Arki part 3 alkaa

Olen kieriskellyt aamulla sängyssä viettäen harvinaista vapaata maanantaita. Ensin olen herännyt liian aikaisin ja liian kuumissani, ja tunnustellut fiiliksiäni. Se kauhea ahdistus ei enää vyöry samallailla aamulla lävitseni kuin aikaisemmin. Ehkä värähtelee vähän. Yrittää huudella jotain. Ja ehkä pitää taustalla sellaista pientä epävarmuutta kaikkea kohtaan. Yrittää saada minut heti nousemaan sängystä ja alkaa stressaamaan pitkää vapaapäivää vailla suunnitelmia. Mutta sitten sanon mielessäni taas itselleni, että kaikki on aivan hyvin. Tänään ei ole kiire minnekään. Eikä huomennakaan. Selitän, että on ihan normaalia makoilla rauhassa sängyssä. Se että nyt pomppaisin ylös, kuten usein stressaantuneena, ei muuta mitään. Siispä torkun puoliunessa melko tyytyväisenä aina kymmeneen saakka. BLING. Karri viestii jotain omasta maanantaistaan, johon vastaan, kun olen käynyt pikasuihkussa ja kaatanut itselleni aamiaiseksi pikkuriikkisen lasillisen viiniä, jonka sekaan olen laittanut vaaleanpunaista kuplavettä. Ihan vain koska voin. Koska haluan voida nauttia omasta ajastani jollain hölmöllä pikkuluksuksella. Ei siksi, että ahdistaisi. Taas viikonloppu tuntuu kestään tosi pitkään. Tuntuu kuin edellisestä arjesta olisi ikuisuus. Viimeksi olemme keskustelleet Javierin kanssa väleistämme avoimesti edellisviikolla. Olen sanonut täysin selvästi etten ymmärrä avointa suhdetta, jota hän varovaisesti ehdottaa. Enkä aio sellaiseen suostua. Ikinä. Olen sanonut, että mielestäni avoin suhde on vain äärimmäinen defenssimekanismi emotionaalisesti vammautuneille. Ja Javier on kysynyt, että teenkö hänestä taas psykoanalyysia. Jep, aina ja kaikista! Lisään vielä loppuun, etten tosiaankaan aloita tätä leikkiä hänen kanssaan enää, kun olemme tästä selviytyneet. Nauramme asialle, vaikka se on vakava. Nauruemojit itkevät lauseiden keskellä, kun on niin hauskaa. Mutta nämä keskustelut ovat niitä, jotka parhaillaan määrittelevät koko tulevaisuutemme. Näiden keskustelujen kautta kahden ihmisen elämästä voi tulla yksi, ja kaikki voi muuttua lopullisesti. Tai sitten nämä keskustelut vievät meidät loivasti erillemme ja kohta niin kauas, ettemme edes muista jutelleemme näin. Oloni on vähän ristiriitainen, koska olen itse ollut kykenemätön pitäytymään omassa suunnitelmassani. Tämän oli minun ideani koko ajan. Silloin jo kauan sitten. Jolloin selkeästi ennustin, että ensin ajan meidät erillemme ottamalla esille parisuhdeasian. Ja myöhemmin kun aikaa on kulunut riittävästi, muuttaa Javier mieltään. Ja niin on käynyt. Muttei vielä ihan odotetulla tasolla. Toisaalta aikaakin on kulunut huomattavasti vähemmän kuin olisin alunperin arvellut. Prosessin - tai farssin - loppunäytöksestä puuttuu takuulla vielä tragedinen päätös, kun Javier huomaa ikävöivänsä minua enemmän kuin uskataa myöntää. Jopa niin paljon, että on valmis myöntämään, että voi luopua sinkkuelämästään ja muista naisista. Mutta vaikka kuinka olin valmistautunut tähän. Kuvitellut, että voisin vain odotella rauhassa ja sitten napata voiton itselleni. Niin menin omaan ansaani. Ahdistuin valtavasti siitä, miten tämä näytelmä tuntuikin niin oikealta. Ja olen itse vetäytynyt pääroolista nähden suuren vaivan päästäkseni eroon alkuperäisestä käsikirjoituksesta. 

Olen vetäytynyt leikistä aika tehokkaasti. Silti asian ajattelu kirpaisee sisintä. Ja ikävä Javieria kohtaan alkaa hehkua. En voi ajatella hänen kasvojaan tai sitä kuinka suutelemme, niin että se tuntuu räjäyttävän sydämen. Koska sitten ehkä alkaisin anoa rooliani takaisin. Ehkä sitten improvisoisin vuorosanani, kun Javier ottaisi asian esille. Katsokaa, olen aika varma tästä! Olen varma, koska ne tunteet joita olen kokenut hänen kanssaan olivat molemminpuolisia. Ja minä olen henkisesti vahvempi pinnan alta kuin Javier. Olen ihan varma, että osaan käsitellä tätä asiaa tehokkaammin ja järkevämmin päästäkseni siitä yli. Toisin kuin Javier, jonka käytös on ennustettavissa ja minulle jo liian läpinäkyvää. Mutta hänelle kadoksissa. Silti joudun vielä käydä maanantaiaamuna läpi ne syyt, miksen jatkaisi leikkiä loppuun Javierin kanssa. Siksi koska heti jos sopisimme suhteesta niin kommunikaatio-ongelmat korostuisivat. Minä haluaisin pitää yhteyttä enemmän kuin Javier, ja se tuottaisi jatkuvia epävarmuuksia, ärsytyksiä ja kinasteluja. Ja siksi koska Javier tahtoo perustaa perheen. Hän haluaa (tai luulee haluavansa) perinteisen kotivaimon. Ja minä en ole sitä. Ja siksi, etten voisi varmaan ikinä luottaa Javieriin, koska hän on ehdottanut avointa suhdetta. Minä paniikkiahdistun jos en voi vapautuneesti olla yhteydessä toiseen. Jos toinen ärsyyntyy minusta. Jos toinen katoaa omille teilleen kun tahtoo omaa aikaa. Niin kävisi. Nämä kaikki asiat yhdessä tekisivät suhteesta todella stressaavan. Minä joutuisin muuttamaan itseäni ja omia halujani, jotta pitäisin Javierin tyytyväisenä. Me joudumme siksi uhraamaan sen uskomattoman kiihkeyden ja ylpeyden, kun saamme olla toistemme seurassa. Sen vatsanpohjassa tuntuvan jännityksen, kun odottaa toista, ja sitten joka kerta yllättyy miten hyvältä se tuntuu. Ja miten hyvältä toinen näyttää. Joudumme jättämään sen tunteen, joka oli jonkinlaista rakkautta. Ihan varmasti oli. On. Kyse on ollut ihan aidoista tunteista, vaikka välillä epäilenkin kykenenkö mihinkään normaaliin, vai onko kaikki vain jotain esitystä. Ja tämä prosessi jatkuu yhä, vaikka olenkin aika tehokkaasti omalta kohdaltani pyrkinyt uusien käsikirjoitusten laatimiseen. 

Olen keskittynyt hauskanpitoon ystävien seurassa. Olen niin onnekas. Mutta olen myös sen eteen itse näynyt paljon vaivaa. Että ympärilläni olisi ihmisiä, jotka auttavat minut yli näistä vaikeista tilanteista. Olen vaihdellut viestejä erityisen kiinnostavan uuden tinderin kanssa, josta olisin aivan haltioissani, jos olisin vähän valmiimpi tapaamaan uusia ihmisiä. Mutta jos hän pysyy siellä, niin ehkä joku päivä. Oikeastaan taidan kohta laittaa hänelle jotain viestiä! Lisäksi olen saanut pusunaamoja Ninolta, joka on valmis tekemään oman osuutensa minun hellimisessäni, jos vain sellaista tarvitsen. Sekä olen viettänyt sunnuntain ensin kinastellen Rickyn kanssa hänen laiskuudestaan. Ja sitten rakastellen häntä netfliksin äärellä koko illan. Olimme jo sopineet tapaavamme lauantaiyönä, mutta taaskaan se ei onnistunut joistain syistä. Ja sunnuntaina halusin korjata tilanteen. Ja se onnistuikin, vaikkemme juurikaan sanoneet mitään enää sen jälkeen kun olin saanut kiukuteltua turhautumiseni ulos. Olisin voinut jäädä yöksi. Makoilin hänen kainalossaan. Ja nautin siitä kuinka hän silitteli selkääni. Mutta lähdin tyytyväisenä kotiin yöksi. En tiedä ollenkaan miten tilanne hänen kanssaan tulee jatkumaan. En tiedä pitääkö hän enää minusta, kun olen ollut vähän hankala ja ärsyttävä. Mutta juuri nyt silläkään asialla ei ole väliä. Se selviää myöhemmin. Olen siis selviytynyt aika hyvin yksin, yhdessä kaikkien kanssa. Ja nyt vain koitan kuluttaa vapaa-aikani mahdollisimman mukavasti ja olla virran vietävänä. Keskittyä olemaan itsekseni, vaikka nauttisinkin muiden huomiosta ja hellyydestä. Keskittyä tavuttamaan itselleni, että tämä on oikea ratkaisu. Kun hetki on oikea asiat loksahtavat paikoilleen tavalla tai toisella.

