Opening the circle

Siitä huolimatta, että koitan olla cool, niin ikävöin Javieria. Ja minua harmittaa, että hänen pitää koittaa järjestää tapaamista sen jälkeen, kun hän on ensin ollut alkuperäistä tapaamisehdotustani kohtaan vähättelevä. Ja vielä enemmän minua ärsyttää, että haluaisin tarttua siihen säälitarjoukseen ja mennä halaamaan häntä ja itkeä hänen paitaansa vasten. Ja haluaisin, että hän silittäisi hiuksiani ja rutistaisi lujasti, ja pyytäisi anteeksi ja sanoisi, että hän tuntee samoin. Mutta entäs sen jälkeen? Kaikki elokuvat loppuvat aina siihen. Paitsi sitten vielä tulee lyhyt epilogi, jossa pariskunta on onnellisena synnytyslaitoksella tai omissa häissään ja kaikki nauravat onnellisina ympärillä. Happy ending. Mitä siinä välissä tapahtuu? Emme ole kauhean tunteellisia ihmisiä Javierin kanssa. Siis avoimesti. Minua nolottaisi oma käytökseni. Tunteenpurkaukseni tuntuisi liioitellulta heti kun se on ohi. Javier ahdistuu herkästi liiasta läheisyydestä (varmaan?), joten hän ehkä katuisi sitä, että on kutsunut minut luokseen, kun olisi voinut tehdä jotain järkevää. Jotain mitä hänen pitikin tehdä. Minäkään en tahtoisi puhua aiheesta enää, joten katsoisimme telkkaria ja viettäisimme ihan normaalin illan. Tavallista varovaisemman. Mutta mistään ei sovittaisi mitään. Enkä kaivautuisi hänen kainaloonsa enää, koska pelkäisin ahdistavani häntä. Kumpikaan ei osaisi sanoa mitään, eikä ole varma haluaisiko edes. Mehän olemme aina toimineet näin, joten miksi muuttaisimme mitään. Sitoutumiset ahdistaa. Emme me sovi parina yhteen kuitenkaan. Menisimme yhdessä nukkumaan. Ahdistus kalvaisi minua. En saisi unta kunnolla hänen vieressään enää, koska tiedän, että kaikesta tästä välikohtauksesta huolimatta, olemme aina vaan jumissa samassa pisteessä kuin ennenkin. Ajattelisin, että sanoin suoraan kaiken ja tulin hänen luokseen, mutta silti mikään ei muutu ikinä. Javier nukahtaisi viereeni, ja haistelisin hänen hiuksiaan ja pilaisin tyynyliinan ripsivärilläni, koska silmistäni valuisi valkoiselle tyynyliinalle kyyneliä. Koska ajattelisin, että olen siellä viimeistä kertaa. Nousisimme aamulla yhtä aikaa ylös, ja koittaisin hymyillä, mutta sanoisin että jostain syystä minusta tuntuu vähän kurjalta. Javier halaisi minua ja sanoisi, että kaikki on hyvin. Mutta kaikki on oikeasti vain ennallaan. Kumpikaan ei olisi ihan varma, että pitäisikö nyt viestiä, vaikkei ole mitään asiaa. Mutta se ei kuitenkaan tulisi luonnostaan. Minua kaduttaisi, että olin mennyt hänen luokseen. Haavoittuvana ja ihmettä odottaen. Minua hävettäisi oma lapsellisuuteni ja se miten edes saatoin kuvitella mitään enempää Javierin ja minun suhteesta. Kaikki lässähtäisi. Ja menisi niinkuin menee nytkin, jos en mene hänen luokseen. 

