..mutta vain minun päässäni?

Olen siis aloittanut tutun yliajattelun ja pahimman pelkäämisen lievänä sivuilmiönä sille, että olen tavannut tyypin, joka on jostain syystä saanut minut ihastumaan itseensä. Kaikki on vielä alkutekijöissään ja ehkä niille sijoilleen jääkin. Mutta siinä missä minusta tuntuu, että olen tuntenut Santiagon paljon kauemmin kuin pari viikkoa, niin alan heti ylilyödä kaikessa muussakin. Vai onko se hullaantuminen normaalia? Ehkä keskenkasvuisille teineille! En tiedä koko ihmisestä paljoakaan (vai ovatko sielumme aina tunteneet toisensa, ah), joten tunnen oloni taas aika naurettavaksi sen edessä, että alan automaatiolla langeta leikkeihin ja sydänsuruun valmistautumiseen. Kuten sanottu, kaikki on vielä lievää! Joten opettelen pitämään jalan jarrupolkimella heti alusta alkaen. Nyt on tilaisuus osoittaa mitä olen oppinut. Näyttää, ettei kaikki nämä vuodatetut kyyneleet ja epätoivoiselta tuntuneet päivät ole valuneet hukkaan. Ennaltaehkäisen täysillä betoniseinään ajamista hilliten ajatuksiani heti alkuun. En keskity liikaa hänen ajattelemiseensa ja haihattelemaan yhteistä täydellistä tulevaisuuttamme. Vaan ajattelen itseäni, ystäviäni ja kaikkia niitä miehiä, joista saattaisin tykätä. Ensisijaisesti minä minä minä. Harjoittelen tasapainoa pitämällä kiinni jumppa-aikatauluista ja intoilusta ruokavalioon. Muistuttelemalla itseäni siitä, miten mihinkään ei ole kiire. Minunhan pitäisi saavuttaa hyvä tasapainoinen itsenäinen elämä. Terve itserakkaus. Eikä antaa kenenkään tulla romuttamaan taas hyvään vauhtiin päässyttä prosessiani. Aina välillä muistan, etten välttämättä edes pitäisi hänestä riittävästi alkuinnon jälkeen. Entä jos olenkin pinnallisempi kuin nyt kuvittelen olevani. Entä jos hänestä paljastuukin puolia, joita en tahdo pidemmän päälle sulattaa. Niinpä, siispä vedä henkeä! Mutta miksi hän on saanut tällaisen reaktion aikaan minussa? Pelkästäänkö siksi, että hän on niin avoimesti minuun viehättynyt tekemällä kiihkeitä aloitteita läheisyyteen kanssani. Se viestittää minulle ehkä valheellisesti, että hän on ihastunut palavasti vain minuun. Kehonkieli pistää omat aivoni kuvittelemaan, että koska toinen käyttäytyy näin, niin minunkin kannattaisi. Geenipooli intoilee tyypistä, joka tulee alkuperäisesti jostain kauempaa. Enkä itse ole löytänyt hänestä itsestään mitään huonoa sanottavaa. Santi avaa minulle ovet ja on riittävän perinteinen mies tehdessään päätöksiä esimerkiksi deittiemme sisältöjen suhteen. En kaipaa täydellistä tasa-arvoa, vaan nautin siitä että mies on vahvempi ja osaavampi kuin minä. Hän on fiksu ja ymmärtää enimmän osan jutuistani. On kysellyt asioita perheestäni ja tahtonut kertoa omastaan. Hän on osoittanut kiinnostusta minua kohtaan monella tasolla. Ja minä olen kysellyt häneltä kaikenlaista vähintään yhtä paljon. Me pystymme nauramaan yhdessä hölmöillekin keskusteluillemme samalla, kun haluamme olla toisemme kimpussa. Tai olla vain ihan hiljaa katsomassa peilikuvaamme, joka heijastuu valtavasta ikkunasta loikoillessamme hänen luonaan. Miksikäs en lankeaisi tähän yhtälöön?