Nekrologi menneelle

Ensimmäinen Jälkeen Javierin ajanlaskun arkitiistai. Yleensä se pahin päivä ahdistusaikoina. Se päivä, jolloin me hyvinä aikoina olemme tosi monesti tavanneet Javierin kanssa, koska se viikonpäivä on sopinut parhaiten hänen aikatauluihinsa. Usein tiistaiaamuina olen juuri nyt ollut vähän laittautuneempi, ja mukanani on ollut yliyönlaukku. Kahvitauolla olen hymyillyt ja ollut ehkä tavallista puheliaampi, kun olen voinut ajatella sitä ihanaa kohtaamista Javierin kanssa heti töiden jälkeen. Sitä kuinka aina ilahdun siitä miltä hän näyttää. Joka kerta. Kuinka olen innoissani pohtinut kirjoituksissani sitä, miten kivasti ilta tulee menemään. Ja sitten se on toteutunut. Se kirpaisee. En saanut häntä. En saanut taaskaan mitä halusin! Tekisi mieli mennä makaamaan maahan ja itkeä ja kiljua, jotta äiti sittenkin toisi minulle sen mitä halusin. Vai jätettäisiinkö minut vain huomiotta huutamaan, kunnes tajuaisin itse kuinka typerää se on ja oppisin jotain. Kuinka monta kertaa niin täytyy tehdä että kakara viimein oppii toimimaan oikein? En tiedä. Tuntuu pelottavalta edetä tässä tilanteessa, koska en ole varma olenko oppinut jotain. En ole varma nousenko nyt nolona lattialta nopeammin kuin aiemmin toivoen ettei kukaan nähnyt. Joka tapauksessa tässä taas ollaan. Hautaamassa tätä epäsuhdetta ennen kuin se on vielä kylmennytkään. Haluan säilyttää minun ja Javierin yhteiset muistot hyvinä. Haluan uskoa, että me olimme toisillemme jollain tavalla erityiset kaikesta muusta huolimatta. Ihan niinkuin Roninkin kanssa. Ei mikään ole saanut minua vähättelemään jälkikäteenkään sitä yhteyttä ja niitä hienoja kokemuksia, joita yhdessä jaoimme Ronin kanssa. En ole uskonut etteikö hän olisi tarkoittanut useimpia niistä asioista, joita minulle puhui. Ja haluan ajatella Javierista samaa. En vaan pysty näkemään häntä laskelmoivana pelaajana. En ikinä. Varmasti hän on nauttinut sinkkuelämästään ja viihdyttänyt useita naisia luonaan. Ja tulee sitä tekemään. Ja kenties on tässä välissä jo tehnytkin. Mutta meillä oli hetkemme.

