Mielenpuhdistus

Kuuma kesä yllättää, eikä omalla parvekkeellani voi olla ollenkaan silloin kun aurinko paahtaa siihen. Joskus olen kärsinyt pahastikin siitä, etten pysty olla sisällä jos ulkona paistaa aurinko. Etenkin keväisin se fiilis on sellainen tosi syyllistävä ja ahdistava. Aikaisemmin myös ajattelin, että suorassa auringonpaisteessa on oltava mahdollisimman paljon koska rusketus ja niin edelleen. Enää nykyään en ota aurinkoa tarkoituksellisesti ollenkaan. Ulkona ollessa valitsen ennemmin varjoisamman paikan, kuin suoran auringon, koska se yksinkertaisesti on näinä päivinä liian kuuma! Etenkin jos ei ole veden äärellä. Ja nytkin olen helpottunut siitä, että pystyn nauttia vapaa-ajastani kotonani ilman jatkuvaa painostusta siitä että pitäisi olla ulkona, vaikka kesä nyt ainakin hetkeksi tulikin. Olen laittanut nyt paljon keskittymistä siihen, etten alkaisi hätiköidä ainakaan negatiivisesti mihinkään suuntaan siksi että olen kokenut lievää ahdistusta pitkästä aikaa. Mutta en anna oman kontrollinhaluni kuitenkaan estää minua olemasta kehenkään yhteydessä jos siltä tuntuu. Siispä olen maanantain kunniaksi avannut keskustelun sen uuden tuttavuuden Mikun kanssa, joka vaihtelee kanssani ajankuluksi vähän kuulumisia ja helpottaa tätä oloani, joka on taas yksinäisen sosiaalinen. Eli vastakohta parille menneelle tiistaille, kun tekee mieli paeta olemassaoloa omiin juttuihin muistamatta ketään missään. Ja sitten saan päähäni ottaa Dimiin yhteyttä! Dim, jonka kanssa meillä on aina niin kivaa, mutta joka on mykkä ja tylsä kuin mikäkin! Nytkin Dim vastaa kesäntoivotuksiini ja kuulumisiini saman tien ja kertoo, että hänellä on ollut ihan tylsää. En voi muuta kuin todeta, että olisit sitten ottanut minuun yhteyttä! Ja Dim vastaa, ettei ole viitsinyt, koska olen hänen mielestään kuitenkin niin kiireinen ja aina vain juhlimassa. Ja minä sanon, että hän ihan turhaan aina ajattelee noin ja valitsee yksinolon. Mutta enää hän ei saa minussa aikaan mitään tunnetta. Joku randomtuttavuus joltain aiemmalta viikonlopulta kutsuu minut leffaan. Ehkä ihan vain kaverina. Mutta tänään en aio lähteä elokuvateatteriin. Mutta hänenkin kanssaan aina silloin tällöin vaihtelemme pari sanaa.

Kumma, että voin ihan vaivatta ottaa yhteyttä johonkin uuteen tyyppiin ja Dimiin, johon olen kuitenkin ollut tosi ihastunut. Mutta kun mietin Javieria niin olen heti estoisempi. Alan heti miettiä sitä, että minä otin viimeksi yhteyttä, joten nyt olisi hänen vuoronsa. Mutta ei pelejä! Melkein jo suoraan kysyn, että tavataanko tällä viikolla. Ja koitan makustella mielessäni mielessäni, että loukkaantuisinko jos hän kieltäytyisi. Vuoroin sisintäni kahmaisee kun mietin, että jos hän onkin siirtynyt minusta eteenpäin. Ja heti perään olen taas varma, etten edes tahdo mitään juttua hänen kanssaan. Huoh, ärsyttävää! Mutta koska oikeasti aion todistaa, että pystyn toimimaan erilailla kun ennen, niin lähetän hänelle perinteisen kuulumisviestin. Vähän vitsailevan. Ja Javier vastailee iloisesti, mutta heti minun mielestäni hän on tavallista asiallisempi ja etäisempi. Ehkä kuvittelen vain. Ehkä en. En voi luottaa omaan arviooni näissä asioissa. Koko ajan mietin, että ennen kuin keskustelumme loppuu, niin voisin ehdottaa auringosta nauttimista yhdessä. Ihan helposti voisin. Mutta toivon liikaa,  että hän tekisi sen. Olen liian ylpeä. Pelkään taas sitä, että tunnen itseni sitten typeräksi ja noloksi ja helpoksi, vaikka juuri olen pitänyt monologia siitä, kuinka juuri noin ei pidä ajatella. Joten vaihdamme vitsikkäitä viestejä säästä ja työasioista. Hymynaamoja ja kesän hehkutuksia, vaikka samalla vain koitan hillitä kärsivällisyyttäni ja pitää ahdistuksen poissa. Ja sitten mietin, että nyt on vasta maanantai. Mitä oikein edes hätäilen. Saan pisteet silti siitä että olen ollut oma-aloitteinen. Niin. Eli hukkasin turhaan yhden oma-aloitteisen puheenvuoron, koska seuraavaksi kynnys on varmasti taas korkeammalla. Mutta olkoot. Ehken edes halua ylitellä mitään kynnyksiä. Ehkä haluan että toinen ylittelee niitä. Eli olen täysin jakomielinen Javierin suhteen edelleen. Toisaalta olen ihan varma, että koska hän ei ehdota tapaamista, niin hänellä on muut treffit. Ja toisaalta olen ihan varma, että hän on väsynyt ja kaipaa nyt omaa aikaa, ja tietää että tapaamme kyllä pian ja siksi on itse niin rauhallinen. Joka toinen ajatus on ylpeä ja sanoo, että jos hän ei kerran tämän enempää ikävöi minua niin antaa olla! Ja joka toinen ajatus kehottaa olemaan itse aktiivinen koska toinen ei vaan osaa. Huoh. Tahdon todellakin eroon tästä kierteestä ja kaikista näistä ihmisistä, joilta en selkeästikään saa kuitenkaan sitä mitä haluan. Haluan lakata ajattelemasta tätä koko asiaa!

