500 (days of sinner)

Saan siis taas hetkeksi itseni tiistai-iltana ärsyyntyneeksi ja turhautuneeksi. Ja kieriskelemään kurjuudessa, kun en keksikään mitään kivaa tekemistä omaan arki-iltaani. Vaikka en jaksakaan soittaa kenellekään. Enkä jaksanut mennä tapaamaan Rickyä joka olisi ollut siitä maailman onnellisin. Ja olen siinä sivussa ollut katkera, kun Javierilla on niin hauskaa tekemistä, eikä minua ole kutsuttu. Olisikohan se se, mikä minua oikeasti harmittaa? Että koen jääväni osattomaksi jostain normaalista ja kivasta, koska Javier on niin hankala. Ja siitä minulle taas tulee vahvemmin se tunne, ettei hän oikeasti pidä minusta. Vaikka hän pitää. Olen vain hetkeksi menettänyt otteeni olla kärsivällinen ja cool. Ja vaikka minun piti ottaa tämä kiireellisyys suoremmin puheeksi hänen kanssaan seuraavassa keskustelussa, niin nyt ainoa mitä sanoin oli Don't get too busy, samalla kun olen toivottanut hänelle hauskoja hetkiä kaikenlaisissa menoissaan. Mutta onko kyse taaskaan todellisuudessa yhtään mistään näistä asioista? En usko. Ei ainakaan suuresti. Oikeasti kyse on siitä, että ensinnäkin on tiistai. Eli potentiaalinen kasvualusta pienelle ahdistukselle jo luonnostaan. Mutta sitten vielä lähden tuonne paahteeseen, ja varmaan fyysisesti näännyn kävellessäni monia kilometrejä liian vähäisellä energiamäärällä, joten verensokerit laskee. Tulen kärttyiseksi. En ehdi syödä ennen kuin saavun kotiin, jolloin olen jo niin herkällä tuulella, että saan puserrettua esille yhden säälikyyneleen, kun joudun alkaa katsoa illan ohjelmia yksin, enkä saakaan seuraa perheenjäsenestäni, jonka kanssa useimmiten jaamme kaikki parhaat ohjelmat. Mutta sitten kun olen syönyt kaksi lämmintä voileipää ja annoksen vehreää erityispuuroani (pieni oikeutus yllättävän vapaa-ajan ja ahdistuksen vuoksi) ei mikään enää näytäkään niin vaikealta. Nostan jalat ylös sohvalle ja alan katsomaan uutta Killing Eve -sarjaa, jota nuoruudensuosikkini Stephen King on ylistänyt julkisesti somessa. Ja siinä istuessani mukavan pehmoisesti mietin, että elämä on oikeastaan aika hyvää. Miksi ihmeessä stressaan ylipäätään ikinä yhtään mitään asioita, kun kaikki on niin hyvin. Vieno hymy nousee huulilleni ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että kaikki menee kyllä ihan hyvin. Kroppa värähtelee kivasti ja tekee mieli sulautua sohvaan. Ja ehkä sulaudunkin. Ajatukset juoksevat villisti mutta silti täydellisessä järjestyksessä. Tulee tunne etten ole yksin. Ja se naurahduttaa spontaanisti. Jotenkin näen koko tilanteen taas paremmassa valossa. Minä vain olen liian herkkä loukkantumaan jos olosuhteet ovat otolliset, vaikka oikeasti minun pitäisi vain olla ja nauttia olostani. Ja sitten ensi kerralla olla selvempi Javieria kohtaan. Ja sitä paitsi enhän minä edes tiedä että pidänkö hänestä oikeasti riittävästi antaakseni hänen nimeään ahdistukselleni. Minunhan on hyvä olla vain yksin joka tapauksessa. 

Herätessäni keskiviikkoon olen samalla tyytyväinen sekä pettynyt, etten ole aloittanut mitään draamailua hetken mielijohteesta Javierin kanssa edellisiltana. Koska asioilla ei ole kiire, eikä ole mitään syytä stressata toista, joka oikeastikin on kiireinen. Mutta usein suora puhe on se joka edistää asioita, vaikka ne olisivatkin vähän lapsellisia ja itsekkäitä. Etenkin kun toinen vain itse tekee itsestään turhan kiireisen. Mutta aina kun olen osoittanut mieltäni, niin silloin Javier on muuttanut omaa käyttäytymistään. Yhtäkkiä hän onkin palavasti halunnut nähdä. Ja silloin aina tuntuu että asiat etenee juuri niinkuin pitää. Siksi koitan nyt muistaa, että jos fiilikseni oikeasti laskee siksi, että minua harmittaa ettemme ehdi nähdä Javierin kanssa, niin minun on sanottava se ajoissa hänelle suoraan. Ennen kuin tylsistyn ja turhaudun ja torjun hänet ihan vain siksi että siitä on vähemmän vaivaa. Ja selvästikin hän edelleen pyörii mielessäni. Ja olemme juuri tässä välivaiheessa, mitä ei saa päästää lipsumaan enää siihen pisteeseen missä se on monta kertaa ollut. Jossa se itseasiassa jo nyt aikalailla on. Että kauheat odotukset nousevat ja tilanne näyttää etenevän, mutta sitten emme tapaa viikkokausiin. Ja kaikki lässähtää. Oikeastaan tätä miettiessäni alkaa taas ärsyttää ja tekisi mieli sanoa Javierille, että keskittyköön yksinään kiireisiinsä! Heti lapsellinen kostonhalu nousee pintaan. Koska en jaksa tätä välivaihetta enää. Selvästi se turhauttaa minua yhä nopeammin ja nopeammin! Mutta tämänhän piti olla viimeinen välivaihe? Vika kerta. Ja kello tikittää jo. Koska tämän viikon jälkeen olen itse minilomalla! Ja sitten kaikki taas viivästyisi hamaan tulvaisuuteen enkä voisi nauttia lomastani jos emme ole käyneet keskustelua läpi ennen sitä. Ei käy!

