kemiaa ja fysiikkaa

Joku viisaus sanoo, että ne asiat, jotka on tarkoitettu tapahtuviksi tulevat elämään helposti ja itsestään. Pakottamatta. Vaikeuksia voi tulla, mutta ei siinä vaiheessa, kun mietitään, että halutaanko viettää aikaa yhdessä. Koska se kuuluu siihen elämänvirtaan joka soljuu eteenpäin itsestään. Purot yhdistyvät luontaisesti. Ei tarvitse kaivaa ojia väkisin. En tiedä olenko siitä samaa mieltä. Ehkä en ole halunnut olla, koska en ole halunnut luopua asioista ja ihmisistä, joiden saaminen tai pitäminen elämässä on ollut liian vaikeaa. Mutta nyt haluan ajatella erilailla. Haluan tietää, ettei asioissa ja ihmisissä pidä roikkua väkisin. Haluaisin osata siirtyä tyynesti eteenpäin, jos joku ei vastaa tunteisiini. Eikä elätellä toivoa väkisin. En tiedä enää jälkikäteen olenko tehnyt niin. Mutta ainakaan en tahtoisi enää toimia siten. Siksi se, että Santiago tuntuu pitävän minusta yhtä paljon kuin minä hänestä tuntuu niin erityiseltä ja oikealta. Se, että haluamme nojailla ihan kiinni toisissamme hänen sohvallaan samalla kun puhumme isiksestä ja maahanmuutosta ja hänen sisarukseestaan. Ja luemme ääneen sen elokuvan arvosteluja, jonka juuri kävimme katsomassa. Mietimme yhdessä mitä mieltä olemme siitä olleet. Kumpikin tykkäsi siitä. Tykkäsin siitä, kuinka olen aiemmin illalla odottanut Santia elokuvateatterin ravintolassa selailemassa hesaria viinilasillisen kanssa ikkunan ääressä. Ja kun nostan katseeni, niin näen suloisen Santiagon ikkunan takana seisomassa tuulessa epäröiden, että mihin hänen oikein pitäisi tulla. Lähetän hänelle viestin, jossa sanon näkeväni hänet. Ja heti Santin ilme kirkastuu ja hän hymyilee. Ja koitan vilkuttaa hänelle ikkunan takaa. Viereisen pöydän nainen katsoo minua hymyillen seurattuaan kohtaamistamme Santin kanssa. Olen iloinen, kun Santi tulee luokseni, halaa ja antaa suudelman poskelle. Taas yksi sellainen ele, jota minä pidän erityisenä, mutta joka on täysin neutraali hänen kulttuurissaan. Vaihtelemme kuulumisia hymyillen ja tarjoan hänelle viiniäni, ennen kuin siirrymme täpötäyteen saliin katsomaan valitsemaani elokuvaa. Kävellessämme vierekkäin tunnen oloni liian pitkäksi ja isoksi. Se ei ole hauska fiilis. Mutta varmasti tarvittaessa vain väliaikainen. Se on ainoa negatiivinen asia, mitä voin tapaamisestamme keksiä. Elokuva on ihan hyvä. Minun tekisi mieli nojautua kiinni Santiin. Mutta keskitymme syömään popkornia. Minua jännittää, että mitä jos hän ei tunnekaan sitä magneettista vetovoimaa nyt siellä kaikkien ihmisten keskellä. Leffan dramaattisemmissa kohdissa Santi pyyhkii vieressäni silmäkulmiaan. Se on minusta ihanaa. Tarkoittaako se, että hän on herkkä ja tunteellinen, eikä liian kovakuoriseksi muotoutunut niinkuin Javier? Ei, koska olen nähnyt myös Javierin monta kertaa kyyneleet silmissään. 