Javier ilmoittaa olevansa pian valmis töistä, kun itse istun vielä toimistolla. En tiedä haluaako hän vielä että menisin tapaamaan häntä. Mutten halua haluta mennä, koska ylläoleva kuvaus olisi paljon kurjempi ja epäselvempi loppu jutullemme, kuin tämä. Javier kysyy olenko syönyt. En tiedä haluaako hän kokata minulle vai huolehtia etänä, etten näännytä itseäni. Hän sanoo, ettei hänellä ole enää mitään tekemistä illalla. Hänen ei tarvitsekaan jäädä tekemään tärkeää asiaa töiden jälkeen enää pidemmäksi aikaa. Ja minua ärsyttää koska vielä aiemmin hän oli kiireinen. Tiedän tietenkin, että Javier ylistressaa aina kaikkia virallisia asioita ja aikatauluja. Joten en yhtään ihmettele vaikka hän ensin kuvittelisi olevansa kiireinen, mutta tarkemmin ajateltuaan löytäisikin aikaa. Javier kysymättä selittelee, että aikataulu nyt onkin muuttunut. Tänään onkin aikaa. Koko ilta tyhjänä. Hän sai jo tehtyä sen minkä piti. Monta viestiä. En tiedä mitä sanoa. Sanon, että good for you. Javier selittelee, että luuli juttunsa tänään vievän enemmän aikaa mutta saikin sen tehtyä. Tai että sitä voi jatkaa toisena päivänä. Huomaan, miten hän nyt haluaa minut sinne, muttei osaa pyytää suoraan. Ja minä en enää uudelleen aio ehdottaa tapaamista. Ja kerron sen viestissä Javierille. Samaan aikaan mietin, miten oma ylpeyteni on pilannut monta juttua menneisyydessä. Olen aikaisemmin loukkaantunut mitättömistäkin asioista niin kovasti, että kunhan olen saanut osoitettua toiselle kylmyyteni ja kostoni, niin olen jättäytynyt pois kivoista asioista ja kärsinyt siinä sivussa itsekin. Olen kieltäytynyt lähtemästä hauskaan juttuun mukaan. Tai olen halunnut osoittaa mieltäni koko illan, vaikka piti tehdä jotain kivaa. Työntänyt toisen pois, vaikka haluaisin halausta maailman eniten. Tehnyt vastoin sitä mitä oikeasti haluan, vain siksi, että olen halunnut toiselle pahan mielen. Ja yhtäkkiä kirkkaana mielessäni tajuan, että voin toimia toisin. Näen miten Javier katuu sitä, että ehti selitellä minulle kiireitään. Hän haluaa tavata minut. Ja minä niin hirveästi ikävöin häntä. Että kun hän vielä kerran sanoo minulle, että hänellä on minulle aikaa tänään koko ilta. Niin ilmoitan tulevani. Nauttimaan drinkit auringossa. Haluan nähdä kuinka lähellä totuutta edelle kuvailemani kohtaamisemme osuu. Haluan muuttaa sitä. Haluan muuttaa otsikon "Näin se menisi". Ja jos en pysty, niin kukaan ei ole näkemässä tappiotani, paitsi me. 

Ja kun äkkiä käyn suihkussa ja valmistaudun, niin minusta tuntuu, että tämä täytyy tehdä. Minun on nieltävä ylpeyteni ja otettava riski sen uhalla, että se kaduttaa jälkikäteen. Koska jos en mene, niin minulla on taas jossiteltavaa. Miettisin, että mitä jos olisinkin mennyt. Katuisin etten mennyt. Tiedän sen. Nykykulttuurinihan sanoo, että ennemmin ota yhteyttä kuin jätä ottamatta. Ennemmin mene kuin jätä menemättä. En tiedä onko Javier siellä valmiina käymään keskustelun eri teille lähtemisestä. Vai aikooko hän sivuuttaa kokonaan sen, että olen kertonut tunteistani ja ottaa ilon irti viimeisen kerran. Vai onko hän odottanut tätä hetkeä ja aikoo viimeinkin itsekin tuoda tunteensa ilmi ilman aamuneljän hiprakkaa. Matkalla hänen luokseen päätän, etten aio syyllistää häntä mistään. Haluan