maanantai 19. syyskuuta 2016

Kun on pyörtänyt kaikki periaatteensa..

Satuin törmäämään eroni jälkeen kirjoittamaani tekstiin toisaalla. Siinä kirjoitin, kuinka läheisyydenkaipuinen olen, mutten aio sortua minkäänlaisiin kevyisiin suhteisiin läheisyyttä saadakseni. Vaan aion odottaa, että löydän jotain erityistä. En ollut tuolloin vielä ladannut Tinderiä tai aloittanut kunnolla uusien ihmisten tapailua.

Kuinka helposti ja lyhyessä ajassa tämä on tullut pyörrettyä täysin? Ensin tarkoituksetta. Vahingossa. Luulin, sen olevan jotain spesiaalia. Sitten sama virhe uudestaan. Mutta ehkä huomasin, että läheisyys onkin kivaa, vaikkei vakituisesta suhteesta oltaisikaan sovittu. Jäin koukkuun. On niin ihanaa nukkua toisen sylissä ja kuunnella toisen hengitystä vieressä. Herätä aamulla halaten. Syödä yhdessä aamiaista. Nauraa sängyssä pitkään. Ihan kuin siinä olisi jotain enemmän. Sen hetken onkin. Sellainen äänettömästi luvattu parisuhdekokemus. Ei se olekaan vaivalloista. Ei se kuulu kenellekään. Ja joskus siitä tulee totta.

Olisin tuntenut itseni paremmaksi, jos voisin oikeasti odottaa ja ryhtyä intiimiin suhteeseen vasta vakiintuneessa parisuhteessa, mutta epäonnistuin jo. Heti alkumetreillä. Se on ihan liian helppoa: ottaa vaan vastaan läheisyyttä ja nauttia hetkestä. Eikä läheisyys ole sitä itseään. Se voi olla vain yhdessä nukkumista. Yhden illan juttuja en edelleenkään tarkoituksellisesti harrasta. Joka kerta, kun etenee jonkun kanssa pidemmälle, niin sisimmässä on toivo, että tästä tulee nyt jotain. Mikä on aivan hullua, koska on tunnettu fakta, että pitäisi tapailla pitkään ennen samaan sänkyyn päätymistä, jos haluaisi siitä jotain vakavaa. Vai onko? Edellinen suhteeni kesti hyvin, hyvin pitkään, vaikka heräsimme samasta sängystä saman tien kun tapasimme.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti