Too fast, too fast for love

Olen huomannut tosi merkittävän eron ruokahalussani nyt, kun teen tietoista jumppailua joka päivä. Ja syön puuroja ja ties mitä kauravälipaloja ja terveysruokia. Ja vähän tummaa suklaata. Näläntunne on ihan uusissa sfääreissä. Eikä varmaan kauaa kannata oikeuttaa jääkaapilla ravaamista sillä, että syö muka vain hyviä juttuja nyt sipsien ja lihapiirakoiden sijaan. En ole uskaltanut käydä vaa'alla (jolla en muutoinkaan käy kuin hyvin harvakseltaan), mutta kesäinen ihanan littana vatsa on saanut vähän ylimääräistä taas ympärilleen. Nyt kun olen aktivoitunut deittirintamalla ja haluan tavata uusia ihmisiä, niin tuntuisi paremmalta olla ihan timmissä kunnossa. Mutta toisaalta kunto kohenee ja ruokavalio on muutoin parantunut. Tie hyvään tasapainoon on varmasti lähempänä nyt kuin aikaisemmin. Sitä paitsi, tiedän että menee enintään kaksi viikkoa, että olen taas haluamassani ihannekunnossa. Noin, siinä itseselittelyt tälle aamulle. Perjantaiaamuulle! Jolloin olen noussut ennen herätyskelloa sängystä voidakseni tehdä vähän pidemmän aamujumpan ennen toimistolla lähtemistä. Tai ehkä siksi, että minulla on ollut niin kauhea pissahätä, että yrityksistä huolimatta en ole kyennyt enää jäädä sänkyyn odottamaan herätyskellon torkuttelua... Joka tapauksessa olen jo aamuseiskalta keskittynyt neljänkymmenen minuutin ohjelmaan ja saanut vienon hien pintaan. Horjunut soturiasennossa, kun käsivarsien pitäisi osata mennä uudenlaisiin ojennuksiin. Ja napa sisään ja rinta ulos! Ei ole helppoa. Kun samalla pitäisi vielä muistaa hengittääkin. Mutta fiilis on hyvä. Ei ahdista. Hymyilyttää. Kiitos. Tänäkin aamuna puhelimeni näyttö on täyttynyt yhteydenotoista, joihin en ole herännyt yön aikana, vaikka luurini on ollut äänet päällä ihan vieressäni. Ile on lähettänyt minulle hienon selfien itsestään, ja  toivotuksen siitä, että ehkä illalla törmätään jossain! Joo, se voisi olla kiva! Se koulukaveri kysyy, että miksi en ehtisi tavata häntä. Siksi, koska olen tosi kiireinen. Ei siinä sen kummempaa. Simo on jo ehtinyt lähettää päivän ekan vitsin minulle. Ja Santiago toivottaa iloiset huomenet ilmoittaen olevansa tänään vapaalla. Hyvää huomenta, Santi! Minä en taida olla vapaalla. Olen nimittäin ehtinyt sopia alustavasti tapaamisen uuden tinderin kanssa. Tosin sitä en hänelle mainosta. 

