Lot to lose

On ollut taas täysikuu, enkä ehkä sen takia ole saanut nukuttua viikonloppuna kunnolla. Tai vain siksi koska on ollut viikonloppu. Mutta joka tapauksessa olen maanantaina ollut päiväunien tarpeessa, enkä ole kyennyt kokoamaan ajatuksiani kasaan normaaliin tapaan. Olo on ollut ihan vähän epävarma kaikesta. Sellaiseen maanantaiseen tapaan. Ei ehkä ahdistunut. Mutta välähdyksittäin stressaantunut kaikesta tästä uudesta. Siis siitä faktasta, että mitä enemmän kaikkea kivaa ja ihanaa nyt saan, niin sitä enemmän minulla myös yhtäkkiä on menetettävää. Eli taas tätä tasapainottelua sen kanssa, ettei ala ylireagoida mihinkään. Ei laiteta niin sanotusti kaikkia munia yhteen koriin. Tuntuu, että perjantaista on ikuisuus aikaa. Se josta hetki sitten intoilin. Odottaen ihanaa iltaa täynnä naurua ja pitkiä keskusteluja. Hyvää viiniä ja janoisia suudelmia. Romantiikkaa ja erotiikkaa. Ja toisen kainalossa makoilua. Sitä fiilistä, kun tuntuu, että on juuri oikeassa paikassa. Sitä ihanaa oloa, kun tuntuu, kuin olisi tuntenut toisen aina. Ja pakahtuu innostuksesta, kun on juuri siinä hetkessä ja saa hymyillen katsoa toista silmiin ja uskoa, että toinen tuntee samoin. Ja kas vain. Sain kaiken tämän. Ja se on tosi pelottavaa. Koska. Mitä enemmän olen saanut, sitä enemmän saatan taas menettää. Yhtäkkiä ajattelen, että olisikin turvallisempaa vain olla itsekseen ja keskittyä juhlimiseen ja kavereihin. Alkaa pelottaa. Nyt taas ihan yllättäen olen asettanut pääni hymyillen pölkylle, ja milloin tahansa giljotiini voi iskeytyä alas. Mutta tietystikin minun kohdallani se on ruostunut ja tylsä, niin että jään vain kitumaan, jos Santi tai joku saa sen valahtamaan niskaani. Mutta ei nyt olla näin negatiivisia! Perjantaihan on sujunut loistavasti. Olen saapunut sovitusti Santin luokse. Ensin olen toki mennyt väärälle rapulle tukka ihan sekaisin tuulesta, mutta maltillinen ja hymyileväisenä alaovella odottanut Santiago on ohjannut minut nauraen oikeaan osoitteeseen. Hänen kotonaan on lämmin tunnelma. Sellainen pehmeä kaunis valaistus avarassa kauniissa tilassa. Vähän samanlainen fiilis kuin Javierille mentäessä. Sellainen, että tunnen olevani tutussa ja turvallisessa paikassa. Mutta astetta hienompi. Astetta kauniimpi. Halaamme heti. Ehkä Santi sanoo minun näyttävän kauniilta. En muista. Mutta hän sanoo sen joka tapauksessa eleillään silittäessä kasvojani ollessamme vierekkäin sohvalla. Katsoessaan minua silmiin tiiviisti ennen kuin suutelee minua pehmeästi ja pitkään. Rakastan sitä ilmettä hänen silmissään, kun olen selittämässä jotain ja Santi on kaatamassa meille viiniä tai kaivamassa jotain kaapista, ja hän katsoo minua vinosti hymyillen odottaen mihin juttuni tällä kertaa päätyy. En keksi mitään valittamista. 

