Carlos part two

Carlos oli ottanut minuun yhteyttä. Out of the blue! Olin aivan varma, etten enää kuulisi hänestä. Silloin, kun ajattelee, että yhteydenpito loppuu kuuluu prosessiin whatsapp-viestien arkistointi ja viestiketjun poistaminen. Siksi ettei sitä kokoajan näkisi siellä listassa. Ettei vahingossa heikolla hetkellä laittaisi viestiä. Arkistoitu tapaus. Joissain tapauksissa täytyy henkilö myös siirtää facebookin kaverilistalla sellaiseen joukkoon, jotka eivät enää näe tuoreita päivityksiä tai kuvia. Ja estää keskustelu, jottei näe nimeä keskustelulistalla. Ja vie hiirtä siihen nimen päälle ja näe toisen uusimmat kaverit. Poissa silmistä, poissa mielestä. Mutta nyt Carlos oli back in business. Olin tyytyväisenä viettänyt sopimani tapaamisen Eeron kanssa päivän aikana. Hän oli poikamainen, mutta itsevarma puheissaan. Hän kertoi määrätietoisesti osaamisalastaan ja kuuntelin tyytyväisenä. Hikoilimme puistossa, riisuimme sukat. Hän otti pois aurinkolasini, jotta näkisi silmäni. Viivyimme hetken pidempään kuin olin ajatellut. Ei mitään kipinää, ei perhosia. Ei salamoita. Mutta mukavaa ja rentoa! Kivan puistohetken jälkeen suuntasin suorastaan leijaillen tapaamiseen Carloksen kanssa. Sain uuden mahdollisuuden. Nyt en mokaa. En juo liikaa. En puhu menneestä, kuin korkeintaan yhdellä humoristisella viittauksella. Luojan kiitos, ihmeitä tapahtuu!

Tapasimme rannalla. Carlos toi lupauksensa mukaisesti viltin, viinin ja lasit. Olin niin onnellinen. Hän oli maailman komein ilmestys (kummallista ensitapaamisen ajatusten jälkeen, mutta totta). Istuimme katsomaan kauneinta auringonlaskua rannalle pehmeän viltin päälle. Joimme viiniä lasisista laseista. Onnistuin kevyessä humoristisessa viittauksessani. Sain varmistuksen, että se oli anteeksiannettu. Turistiporukka tuli rannalle viereemme grillaamaan ja ottamaan toisistaan valokuvia. He halusivat ryhmäkuvat polaroidkamerallaan. Carlos nousi ja tarjoutui valokuvaamaan heitä. Vastapalvelukseksi he halusivat ottaa kuvan meistä ja antaa sen muistoksi. Niin onnistunut kuva! Meidän eka yhteiskuva. Nauroimme, nautimme kauniista illasta. Viinin loputtua keräsimme tavarat ja kävelimme yhdessä kohti hänen asuntoaan, kuin emme koskaan olisi erossa olleetkaan. Carloksen luona katsoimme elokuvaa sylikkäin. Nautimme toistemme seurasta. Teimme ruokaa. Söimme. Menimme yhdessä nukkumaan.  Hän halasi minua koko yön. Ja minä häntä. Mitä oikein olenkaan tehnyt viimeiset kaksi viikkoa? Voisin pyyhkiä kaikki muut treffit pois. Miksen ole ollut vain Carloksen sylissä? Täällä voisin yöpyä usein, pääsisin nopeasti töihinkin.

Aamulla olimme toisissamme kiinni mahdollisimman myöhään. Carlos teki meille kahvia ja laittoi rauhallisen playlistin soimaan. Pelasimme lautapeliä. Nauroimme. Carlos etsi tietoa lähistön parhaista aamiaispakoista. Lähdimme käsi kädessä aamiaiselle ulos. Kuin pariskunta. Olin onnellinen. Ja onnekas. En halua enää ikinä menettää häntä. Ja tätä. Se on parasta, kun yhteisen illan jälkeen toinen haluaa olla kanssasi vielä aamulla ja seuraavana päivänä. Jotkut (kuten Manuel) kiirehtivät omiin juttuihinsa ja ovat helpottuneita, kun yhteisen yön jälkeen toinen lähtee kotiinsa. Siitäkö huomaa jos joku oikeasti on kiinnostunut? Aamiaisen jälkeen istuimme puistossa pitkään jutellen ja toisistamme (ja vatsoistamme) kiinni pitäen. Haimme kioskilta kylmää juotavaa. Aloimme haukotella ja kävelimme yhdessä Carloksen asunnolle päiväunille. Hänen piti hoitaa työasia iltapäivällä. Lepäämisen jälkeen halasimme, suutelimme, jotta hän voisi keskittyä työasiaansa. Kävelin onnellisena kauppakeskukseen leijailemaan. Hymyilemään. BLING. Pidetäänkö toinen leffailta, jos et vielä ole ehtinyt kotiin? Joo pidetään!  Se oikeasti tykkää musta. Iloisena menin takaisin Carlosin luokse. Kysyin tuonko tullessani jotain. Vain itsesi. Tuntui kuin olisin mennyt poikaystäväni luokse. Iloisena ja itsevarmana. Valitsimme huonon jännityselokuvan. Aloitimme sen katsomisen toisiimme nojautuen sohvalla. Popkornia syöden. BLING. Se ei ollutkaan minun puhelimeni tällä kertaa. Carlos meni vessaan puhelimensa kanssa. Palatessaan sohvalle hän kysyi, monelta minun pitäisi lähteä kotiin. Jotain oli tapahtunut. Kadun vieläkin, etten tuolloin kysynyt mitä. Yritin olla kepeä, ja Carlos ilmoitti että voi saattaa minut pysäkilleni heti elokuvan loputtua. Väkinäistä. Halasimme. Menin kotiin. Toisaalta iloisena koko viikonlopusta. Toisaalta peloissani. Mutta ei se varmaan ollut mitään. Kaikkihan oli hyvin. Kotiin päästyäni Carlos kysyi olinko päässyt mukavasti kotiin. Kyllä. Kiva. Palaillaan.

Kolmen päivän kuluttua ehdotin uutta tapaamista. Olin varma, että tapaamme ja vietämme yhtä ihanaa aikaa taas pian yhdessä. Olihan meillä ollut suorastaan täydellistä. Hänhän oli vielä kysynyt olinko päässyt turvallisesti kotiin. Tietenkin hänkin odotti tapaamistani yhtä innoissaan! "Ehkä joku toinen kerta". Ehkä!? Joku kerta!? Miten voit sanoa noin ihanan täydellisen viikonlopun jälkeen? Miksi? Oliko tämä joku kosto? Olinko vain plan-b ja ykkössuunnitelma aktivoitui sittenkin? Taisin tirauttaa kyyneleen työpaikan vessassa. Toisen illalla kotona. Piilotin säilyttämäni polaroid-kuvan kaappiin. Se on siellä vieläkin. Kaikki hyvä mieli katosi. Menetin hänet. Taas. Tiesin sen heti viestin saatuani. Olin kuitenkin terästäytynyt pettymysten kanssa. Pystyin kokoamaan itseni ennätysajassa. Sellasta sattuu. Näitä pitää kokea, ennen kuin se oikea löytyy. Näin piti käydä. Ehkä opit jotain. Olet vahvempi jatkossa. Et olisi sietänyt sitä tupakointia kuitenkaan... Olisinpas. En tiedä mitä tekisin jos häneltä vielä joskus tulisi viesti. Todennäköisesti kertoisin, miten pahan mielen hän minulle aiheutti. Ehkä ansaitusti. Mutta silti. Mitä hittoa tapahtui? En halua tietää.