Santiago on ottanut minuun yhteyttä torstainakin. Kysyen pidänkö japanilaisesta ruoasta. Mitä tulisempaa sen parempaa, vastaan samalla kun imuroin pikkuasuntoni lattioita. Edelleenkin tykkään kommunukaatiostamme. Ja olen toki iloinen, että hän haluaisi vielä tavata minut. Mutta itse olen epävarma. Toisaalta tässä voisi olla henkisen kasvun paikka. Keskittyä yhteyteen fyysisten ominaisuuksien ulkopuolella. Ja kuka ties, meistä voisi tulla ystäviä joka tapauksessa! Mutta en ole huijannut vanhaa koulutoveriani sanomalla, että olen kiireinen. Minä ihan oikeasti olen. Koska haluan nähdä ystäviäni. Juhlia. Ja haluan käydä ensitreffeillä, jos en ole ehtinyt ihastua kehenkään toiseen. Ja haluan viettää koti-iltoja. Nähdä perhettä. Ja sitten jonossa olisi vielä ainakin Manuel ja Nino, joille olen päättänyt antaa enemmän aikaa.  Seitsemän päivää viikossa on tähän kaikkeen ihan liian vähän! Ihana ongelma. Minulla on liikaa tekemistä. Liikaa mahtavia ihmisiä, joiden kanssa haluan olla. Torstaina olen laittanut teräspannulle muhimaan kalan ja kasvikset samalla, kun olen lämmittelyksi päättänyt tehdä pienen siivouksen. Imuroinnin lisäksi pyyhin kirjahyllyjen reunustat ja televisiotason pölystä, jota kertyy uskomattoman nopeasti. Sitten olen tehnyt tiiviin kivan jumpan, ennen kuin olen syönyt ja käväissyt kaupassa ostamassa kasvojenpesuvaahtoa. Ajattelin ottaa taas rutiiniksi pestä kasvot jollain oikeasti hyvällä aineella, koska joskus aikanaan muistan huomanneeni eron kasvojen ihossa aika nopeasti. Sitten loppuilta meneekin kivasti jotain ohjelmaa seuraten. Ja haaveillessa haikeana kaikista kivoista ihmisistä. Vaihtaen pari viestiä Ninon kanssa. Ja sopiessa treffit perjantaille kasvoistaan tajuttoman komean (ja minua viisi senttiä pidemmän) miehen kanssa. Ja pitkästä aikaa saan viestin myös Akulta, joka kertoo jotain viikonlopun menoista toivoen, että voidaan ehkä törmätä taas. Siksi, koska edellisviikonloppuna meillä oli tajuttoman hauskaa yhteisissä juhlissa. Hän on mahtava tyyppi nyt, kun kaikki ne turhat draamailut on jäänyt taakse. Pakko myöntää, että olen tehnyt tahatonta jossittelua hänenkin kohdallaan. Olen miettinyt, että olenko torpannut näiden ihanien ystävien aloitteita liian rankasti siksi, etten ole ollut mihinkään valmis. Että romanttiset ajatukseni ovat olleet lukittuina Javieriin. Vaikka ympärilläni on näitä komeita hienoja miehiä, jotka ovat olleet valmiita hyväksymään minut täysin. Jotka ovat tykästyneet minuun pitkäaikaisen ystävyyden seurauksena. Mutta nämä ajatukset ovat vain pientä syksyn romanttisuuteen liittyvää jossittelua! Silti olen niin innoissani siitä, että jotain on muuttunut, ja tunnen olevani valmis johonkin uuteen.

Kävelen perjantaina töihin hymyillen. Kahdeksas päivä ilman ahdistusta (ah!). Kaikenlainen vapaaehtoinen kiire ympärilläni saa minut iloiseksi. Tunnen puhdasta kiitollisuutta, kun ajattelen, että kaikki nämä ystävät haluaisivat viettää kanssani aikaa. Ja taas olen onnistunut järjestämään itselleni ensitreffit niin näppärästi siten, etten ole laatinut itselleni mitään tiukkaa aikataulua. Mutta heti halutessani voin siirtyä suoraan deiteiltä ystävien luokse. Tämä on minun taktiikkani. Nähdään yksillä alkuillasta. Se on kaikista turvallisinta. Ja jos treffit eivät onnistu odotetulla tavalla (kemia, kipinät, toiveet seuraavista treffeistä) tai ne peruuntuvat kokonaan, niin laittautumiseni ei mene hukkaan. Vaan voin lähteä suoraan juhlimaan. Ja toisaalta, en ole luvannut kenellekään ystävälle mitään, joten jos treffit venyisivätkin, niin olen täysin vapaa ottamaan vielä toiset tai vaikka kolmannet lasilliset. BLING. Santiago on hauska ja kohtelias. Ja kun hän toivoo, että voisimme lähipäivinä tavata, niin omatuntoani alkaa kolkuttaa. Minä pidin hänestä. Meillä oli kemiaa. Olisin ehkä idiootti jos tyrmäisin tämän hienon ihmisen innostuksen vain yhden pienen piirteen vuoksi. Minun pitäisi olla erittäin otettu siitä, että minulla ylipäätään on tällainen mahdollisuus tavata näitä ihmisiä ja saada heidän mielenkiintonsa. Vastaan hänelle jotain vähän ympäripyöreää, mutta samalla haluaisin nähdä hänet uudelleen. Kokeilla vielä miltä tuntuu olla hänen lähellään. Kun hän puristaa käsivarttani ja katsoo suoraan silmiin tummilla söpöillä silmillään. Kun välillämme on sähköä. Olisiko vielä? Ehkä voisi olla. Mutta minulla on ensin ensitreffit. Ja eikö saakin olla? Vai olenko nyt taas lankeamassa sarjadeittailun typeryyteen? Minähän vain tartun vastaantuleviin tilaisuuksiin. Minä vain sanon kyllä. En aktiivisesti järjestä itselleni treffejä. En vain voi sille mitään, että tämä tapaamaton Mika on niin komea, ja ehti ehdottaa tapaamista juuri oikeaan saumaan ennen muita. Toivon vain etten loukkaa ketään. Etten pahoita kenenkään mieltä. Huh, lupaan, että en sovi enää uusia ensitreffejä lähipäiville. Lupaan, että jos Mikan kanssa juttu ei luista, eikä Nino ehdi ehdottaa mitään. Niin sitten ehdotan päivällistreffejä Santiagolle (ellen ole liian kiireinen ystävien kanssa). Ja jos hänen kiinnostuksensa on ehtinyt lopahtaa, niin se on sitten minun menetykseni. 