Olen nojautunut vasten hänen olkapäätään samalla kun olemme puhuneet yhteiskunnasta ja politiikasta. Hän on painanut päänsä syliini sohvalla makoillessamme ja olen nolostunut kun vatsani on kurissut. Olemme välillä antautuneet suutelemaan toisiamme pitkään ja hitaasti. Päättäneet, ettemme enää puhu yhtään tylsistä ja vakavista asioista, ja keskittyneet musiikkiin. Santi on laittanut kätensä paitani alle ja avannut rintaliivit yhdellä kädellä. Hän silittelee ihoani. Hengitämme raskaasti toistemme niskoja vasten kun olemme toistemme sylissä. Sitten hän kantaa minut taas sänkyyn ja minua naurattaa. Mutta tilanne on tosi vakava. Ja meillä on ihanaa. Kiireetöntä. Kiihkeää. Santi haluaa aina nähdä, että minä nautin tilanteesta ensin. Ihan niinkuin Javierikin, mutta intohimoisella ja tunteellisella tavalla. Ei niin teknisesti, kuten Javier ainakin ensialkuun. Santi on kauhean kestävä. Siinä mielessä hän muistuttaa Manuelia. Ajoittain minusta tuntuu, että eikö hän itse nauti tilanteesta riittävästi, kun tilanne tuntuu kestävän ja kestävän. Tuttu ajatus, johon olen joutunut törmäämään joidenkin kohdalla. Mutta kun huohotamme sängyllä ja hän pussailee selkääni ja puristaa tiiviimmin kiinni itseensä, niin tiedän, että olemme molemmat yhtä onnellisia. Nousemme vielä juomaan lasilliset viiniä ja katselen valokuvia, joita Santi näyttää minulle. Jossain vanhassa kuvassa vilahtaa joku nainen taiteellisesti vähissä vaatteissa. En tietenkään kysele siitä mitään, mutta saan taas vahvistuksen siitä, etten halua liikaa nähdä yksityiskohtia kenenkään menneisyydestä. Ne on sitten juuri niitä pikkuasioita, jotka väkisin tunkevat mieleen heikompana päivänä. Kuten jonain väsyneenä maanantaina tai tiistaina. Menemme Santin kanssa nukkumaan ja sammutamme valot. On ihan hiljaista. Nousen vielä suutelemaan häntä suulle ennen kuin hän kaappaa minut tiiviiseen lusikka-asentoon. Näin haluaisin mennä nukkumaan joka ilta. Tosin, nyt minusta tuntuu etten saa unta ollenkaan. Santiagon hengitys muuttuu raskaammaksi ja hän kääntää kylkeään. Halaan vuorostani häntä ja nautin siitä, kun saan hengittää vasten hänen ihoaan, kuten joskus sain tehdä Javierin kanssa. Koitan olla aloillani yöllä, vaikka minua ei nukuta. Koitan nauttia siitä, että saan olla siinä Santin vieressä. En malta odottaa aamua. Ehkä nukahdan hetkeksi aina välillä. 

Kun Santi viimein alkaa heräillä vieressäni olen innoissani. Hän halaa minua heti ensimmäisenä, ja minä pussailen hänen kylkeään. Sitten vietämme ihanan aamuhetken toistemme kimpussa näyttäen kuinka paljon nautimme tilanteesta entistä avoimemmin. Santi kiusoittelee minua kun pyydän häntä jatkamaan. Olen helposti estoton. Meillä on yhdessä kivaa ja rentoa ja ihanaa. Jotenkin helppoa. Kun olemme makoilleet riittävästi huohottaen toistemme kainaloissa sotketuissa lakanoissa, minä menen ensin suihkuun ja hammaspesulle. Ja sillä aikaa kun Santi on suihkussa petaan sängyn ja siistiydyn. Tunnelma on kiva ja kepeä. Laitan taustamusiikkia soimaan. Kun meikkaan suuren peilin ääressä Santi tekee meille pienen aamupalan. Hyvää leipää, jonka päällä on hyytelöä. Mietin, että pitääköhän hän minua pinnallisena, kun pyydän odottamaan hetken ennen kuin olen valmis, mutta eikö minun pitänyt vain olla oma itseni. Juttelemme niitä näitä ja välillä kosketamme toisiamme ohimennen. Kysymme toistemme suunnitelmia uudelle vapaapäivälle. Santiagolla on joku pieni meno illemmalla. Ja omat kaverini odottavat minua suureen tanssitapahtumaan, joka ei juuri tuolloin voisi kiinnostaa minua vähempää. Ennen kuin lopetamme täydellisyyttä hipovat treffimme päätämme käydä vielä yhteisellä lounaalla. Ja jälkkärikahvilla. Juuri näin minä haluan viettää vapaapäiväni. Tismalleen näin. Siten, että suurin päänvaiva on se, että missä söisimme lounaan. Jos ei päästä yhteisymmärrykseen, niin käytetään Kivi sakset paperi -peliä nauraen yhdessä sille miten hassuja olemme. Sitten ihan vain siksi, koska ei ole kiire, painaudumme toisiimme kiinni katsomaan jotain ohjelmaa hetkeksi, ennen kuin lähdemme tuuliseen ulkoilmaan kohti lounaspaikkaa. Tuntuu kivalta tilata yhdessä ruokaa. On kivaa, kun Santi moikkaa hänelle tuttua tarjoilijaa ja minä saan olla siinä hänen kanssaan. Tekisi mieli ottaa hänen käsistään kiinni ja julistaa kuinka hyväksi tunnen oloni. Mutta sen sijaan puhumme säästä ja ruoasta, ja toivon ettei hän kyllästy minuun ja juttuihini. Santi maksaa lounaat, kiitämme tarjoilijaa ja siirrymme läheiseen kahvilaan, jonka myyjän Santi taas tuntee. Olen ylpeä voidakseni olla hänen seuralaisena siellä. Santi tilaa meille valitsemansa kahvit kysymättä minulta mitään. Ja se tuntuu minusta hyvältä. Hän on täydellisen miehekäs ja osaa pitää ohjat käsissään söpöllä tavalla. Nautin siitä. Minä tarjoan jälkkärit. Näin me toimitaan. Vuorotellen. Yhdessä. Tämä voisi olla meidän juttu. Santi saattaa minut pysäkilleni. Halaan häntä tiukasti ja sanon, että voitaisiin vaikka ensi viikolla nähdä jo ennen viikonloppua. Sitten bussi tulee ja minun pitää hypätä siihen vastentahtoisesti. 