olla iloinen ja avoin. Faktat on lyöty pöytään, ja Javier tietää ne kyllä. Ihan vähän jännittää mennä hänen luokseen. Pelottaa, että jos taika on kadonnut nyt väliltämme ja minun kiirehtimiseni on pilannut lämmön Javierin katseesta. Javier avaa oven ja hänellä on jo kengät jalassa, koska menisimme ulos kuten olen halunnut. Olen mahdollisimman normaali ja selitän jotain kuumuudesta ja työpäivästä. Hymyilen. Javier ensin asettelee ikkunaa auki keskittyneenä ja vastailee normaalisti. Sitten hän tulee eteeni ja ojentaa kätensä käsiini ja vetää minut ylös istumasta. Hän vetää minut kiinni itseensä ja nostaa omat käteni hänen ympärillensä ja halaa minua tiukasti. Ihan niin kuin halusin. Siinä haistellessani hänen kaulaansa epätodellinen olo välähtää lävitseni, koska taas olen siinä tilanteessa jonka aiemmin olin mielessäni piirtänyt. Koitan imeä sen fiiliksen täysin itseeni, koska juuri tätä halusin. Sitten Javier ottaa kevyesti kiinni kasvoistani ja suutelee minua pitkään kasvoille ja suulle. Katsoo silmiin sellaisella katseella, joka pyytää anteeksi ja huokuu helpotusta. En voi olla miettimättä, että onko tämä nyt jokin käännekohta. Suutelemme ja katsomme toisiamme silmiin pitkään. Roikumme kiinni toisissamme sanomatta mitään. Eikä se tunnu jäähyvästeiltä. Lasken käteni Javierin takapuolelle, ja sitten hirveän intohimon vallassa pudotamme housut nilkkoihin ja Javier vetää minut kokovartalopeilin eteen. Nostaa paitani ja rintaliivini ylös, ja asettuu taakseni, jossa katsomme toisiamme silmiin peilin kautta muutaman kiihkeän minuutin ajan. Se on se mikä on aina kiihottanut Javieria eniten. Rakkaus. Kuten minua. Jos ikinä fantasioin mitään itsekseni, niin aina kuvitelmissa, joku hokee minulle rakkauttaan. Säälittävää mutta totta. Se on se mikä sytyttää. Mä en tarvii pornoo, ku mul on sut, sanoisin jos olisin Sanni.

Ei tule vaivaantunutta hetkeä. Ei epävarmuutta siitä, että missä mennään. Kaikki tuntuu niin helpolta ja selvältä, kun olemme kiinni toisissamme. Mikään ei hävetä. Huohotamme toistemme poskia vasten kun nojaan hänen hikiseen rintaansa, kun olemme ensin heitelleet loputkin vaatteet ympäri asuntoa ja peuhanneet lakanat pois paikoiltaan. Kuiskaan Javierille, että nyt mennään ulos! Ja Javier näyttää iloiselta ja hyppää sängystä ojentamaan minulle pyyhkeen pakollista suihkua varten. Valmistaudumme käymään kaupassa ja sitten menemään puistoon. Otan isomman laukun olalle ja näen heti Javierin ilmeen, eikä hän voi olla sanomatta, että voin aivan hyvin jättää laukun hänen luokseen siksi aikaa kun olemme ulkona. Ja henkisesti minua hymyilyttää aurinkoisesti. On taas itsestäänselvää, että tulisin yöksi hänen viereensä. Kuljemme hitaasti kuumalla kadulla kauppaan. Taas olen niin iloinen kun kuljemme vierekkäin ja toivon, että ohikulkijat ajattelevat meidän olevan pari. Haluaisin mennä terassille, missä on enemmän ihmisiä, enkä suojaisaan puistoon. Mutta hillitsen ahneuteni. Valikoimme juomia ja arvioimme niitä toisillemme ääneen. Ihan niinkuin silloin joskus kun kävimme usein kaupassa yhdessä. Kulkiessamme puistoon Javier puhuu enimmäkseen ja minä kuuntelen ja esitän tarkentavia kysymyksiä. Hätkähdän kun Javier yhtäkkiä käyttää lausetta Closing the circle. Joudun