Vielä toistaiseksi päädyn siihen, että pienet ylilyönnit suuntaan ja toiseen ovat ihan normaaleja siinä vaiheessa kun alkaa ihastua johonkuhun. Myös ihan aikuisena. Mutta nyt ero on siinä, että meidän on osattava kontrolloida käyttäytymistämme riippumatta siitä mitä mielen tekisi mieli tehdä. Minunhan pitäisi nyt olla tässä asiassa ekspertti. Silti tuntuu haastavalta löytää kultainen keskitie, jossa säilytetään se oma itsensä, joka viestii jos viestittää. Ja samaan aikaan tunnistaa jos jokin toiminta onkin lähtöisin ahdistuksesta tai epävarmuudesta. Ei se ole niin yksinkertaista! Toimintaa siis ehkä kannattaa turvallisuussyistä ensialkuun rajata objektiivisesta näkökulmasta. Siksi olen tiistaina päättänyt, että tiedustelen Santin kiinnostusta illalla kello kuusi. Lähtiessäni töistä törmään sattumalta Elinaan ja olen iloinen, koska saamme näin tuhlattua tunnin yllätyslasillisten ääressä! Sitten toinen ylimääräinen tunti pakkovelvoitteiden ja sallitun yhteydenoton välillä kuluukin mukavasti jumppaohjelmaa tehdessä. Ja heti kun olen itseeni tyytyväisenä venyttelemässä ja keskittymässä hetkeen, niin saan viestin. Vähän ennen kuutta Santi ottaakin minuun yhteyttä. Vilkaisen puhelimeni näyttöä downward facing dogistani ja hymyilen hänen iloiselle yhteydenotolleen, mutta vastaan vasta kun olen täysin valmis. Pidetään kiinni omista asioista. Mihinkään ei ole kiire. Tämä tuntuu pieneltä palkinnolta omasta kärsivällisyydestäni. Siitä, että olen päättänyt pitää kiinni omaan hyvinvointiini liittyvistä asioista, enkä ajautua tuijottelemaan ahdistuneena ajan etenemistä. Vaihtelemme viestejä loppuillan ajan. Puhumme vitsaillen ruoasta ja unista. Ja varmistamme siinä sivussa, ettei kummallakaan ole tälle viikolle mitään erityisiä suunnitelmia. Haluaisin ehdottaa heti tapaamista seuraavalle päivälle. Mutta toppuuttelen itseäni, koska tiedän, että sen voi tehdä aivan hyvin tarvittaessa seuraavanakin päivänä. Ja sitä paitsi, jos olen jotain oppinut, niin antamaan juuri tälle ihmistyypille tilaa ja aikaa. En haluaisi, että yhteydenpito olisi mikään numero. Haluaisin voida olla aktiivisesti yhteydessä niin paljon kuin huvittaa. Haluaisin, että toinen viestittelisi turhuuksista pitkin päivää. Mutta pystyn elämään vähän jäykemmässäkin viestintäkulttuurissa. Se voi kehittyä. Nämä ovat asioita, joista voi tarvittaessa keskustella jos suhde kehittyisi niin pitkälle. Yksinkertaista. Niin aikuiset fiksut ihmiset osaavat toimia. Se on jännä, että oppii puhumaan vasta kun on ensin tavaillut sanoja muutaman vuosikymmenen.

Herään keskiviikkoon niin aikaisin, että ehdin tehdä aamuverryttelyt vähän pidemmän kaavan mukaan. Olen ihan vähän turhautunut, kun en pysy jossain asennossa niin hyvin kuin haluaisin, mutta se kuuluu kärsimättömään persoonallisuuteeni. Onneksi sinnikkyyteni on sitä vahvempi piirteeni. Aamusuihkussa ajelen sileiksi taas kaikki tärkeät paikat. Ihan vain varmuuden vuoksi. Oloni ei ole ahdistunut, mutta huomaan päällä olevan tilanteen vaikuttavan yleisvireeseeni. Se sellainen malttamattomuus kummittelee mielenrauhan taustalla. En pysty heittäytymään aktiivisesti tulevien päivien suunnitteluun, koska haluan pitää tilaa avoimena Santille. Mutten pysty avoimesti puhumaan deittailustani tälle tietylle kaveriporukalleni. Olen torpannut joidenkin aloitteita, enkä tahdo loukata ketään. Ja ehkä jotenkin pelkään, että ystävyyteni osan näiden henkilöiden kanssa perustuu siihen, että he pitävät minusta vähän rajat ylittävällä tavalla. Pientä viatonta flirttiä on ollut ilmassa. Mutta olen silti säilyttänyt asemani tavoittamattomana hyvänä tyyppinä, johon kukaan ei ole koskenut. Ehkä koen että tipahtaisin joltain itserakentamaltani jalustalta jos yhtäkkiä olisinkin todisteellisesti maallinen. Hah. En tietystikään valehtelisi, jos joku asiasta kysyisi. Mutta koen turvalliseksi puhua rauhallisesta illanvietosta treffi-infon sijaan. Itse asiassa Santi kysyi edellisdeiteillämme, että tietävätkö ystäväni missä minä olen. Aika outo kysymys? Ja oikeastaan juuri sellainen, mitä Javierikin olisi voinut kysyä. Ja ehkä joskus kautta rantain kysyikin. Ollessaan tahtomattaan huolissaan asemastaan. Vastasin viikonloppuna Santille jotain ympäripyöreää ja totesin, että eivätköhän he arvaa mitä minä teen. Ja se on totta. Pidän Santin suorasta tavasta kysyä juuri sitä, mitä hän haluaa kuulla. Haluaisin pystyä luottamaan siihen, että toinen osaa sanoa jos jokin asia häiritsee. Kertoa selkeästi mitä tahtoo. Eikä niinkuin Javier, joka teeskenteli itselleenkin sitä mitä oikeasti ajatteli. Viettäessämme pientä pysähtynyttä hetkeä lauantaiaamuna vieretysten, Santi tuijotti kaukaisuuteen ja kysyin, että mitä hän miettii. Ja hän naurahti ja sanoi miettivänsä sitä milloin minä harrastin seksiä ensikertaa. Ja sitä, että mikä on erikoisin paikka, jossa olen sitä tehnyt. Ja taas hän yllättää minut kysymyksellään! Kukaan ei ole kai koskaan kysynyt minulta tuollaista asiaa viimeisten vuosien aikana. Enkä itse ole ollut laisinkaan kiinnostunut kenenkään kaukaisesta historiasta tällä saralla. Jotenkin nuo kysymykset tuntuvat olevan ristiriidassa sille kuvalle, mikä minulla on Santista. Muttei asia minua haittaa lainkaan. Sehän vain osoittaa, että hän todellakin sanoo mitä haluaa. Ja ennemmin sanoo hölmöjä juttuja, kuin pimittää jotain tärkeää. Naurahdin häkeltyneenä ja ujona jotain vastaten, ja soperrellen, etten halua varmaankaan kuulla näitä asioita liikaa hänen menneisyydestään. Ja nauroimme tilanteelle. 