Menen suoraan viettämään vapaapäivää ystävieni luokse. Oloni innostuu kun pääsen Simon luokse ja siellä on jo juhlat täydessä touhussa. Mutta vielä enemmän ilahdun, kun Santi lähettää minulle viestin, jossa ei ole mitään tärkeää sisältöä. Onko tämä juttu nyt minusta kiinni, vai onnistuuko se takuulla jos niin on tarkoitettu? Voinko vain lopettaa menettämisenpelossa vierailun ja luottaa siihen, että jos Santi tuntee samoin kun minä, ja meidän on tarkoitettu viettävän aikaa yhdessä, niin se tulee tapahtumaan. Toivon niin. Minulla on hauska lauantai. Tanssin täysillä. Se mukava mies tekee vähän enemmän tuttavuutta kanssani, josta olin aikaisemmin hieman kiinnostunut. Minä keskityn juhlimiseen. En kerro kenellekään että olen toivottomasti ihastunut. En vielä. Sitten kun (!) oloni on varmempi niin julistan sen mielelläni koko maailmalle. Haluan ne yhteiset somepäivitykset. Selfiet, joiden teksteissä kerrotaan, että viimeinkin palaset loksahtivat paikoilleen. Haluan sen kaiken ahneesti itselleni. Eikö jo olisi minun vuoroni! Olen saanut koko sinkkuuteni aikana someloveen pari yhteistä kuvaa Ronin kanssa, jotka hän on poistanut heti viimeistään seuraavana aamuna kaikista someista. Olen saanut hienovaraisen yhteisen päivityksen Javierin kanssa, joka merkitsi minulle tosi paljon. Mutta nyt mitään niistä ei ole jäljellä. Haluan uutisvirtani täyteen yhteisiä muistoja jonkun kanssa. No okei, ehkä voisin elää ilman someaktiivisuuttakin.  Mutta tähän fiilikseeni liittyy nyt varmastikin se, että satuin taas törmäämään uuden perheonnen hehkutukseen Ronin somessa. Jep. Vieläkin he ovat onnellisia. Yhä onnellisempia. Ja tekevät kaikki ne jutut ja paljon enemmän, kuin mistä me vielä reilu vuosi sitten Ronin kanssa puhuttiin. Ja suon sen heille. Olkoot onnellisia. Mutta mäkin haluan! Puhun tästä Manulle. Ja puhun hänelle treffeistäni. Sanon, että jännittää. Ja Manuel lupaa, että jos tämä tapailu menee mönkään, niin hänellä on viini ja pizza valmiina odottamassa minua lohtukylään. Hän saa minut hymyilemään. Santiago on ottanut minuun yhteyttä maanantaina (ei sillä että laskisin mitään viestivuoroja, en, en!) ja olemme sopineet treffit keskiviikolle. Jep. Kaikki tuntuu menevän täydellisesti eteenpäin. Ihan oppikirjan mukaan. Ekoilla treffeill pientä pussailua. Toisella tapaamisella päästiin toiselle pesälle. Ja kolmansilla kotideiteillä mentiin itse asiaan. Ja koko ajan kaikki on ollut parempaa ja helpompaa. Ja nyt haluamme tavata toisemme yhä nopeammin. Juuri niinkuin rakastuneena asioiden pitäisikin mennä. Olen tänään viettänyt tiistaita perinteisesti lounaskahvilassa ja päättänyt kertoa Santille mitä mieltä olen tästä kylmästä säästä. Oloni on niin kiitollinen, että voisin tirauttaa kyyneleen poskelleni pienellä vaivannäöllä. Tänään voin keskittyä kotiharjoitteluiden tekemiseen ja perheen näkemiseen. Ja huomenna saan taas nähdä tämän ihanan komean miehen, jonka ulkonäköä en jostain syystä vieläkään saa palautumaan mieleeni kuin satunnaisesti. Naamassani on kauhea finni ja ehkä ehdin tänään selvittää miten pääsisin siitä eroon ennen huomista. Olisipa huolenaiheeni aina tällaisia.