Olen ollut sosiaalinen ja kaikki on hyvin. Silti olo ei ole täysin seesteinen, vaan epämääräisen ärsyttävä kuten parina edellisenä viikkona. Välttelen sanaa ahdistus. Tiedän kuitenkin täysin hyvin, ettei tarvitse muuta kuin odottaa. Olen iloinen etten ole draamaillut liikaa mitään, vaikka lähtöasetelma voisi olla sellaiselle suotuisa. Vähän niinkuin sellainen menkkakiukuttelukausi. Mutta kukaan ei ole tuomassa kotiin suklaata. Lähden ulos kävelylle, koska se keventää aina ainakin pikkuisen. Ja taas se keventää, ja puhelin taskussa piippailee koko ulkoilun ajan. Ricky tahtoo taas sanoa irti kaveruutemme, koska en suostu olemaan hänen tyttöystävänsä. Hän sanoo, ettei minun tarvitsisi muuta kuin sanoa kyllä, niin minulla olisi poikaystävä. En voi sille mitään, että pieni kyynel nousee silmään. Ihan kuin se olisi noin yksinkertaista! Tunteita ei voi valita. Onneksi olen sen verran kasvanut, että osaan sanoa ei. En tarvitse poikaystävää vain siksi, että minulla olisi poikaystävä. Vaan ilmeisesti tarvitsen niiden ihmisten huomion jotka eivät sitä jakamattomasti voi minulle antaa. Haluan poikaystäviä, jotka ovat hankalia ja etäisiä ja vamaan ihan sekaisin ja tekisivät elämästäni helvettiä. Enkä ihan vielä pysty muuttaa tätä tarvetta ainakaan kokonaan. Mutta yritystä on! Minulle tulee surullinen olo siitä, että taas Ricky tahtoo irtisanoa ystävyytemme. On sellainen yleishylkyolo. Ei minun aina varma C-suunnitelmani saa kadota myös (mutten usko että hän katoaa). Kävelyni aikana Aku viestii kivoja kuulumisia kuvien kera kaukaa ystävänsä luota. Mukavaa, että hän on saanut irtioton ja ehkä palaa takaisin sellaisena Akuna, jona häneen alunperin tutustuin. En tiedä miksi aina välillä tulee tällainen olo kuin olisi yksin koko maailmassa. Ja joutuisi ollakin koko loppuelämänsä. Tämä ihmeellinen elämisentuska, joka pilaa toisilla koko elämän, ja toisilla välillä hyvän kesäpäivän. Sellainen lapsellinen olo, kun ajattelee, että miksi kaikki muut saa mutta mä en! Mutta ei ole äitiä kenen syliin mennä itkemään. Ja mikään siitä olosta ei pidä paikkaansa. Koska kaikki on hyvin. Ja minun tarvitsee vain puhdistaa mieleni ja täyttää se tyytyväisyydellä, ja lopettaa turhasta murehtiminen taas kerran.