 

Tänään minulla on aika kiireinen aikataulu ehtiäkseni treffeille sovitusti Mikan kanssa. Joten hyödynnän lounastaukoni käydäkseni kaupassa hakemassa jotain mitä tarvitsen iltaa varten. Oloni on jännittyneen odottava. Aiemmin loppukesästä käydessäni treffeillä en oikein löytänyt tätä innostusta mistään. Ja ehkä se loisti minusta läpi? Koska nyt heti, kun olen itse tuntenut oloni paremmaksi ja olen oikeasti kiinnostunut näistä ihmisistä, niin treffitkin voivat olla parempia! Mutta jos ei, niin selviän siitäkin. Mietin valmiiksi mitä aion pukea päälleni, jotta säästäisin mahdollisimman paljon aikaa. Minua vähän harmittaa, etten ehdi tehdä venyttelyohjelmaa ennen kuin on jo oltava matkalla kohti kohtaamispaikkaa. Mutta sille ei nyt voi mitään. BLING. Nino lähettää hienon kuvan ohittamastaan maisemasta. Hymyilyttää. Tuntuu kivalta, että joku ajattelee minua keskellä työpäiväänsä. Päättää tuosta noin vain ilahduttaa minua viestillä. Tietysti Nino sattuu olemaan sosiaalinen luonne. Mutta silti. Tuntuu hauskalta, että joku on ehkä juuri tällä hetkellä jännittynyt ensitreffeistä kanssani. Ehkä hänkin on innoissaan minusta kuvien perusteella. Ehkä hänellä on ihan samanlainen tilanne kuin minulla. Ehkä me muutamme toistemme elämät. Tai sitten vain vaihdamme kuulumisia lasillisten ääressä ja unohdamme toisemme viikon sisällä. Kumpi on todennäköisempää? Hah. Mutta eikö ole jännittävää. Että yksi pieni päätös tykätä toisen profiilista voi muuttaa niin paljon. Ihan erilliset elämät ja historiat. Ja sitten ne kohtaavat ja saattavat tehdä toisiinsa loputtoman vaikutuksen. Moni tällä tavoin tavatuista henkilöistä on jäänyt enemmän tai vähemmän pysyvästi elämääni. Moni on tehnyt minuun vaikutuksen. Ja jotkut ovat jopa vaikuttaneet mielenterveyteeni ja antaneet minulle sellaisia oppitunteja, joita en olisi muualta koskaan saanut. Vain siksi, että olemme sattuneet jokin päivä päättämään, että haluamme törmätä. Ehkä ilman mitään suuria odotuksia. Olemme käyneet suihkussa ja laittaneet taas ne tutut deittivaatteet päälle tietämättä, että se henkilö joka kohta kohdataan, tulee koskettamaan ja itkettämään meitä enemmän kuin kukaan ihminen aiemmin. Mutta ehkä jonain päivänä joku ihminen, jonka olemassaoloa emme voi vielä edes kuvitella, tuleekin hymyilyttämään meitä koko loppuelämän ajan. Tänään minä hymyilytän itse itseäni.