välillä muistuttamaan itseäni kuuntelemaan häntä, koska vähän väliä uppoudun vain nauttimaan siitä että olemme yhdessä. Koitan miettiä siinä sivussa ahdistusta, joka on ollut kadonneena siitä asti kun näin Javierin. Ja jos oikein mietin sitä, niin saan sen kummittelemaan ja aiheuttamaan epävarmuutta. Mutta en mieti sitä. Kun aurinko alkaa laskeutua puiden taakse kävelemme hitaasti takaisin Javierin asunnolle. Röhnötämme sohvalla. Lasken pääni hänen syliinsä. Ja kun vaihdan asentoa irti hänestä, niin Javier koskettaa välillä selkääni ja nojautuu ihan vähän lähemmäs. Hän on tosi iloisella tuulella ja kommentoi typeriä ohjelmia kovaäänisesti ja nauraen. Teemme toisemme iloisiksi. Minua ei edes jaksa kauheasti harmittaa, että Javier on niin innoissaan Temptation Islandista. Pesemme hampaat ja hyppäämme sänkyyn. Yleensä minä halaan Javieria, mutta nyt hän ottaa minut kainaloonsa. Pussaan hänen käsivarttaan. Kumpaakaan ei väsytä kauheasti. Minusta tuntuu, että haluan sanoa jotain. Sanon, että voisimme nukkua usein yhdessä. Ainakin se me voitaisiin tehdä, vaikka olisi kiireitä. Ennen me aina vietettiin yhdessä kokonaisia viikonloppuja. Javier nielaisee ja puristaa minua itseään vasten, ja mutisee jotain siitä, että olemme viimeaikoina vain nähneet päivä kerrallaan. Nukahdamme, mutta tuntia myöhemmin Javier herää ja alkaa pussailla minua, heittää pois alusvaatteet ja pitää minusta tiukasti kiinni. En voi olla ajattelematta, että se, että hän saa vahvistusta minun tunteistani, tekee asioista hänelle helpompia. Ennen kuin nukahdamme uudelleen Javier suutelee minua olkapäälle ja silittää paljasta selkääni, ja painaa käteni vasten rintaansa.

Aamulla nousemme yhtä aikaa. Olen ihan pirteä, vaikka olemme nukkuneet aika vähän. Kaikki tuntuu normaalilta. Minua ei samallailla pelota, kun aina silloin kun lähdin Ronilta. Kun huomasin hänen ahdistuksensa ja se tarttui minuun. Kun tiesin, että lähtiessäni ovesta, en voi olla varma kuulenko hänestä mitään. Nyt minusta ei tunnu siltä. Vaikka Javierin edellisillan selitykset kiireellisestä kesästä ja tulevista ulkomaan vieraista sykäyttävätkin ahdistusta vähän. Pelkään vähän, että kadotan hänet jonnekin kiireisiin. Halaamme toisiamme kadulla ja Javier rientää töihin vähän stressaantuneen näköisenä. Mutta siltä hän näyttää aina kun keskittyy velvoitteisiinsa. Talk to you later. Hän sanoo, ja sanon hänelle samaa. Sain täydellisen illan ja yön ja aamun hänen kanssaan. Mikään ei viittaa siihen, että väleillemme tapahtuisi jotain heikennystä. Mikään ei viittaa siihen, etteikö Javier välittäisi minusta. Minusta tuntuu, että voin entistä herkemmin sanoa hänelle suoraan miltä minusta tuntuu. Entistä vahvemmin tiedän, miten vaikeaa hänelle on olla suora ja puhua tunteista. Ja koska minua ei nyt nolota oma tunteenpurkaukseni, niin voin ihan hyvin viikonloppuna ehdottaa, että menisin yöksi hänen luokseen. Jos haluan. Voin viestiä jotain ihan turhaa jos haluan. Minua ei kaduta että menin hänen luokseen, vaikkemme tapaisi enää koskaan. Pystyn ehkä tehokkaammin erotella ahdistuksen tunteen irti Javierista. Se välillä läikähtää rinnassani. Ja ihan varmasti se saa minut jossittelemaan ja stressaamaan. Mutta ainakaan tänään sen nimi ei ole Javier.