En oikeastikaan haluaisi kuulla tuollaisia yksityiskohtia liikaa toisen menneestä. Ensireaktioni on lievä täysin tahdosta riippumaton mustasukkaisuus sitä kohtaan, että jollain minulle potentiaalisesti merkityksellisellä ihmisellä onkin ollut elämä ennen minua. Tietysti se on täysin hullua ja havaitsen sen täydellisesti. Mutten voi tunnereaktiolleni mitään. Jos tietäisin liikaa toisen henkilökohtaisia asioista ne saattaisivat häiritä minua. Ei välttämättä, mutta miksi ottaa riskiä, jos ne eivät tuo oleellista lisäarvoa suhteelle?  Enkä nyt tarkoita ehkä mitään ikäasioita, mutta yhtään syvemmät yksityiskohdat saisivat mielikuvitukseni laukkaamaan. No mutta se siitä. Olen keskiviikkona lähettänyt Santille iloiset huomenet erityisen hauskalla yksityiskohdalla. Jollain sellaisella, mistä voisi tulla meidän inside-juttu, jos hän osaisi heittäytyä enemmän huumorilla viestintään. Mutta vaikkei osaisi, niin ainakin näissä asioissa voin olla oma itseni. Iltapäivällä viestittelemme taas harrastuksistamme ja kaikesta kepeästä. Ja sitten Santiago ehdottaa, että tekisimme jotain yhdessä viikonloppuna. Okei. Ei siihen ole kuin muutama päivä aikaa. Voin siis tänään lähteä vaikka pelailemaan lautapelejä kavereiden kanssa. Tartun tilaisuuteen ja lyön heti ajankohdan Santin kanssa lukkoon. Ja samalla vielä varmistan, että onhan hän sinkku. En ole koskaan kysynyt sitä, ja olen jostain saanut päähäni ajatuksen, että ehkä hänellä onkin joku kotimaassaan odottelemassa, tai saapumassa tänne! Ja minun on pakko saada poissuljettua noin hölmö ajatus kokonaan. Siispä tänään voin keskittyä ystäviin. Ja odotella sitten kevein mielin (hah!) viikonloppua. BLING. Santi vastaa nauraen ja toteaa tietysti olevansa sinkku. Ja heti oloni tuntuu vähän tyhmältä (paitsi, että paras vastaus olisi ollut hopefully not for long). Mutta sanon hänelle hymyillen, että parempi varmistaa ajoissa, kuin oppia läksyjä jälkikäteen. Ja sitä paitsi se on samalla osoitus siitä, että olen hänestä kiinnostunut. Pakko vielä lisätä erikoinen huomioni koskien ajatuksiani Santia kohtaan. En muista miltä hän näyttää. Jos mietin häntä, niin en saa mieleeni hänen kasvojaan kuin hyvin harvoin. Vaan sen sijaan näen aina mielessäni Akun kasvot. Heissä on melko paljon yhtäläisyyksiä, mutta eikö tämä ole erikoista? En siis oikeastikaan saa välillä hänen kasvojaan mieleeni ollenkaan, vaikka yrittäisin. Muistan, että minulla on ollut sama tilanne joskus jonkun toisen kanssa. Mistähän se voi johtua? Romanttisesti ajattelen, että tietysti siitä, että kun olemme yhdessä niin näemme vain toistemme sisimmän ja siksi en näe ulkokuorta ollenkaan. Mutta ainakaan tämäkään asia ei näytä minua häiritsevän liikaa.