Lähdemme teatterista suoraan kohta Santin pysäkkiä. Päätän kysyä, että jatketaanko me iltaa yhdessä, vaikka näyttää siltä että sanat ovat tarpeettomia. Pikaisesti käymme läpi sen, ettei kummallakaan ole aamuksi mitään erityisaikataulua ja ilahdun, kun tiedän pääseväni nukkumaan hänen viereensä. Istumme vierekkäin odottamaan Santin pysäkkiä. Puhumme samalla nauraen kieltemme yhtäläisyyksistä ja säästä. Ennen kuin Santi avaa kotinsa oven, hän varoittaa siellä olevan sotkuista. Ja minä hymyilen hiljaa. Minulle on ihan sama onko siellä sotkuista. Se ei koskaan voi olla samalla tavalla likainen kuin Jukan tai Ronin koti. Astumme asuntoon jossa tuoksuu hyvältä. Taas valaistus on kaunis ja kutsuva. Lattialla on vähän postia. Keittiön tasolla on astioita. Ne samat, joita me viimeksi käytettiin. Se sama viini on vielä avaamatta, ja mietin, että tarkoittaako se, ettei hän ole kestinnyt kotonaan ketään muuta. Ja sänky on petaamatta. Ja siellä on ne samat lakanat, joissa me viimeksi nukuttiin. Sohvalle on jäänyt jokin laite. Ja lattialla on vaatteita. Ehkä jopa helpotun tästä. Helpotun siitä, ettei hän ole niin jyrkän järjestelmällinen kuin Javier, joka pitää tiukasti kiinni siivousaikatauluistaan, ja siitä että jokainen tavara on aina paikallaan. Että sängyssä on aina puhtaat lakanat. Koska niissä nukkuu niin usein eri vieras. Minäkin olen tarkka. Kaikki on kodissani paikoillaan. Mutta eikö se riitä, että jompi kumpi haluaa huolehtia tällaisista asioista. Menen kotoisasti sohvalle odottamaan, että Santi tulee ihan lähelle niin, että voin nojata hänen kainaloonsa. Siellä ei ole televisiota. Ihan niinkuin Roninkin luona, me keskitymme vain musiikkin ja keskusteluun. Ja toistemme haisteluun ja hivelemiseen. Se sähkö tuntuu välissämme värisevänä. Suutelemme ja olemme ihan hiljaa minuuttikaupalla nauttien taianomaisesti tunnelmasta. Santi riisuu sukkani ja pussailee kaulaani. Puree. Ja minä pidän hänestä kiinni ja laitan käteni hänen paitansa alle. Sitten hän nostaa minut syliinsä ja kantaa sänkyyn. Jossa riisuu minut ihan kokonaan, ja sitten minä riisun hänet. Tuntuu ujolta olla siinä vierekkäin ihan alasti. Hän suutelee rintojani ja kaulaani ja suutani ollessaan päälläni. Meillä on ihanaa. Kiihkeää ja monipuolista. Välillä mietin, että onko hän liian suuri. Se jotenkin toisaalta tuntuu kauhean hyvältä, mutta toisaalta myös vie tuntoa ja tekee minusta vesiputouksen. Olen valmis jo moneen kertaan, kun Santiago vielä kuiskaa korvaani, että mitä haluaisin. Sanon, että minä olen täysin tyytyväinen ja nautin tästä hetkestä. Kysyn mitä hän haluaa, ja Santi vetää minut päälleen. Ja sitten ollaan taas tyytyväisinä ihan hiljaa. Toisissamme kiinni. Sitten käydään pikasuihkussa ja hammaspesulle. Ja sammutetaan valot. Santiago ottaa minut tiukasti kainaloonsa ja pidämme toisiamme kädestä kiinni. Sanon, että tämä on mukava ilta. Ja ihan kuin Santi sanoisi, että hänellä on hyvä tunne. Vastaan vain kyllä ja suutelen hänen kättään. 

En saa heti unta. Mutta jossain vaiheessa nukahdan uneen, jossa näen unta meistä. Mutta Santi näyttää Akulta. Taas. Kuten mielessänikin. En oikein tiedä onko tässä mielleyhtymässä mitään muuta yhteyttä, kuin se, että he muistuttavat hieman toisiaan ulkoisesti. On kuitenkin outoa, että unessa teen aamutoimia Akun kanssa. Joka on kuitenkin Santiago. Ja seikkailemme jossain kesäisessä maisemassa. Sitten ihan yhtäkkiä herätyskello soi. Kaivaudun Santiagon kainaloon ja hän silittelee ihoani. Kun nostan katseeni niin hän katsoo minua hymyillen. Voisin vannoa että hän näyttää onnelliselta. Teemme aamutoimet hiljaa ja tyytyväisinä. En osaa kauheasti häpeillä arkista ulkonäköäni. Lähdemme yhtä matkaa ulos. Hississä Santiago katsoo minua taas erityisellä ilmeellä. Sellaisella, kuin pelkäisi, ettemme me enää tapaa. Halaan häntä tiukasti. Hän saattaa minut kauheassa tuulessa pysäkilleni. Halaamme. Taas kaikki meni niin täydellisesti. Pelottavaa. Mutta ei tämän saa antaa kääntyä nyt ahdistukseksi ja liiaksi malttamattomuudeksi. On olemassa mahdollisuus, että hän tuntee samoin. Ja jos kerran uskon kohtaloon, niin kaikki menee juuri niinkuin pitää. Voin pyytää häntä somekaveriksi. Voin kysyä viikonloppusuunnitelmia, jos hän ei ehdi ensin. Koska tässä tilanteessa olisi normaalia haluta viettää aikaa yhdessä. Ja sitten jos hän yhtäkkiä päättääkin perääntyä. Muuttuu epäröiväksi ja kiireiseksi. Niin minun on otettava askel taaksepäin. Hengitettävä syvään. Odotettava hetki. Ja sitten tarvittaessa lohduttauduttava Rickyn luona, jonka tämän torstainen kosinta saa sydämeni ihan vähän sykähtämään. Hän sanoo taas rakastavansa minua. Tulevansa tänään luokseni ja tekevänsä kanssani kaikki ne asiat, joita elämässäni haluan tehdä. Miksi nämä ajoitukset ovat aina tällaisia? Pidän Rickystä ja hänen vilpittömästä halustaan olla kanssani, ja tehdä minusta onnellisen. Mutta en juuri nyt, kun olen kokemassa jotain tosi puhtaalta ja oikealta tuntuvaa jonkun toisen kanssa. En edes halua tai jaksa ajatella koko asiaa. Kerron olevani kiireinen. Sanon rehellisesti, etten mieti tällaisia juttuja nyt. Mutten kerro, että olen tapaillut jota kuta. Se on minun oma asiani niin kauan kunnes tiedän, mitä Santi haluaa.