Tämä on 500. kirjoitukseni joka kiertää näitä samoja kehiä taas. Toisaalta haluan olla spontaanimpi ja tarttua heti uusiin nopeisiin toimintamalleihin. Mutta samaan aikaan haluan olla järkevä ja maltillinen, etten ala itse ahdistaa ketään. Ja minun on aina keksittävä joku konkreettinen idea miten toimin, jotta asia todella ratkaistuu mielessäni. Liiketoimintasuunnitelma. Budjetoin siihen tällä kertaa vähän taas oma-aloitteista efforttia ja pääomaksi pikkuannos sydäntä. Deadline perjantaille. Eli nyt olen päättänyt että viimeistään viikonloppua vasten varmistan onko Javier yhä liian kiireinen tapaamaan minua. Ja jos on, niin sitten saan vähän kiukutella. Ja päätös tästä saa mieleni nyt tasaantumaan hetkeksi. Valoa tunnelinpäässä. Olin aiemmin päättänyt tuoda nopeammin ilmi omat ajatukseni. Mutten taaskaan saanut aikaiseksi olla suora. Mutta nyt olen laatinut valmiiksi fraasin vastineeksi siihen, kun hän selittelee ettei ehdi viikonloppuna tavata (tai muuten vain): "Okay :), i'm maybe little bit afraid that you're always too busy and i'm too impatient, and soon we drift more distant again". Noin. Onko liian jyrkkää? Onko liian roikkuvaista minun puoleltani? Itse näitä on niin vaikea hahmottaa. Mutta ainakaan mitään nolosteluja en nyt ala miettiä. Tuotakin lausetta olen muutellun tuhat kertaa. Joskus menen jopa niin pitkälle, että tallennan valmiit vastaukseni valmiiksi puhelimeeni, niin ettei minun tarvitse kuin kopioida ne viestikenttään ja painaa nappia oikealla hetkellä. Koska joskus juttelun tiimellyksessä olen liian tyytyväinen enkä saa aikaiseksi sanoa sitä, mitä aiemmin olen pitänyt tärkeänä. Tai en meinaa uskaltaa. Nyt kun olen jo moneen kertaan harmitellut tätä samaa asiaa, niin en saa päästää enää tilaisuutta väliin. Ja nyt suunnitelma on valmis. Odotetaan vain sen toteutusta. Joko Javier voi vastata, että kyllä me pian tapaamme, ei hätää! Tai sitten hän voi sanoa, että etäisiähän me muutenkin ollaan, joten mitä sitten. Olenko nyt puurnannut taas riittävästi Javierista? 

En tiedä vaikuttaako tähän yhtäkkiseen (no okei okei, ainaiseen!) kärsimättömyyteeni sittenkin se, että Javier jarruttaa muita tekemisiäni, vaikken ehkä sitä suurissa määrin myöntäisikään. En halunnut nähdä Karria. En halunnut nähdä Rickyä. En halunnut mennä kylään Ninolle. En ehkä haluaisi muutenkaan mitään näistä asioista pidemmällä tähtäimellä. Mutta ainakin kokeilisin kaikkia vaihtoehtoja vapautuneemmin. Siksikin tilanne ei saa jäädä roikottamaan minua taas löysään hirteen ja lykkäämään kaikkea muuta muiden kanssa. BLING. Ja saman tien Nino lähettää minulle kauniin ja kohteliaan viestin uskomattoman kiireisen työmatkansa keskeltä. Kuten hän aina tekee. Tavatessamme lauantaina hän toi selkeästi ilmi, miten paljon kaipaa sitä, että olisi joku, jota ottaa matkoillensa mukaan. Ja hän oikeasti tekisi sen. Järjestäisi kaiken empimättä ja ylpeänä näyttäisi seuralaiselleen ihanaa elämäänsä. Ehkä minulle! Mutta pystyisinkö minä siihen? Ehkäpä on aika kokeilla loppuun sekin kortti, jos Javier floppaa nyt. Tekisi jo mieli vastata Ninolle vihjaillen tulevista lomapäivistäni ja matkustuskuumeestani. Mutta ehkä voin odottaa vielä hetken. Arvon vielä, että lähtisinkö tänään jonnekin. Ehdottaisinko Rickylle vaikka terassilla käymistä. Vai viettäisinkö vain illan kotona ja perhettä nähden. Yltyyköhän ahdistus taas iltaa kohti ja usuttaa johonkin toimintaan?