More Manuel ja pari muuta

Taas. Taas olin menettänyt Carloksen. Ja taas kokosin itseni siten miten olin toimivaksi keinoksi oppinut. Sopimalla treffejä muiden kanssa. Tapaamalla niitä, joita minulla oli. Niitä jotka ehkä pitivät minusta enemmän kuin minä heistä. Mutta jotka etenkin tällaisella hetkella saivat minut tuntemaan itseni paremmaksi. Muistuttavat, että toivoa on. Jo samalla viikolla tapasin vielä Ninoa. Vietimme aikaa ulkona terassilla. Hän oli jokaisella tapaamisella äärimmäisen kohtelias ja antelias. Ei mitään pahaa sanottavaa. Jotain vain puuttui? Oikeastaan jossain vaiheessa taisin ajatella, ettei hän kuitenkaan lopuksi pitäisi minusta, joten parempi laittaa pakki päälle ajoissa. En kuitenkaan koe johtaneeni häntä harhaan, sillä en aloitteellisesti koskaan ehdottanut tapaamisiamme, enkä esimerkiksi suostunut yhden elokuvaillan jälkeen enää menemään hänen luokseen. Ja koska emme koskaan edenneet sinänsä pidemmälle intiimisti (ei ihan sinne asti, vaikka hiki tulikin ja hauskaa oli, ehkä "pieni" pettymys), pidän ihan normaalina, että tapailu vain hiipui itsestään. Kerran kävelimme käsi kädessä keskustassa. Koska niin voi tehdä ja se tuntui kivalta. Ja vastaan tuli Joel, jonka olin tavannut pari kertaa edellisellä viikolla! Tiesin, että tällainen törmääminen tapahtuisi ennen pitkää. Olin hetken ihan hämmentynyt, mutta tervehdin Joelia, joka katsoin minua ällistyneenä. Heti perään sain haukkumaviestin. En oikein tiennyt miten olisi pitänyt reagoida. Olin melko turtunut, joten vastasin ystävällisesti ja toivotin hyvää jatkoa. Koko tilanne oli melko absurdi, koska en tapaillut Ninoakaan. Silloin tunsin oikeasti olevani karusellissa. Pää pyörällä. Pitäisikö olla huono omatunto? No. Ei ole.

Toinen loistava lohdutus minulle oli Manuel. Hän viesti iloisena itsenään juuri sopivalla hetkellä. Kutsui minut luokseen elokuvailtaan. Hän olisi matkustamassa seuraavana päivänä kolmeksi viikoksi työmatkalle. Siispä etukäteen tiesin, että jos nyt vastaanotan kutsun, en tule näkemään häntä vähään aikaan. Tiesin mitä tapaamisellamme tulisi tapahtumaan. Ja tiesin, etten välttämättä kuulisi hänestä enää. Ehtisin monta viikkoa tapailla muita ennen kuin hän olisi edes samassa maassa jälleen. Ja suostuin. Laitoin humoristiset alushousut jalkaani ja ohuet toppaamattomat rintaliivit. Laittauduin kauniiksi ja vietin alkuillan ensin ystävieni parissa. Parilla. Manuel tuli avaamaan oven aamutakissaan. Sisälle päästyään hän kysyi, haittaako jos hän riisuu sen. Ei, tee mitään tykkäät, sinun kotisi. Ja pian hän oli täysin alasti. Täydessä latingissa. Ihan kuin se olisi maailman normaalein juttu. No biggies (tai no...). Olisin voinut nauraa koko tilanteelle, se tuntui niin epätodelliselta. Tällaista on siis se, kun on lähes tuntemattoman ihmisen kanssa menossa "leffailtaan". Ja kyllähän sitä leffaakin katsottiin. En tosin muista enää mitä. Manuel oli ehkä paras suutelija, kohtelias ja hellä. Harmiton. Pinnallinen. Emme keskustelleet syvällisyyksiä tapaamisillamme. Emme edes ehtineet, sillä tapaamiskerroillamme olin päätynyt hänen luokseen hyvin myöhään. Ja lähtenyt ajoissa. Cool girl. Pystyn tällaiseen. Olen hyvä siinä. Oikeastaan jo nautin kävellessäni pimeillä kesäisillä kaduilla itsenäisenä, koska mä voin. Pysähdyin halutessani lasilliselle matkan varrella. Kuuntelin kovalla musiikkia. Kävelin hitaasti. Home deliveryy taas täällä! Hän pakkasi aamulla matkalaukun ja lähti lentokentälle. Minä vihellellen brunssille oman itseni ja päivän lehden kanssa. Lasillinen kuohuvaa. Voimaannuttavaa. Tunsin oloni halutuksi ja itselliseksi. Haikean huojentuneeksi. Tämän kohdalla ei tarvitse arpoa mitään. Hän on poissa seuraavat viikot.

Vaikka kesän aikana oli lukuisia lounaita, piknikkejä ja aktiviteetteja ystävienkin kanssa, olin enemmän kuin koskaan yksin. Ensin se oli pelottavaa. Sitten mahtavaa. Se energian ja vapauden tunne, kun voit mennä yksin aamiaiselle ulos. Kahvilaan. Elokuviin. Puistoon. Penkille tai nurmikolle. Ennen koko ajatus olisi ollut ihan vieras. Minulla oli aina joku mukanani. Nyt en tajua missä purkissa olen elänyt. Joskus lähdin varta vasten ulos hyvän kirjan ja ladatun puhelimen kanssa edes kysymättä ketään seurakseni. Laittautuneena. Valmiina vastaanottamaan mitä ilta toisi tullessaan. Eräänä kesäisenä ja kuumana päivänä puistossa ylikalliin noutokahvin kanssa istuskellessani suostuin viimein tapaamaan Rickyn. Hän oli viestitellyt minulle jatkuvasti jo pitkään, mutten ollut suostunut tapaamiseen. Epäilin häntä työttömäksi, vaikka väittikin tekevänsä matalan koulutustasonsa mukaisia töitä. Mutta sinä päivänä olin hyvin janoinen, ja kun Ricky tarjoutui tuomaan minulle jäisen kylmän juoman, suostuin! Tässä taas huomasi, miten sinnikkyys palkitaan. Kerroin millä penkillä istun ja hän saapui (myöhässä) kylmien juomien kera. Ricky sytytti tupakan. Ihmettelin ääneen, että hänhän oli kertonut minulle lopettaneensa! Joo, mutta aloitin uudestaan. Hah! Tämän jälkeen en ole vielä tähänkään mennessä viettänyt yhtäkään viikkoa, ettenkö olisi vaihtanut kuulumisia Rickyn kanssa. Tapasimme myöhemminkin pari kertaa uudestaan hänen ollessa yhtä sinnikäs! Jankkausten päätteeksi jouduin toteamaan, että olen ulkona ystävieni kanssa, mutta jos oikeasti haluat niin tule sitten moikkaamaan. Ja hän tuli. Istuskeli mukana, toi kylmiä juomia. Lähti kun kerroimme jatkavamme matkaa. Halusi taas nähdä seuraavalla kerralla. Totesin hänelle hyvin pian, että meistä ei voi tulla muuta kuin kavereita. Hän haluaa yhä silloin tällöin tavata. Ihan vain kaverina. No kuka ties!