mistään ja tehdä ihan mitä itse haluaa. Ja siksi en juuri tällä hetkellä suuresti välitä mitä Javier vastaa tai vastaako lainkaan. Ja siksi juuri niitä kuulumisia onkin helpompi kysyä. Olen ilmeisesti oppinut hyödyntämään nämä tunteettomammat ja tyytyväiset hetket olemalla sosiaalinen varastoon. Ja se toimii. BLING. Javier vastaa iloisesti kertoen kaikenlaisista tapahtumista joissa on vieraidensa kanssa juoksennellut. Jep, hän todella on tehnyt itsensä kiireiseksi. Kivaa, että hän avoimesti jakaa tekemisiänsä minulle, mutta fiilikseni ei muutu mihinkään suuntaan. Epäilen välinpitämättömästi, että seuraava tapaamisemme on jossain ikuisuuden päässä. Enkä jaksa stressata siitä ainakaan vielä työpäivän aikana. Viikko tuntuu taas pitkältä ja tekisi mieli  tehdä jotain hauskaa, eikä vain lojua kotona. Joten lähden itsekseni ulos ajatukseni ehkä tömätä johon kuhun kaveriin. Mutta kukaan ei ole missään. Minulle tulee liian kuuma. Alan ajatella sitä kuinka Javier on taas jossain tapahtumassa ystäviensä kanssa ja minua alkaa ärsyttää. Jos hän olisi vähän innokkaampi ja vakavissaan niin olisin siellä mukana nyt! Yhtäkkiä taas tekisi sittenkin mieli leikkiä marttyyria ja sanoa hänelle, että en jaksa. Hän on liian hidas ja kiireinen minun makuuni! Ihan vain saadakseni jonkun reaktion häneltä. Saadakseni hänet loukkaantumaan ja katumaan typeryyttään. Mutta sanon tuolle ahdistuksen marttyyriserkulle, että kaikki on ihan hyvin. Ei Javier ole tehnyt tahallisesti mitään väärää. Ja jos emme taaskaan ehdi tavata niin ehdin kertoa mielipiteeni siitä hänelle myöhemminkin. Lähden latistuneena ja ihan vähän ahdistuneena kotiin viettämään arkista iltaa, ja juttelen Singhin ja Rickyn kanssa, jotta kokisin, että joku ihminen sentään pystyy antamaan minulle hetken aikaansa. Ja vuodatan jopa itsesäälikyyneleen perheenjäsenelleni joka on myös liian kiireinen antaakseen minulle aikaa tänään. Oma lapsellisuuteni lähes naurattaa itseäni. Ja se miten minusta voi yhtäkkiä tuntua hetken tältä, vaikkei mitään pahaa ole tapahtunut. Ihan kuin joku olisi ilkeästi juuri tehnyt minulle oharit. Ihan kuin jokin olisi mennyt pieleen. Huoh. Ehkä se vain oli oma järkeni tänään.Teen siis itselleni pikkuannoksen puuroa, johon sekoitan pikkulusikallisen vihreää voita pakkasesta ja laitan kauhuelokuvan pyörimään, ja toivon että huomenna taas minusta tuntuisi toiveikkaalta.