Täysin rehellisesti uskon, että meillä oli jotain erityistä. Joudun taas selitellä itselleni näitä asioita hyväksyäkseni tilanteen helpommin. On helpompaa ajatella, että meillä oli jotain oikeaa, mutta ajoitukset ja muut suuremmat kuviot eivät vain osuneet yksiin. On helpompaa ajatella, ettei se johtunut minusta. En saa päästää itseäni ajattelemaan, että jos vain en olisi pitänyt häneen mitään yhteyttä menneiden kolmen viikon aikana, niin sitten hän olisikin ollut eri mieltä. Voisin helposti syyttää siitä itseäni. Onhan se livahtanut mielessäni. Mutta sama ongelma olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin. En voi olla läheinen ihmisen kanssa, johon en saa pitää normaalisti yhteyttä. Minun muutamaa viestiäni ei voi mitenkään vääntää häiriköinniksi ja painostamiseksi. Paitsi Javierin päässä. Käydessämme läpi "erokeskustelua" Javier meuhkasi hetken siitä, kuinka joka toinen päivä lomallaan hän vain joutui stressaamaan ja kokemaan huonoa omatuntoa siitä, että hän haluaa keskittyä matkallaan omiin asioihinsa, eikä minuun. Koska minä lähetin hänelle kuulumisviestin. Ja samaa hän on sanonut aiemminkin tilanteissa, jotka olen kokenut  aivan toisin. Ei se vain mene yksiin todellisuuden kanssa. Ehkäpä Javierilla on ollut huono omatunto jostain aivan muusta mitä hän on lomallaan tehnyt, koska tiesi minun odottavan häntä täällä. Ja Javierin kaltaiselle ihmiselle on luontaista syyttää muita tunteista, joita ei itse osaa käsitellä. Olenhan kuunnellut monta kertaa sitä, kuinka hän valittaa huonoista väleistä perheeseensä. Koska aina ne syyttelevät häntä kaikesta! Ja painostavat ja pakottavat tekemään uhrauksia! Ikinä syy ei ole ollut Javierissa. Minulle tämä näyttäytyy ihan psykologisena oppikirjaesimerkkinä. Uskon, että Javier on puhunut totta niinä hetkinä, kun olemme itkeneet tilannettamme yhdessä. Uskon, että olen ollut yksi niistä harvoista, jonka luokse hänen on tehnyt mieli palata näiden vuosien aikana, vaikka välit ovat välillä katkeilleet. Uskon, että jossain kohti hän aidosti kaipasi minua niin paljon, että oli mielessään jo käynyt läpi sen, että ehkä meidän suhteemme voisi sittenkin onnistua. Tiedän, että meillä oli jokin kieroutunut kiintymys- ja rakkaussuhde. Joka ei vain riittänyt ylittämään näitä vaikeuksia ja puutteita. Se ei vain  ollut tarpeeksi. Uskon, että ehkä hän alitajuisesti sabotoi suhteemme. Ihan niinkuin monet ihmiset tahtomattaan tekevät hyville asioille. Minäkin. Niinkuin Chisu laulaa siinä laulussa, paniikki alkaa vastkun kaikki menee hyvin. Mutta ehkä sabotaasi on tehty juuri siksi ettemme turhaan etene liian pitkälle. Koska tiedämme että jotain puuttuu kuitenkin. Ja nyt se kirpaisee, mutta on hyvin mahdollista, että Javier löytää hänelle sopivan kumppanin, kuten joku kommenteissa minulle mainitsi. Sellaisen joka hieroo Javierin hartioita, kun hän katsoo urheilua ja kokkaa hyvää ruokaa. Ja osaa pitää suunsa kiinni.

Tässä tilanteessa on varmasti onni onnettomuudessa, koska minusta tuntuu, ettei suhde olisi tuonut minulle onnellisuutta kuitenkaan. Nyt sanon niin, mutta jos Javier ottaisi minuun nyt yhteyttä niin olisin varmaan heti valmis kääntämään kelkkani. Ehkä. Ehkä en. Yritän pysytellä pinnalla takertuen kaikkiin löytämiini pelastusrenkaisiin, mutta tapaamisehdotus Javierilta vetäisi minut heti merenpohjaan. Eikä Javierilla varmastikaan olisi siellä happipulloa minulle. On mennyt vasta pari päivää, ja ahkeroin tämän eroprosessin kanssa jo ihan täysillä. Tuntuu kuin olisin jo kärsinyt sydänsurua taas ikuisuuden. Minulla on kauhea tarve etäännyttää itseni Javierista mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Asia raksuttaa päässäni taustalla jatkuvasti. Surumieliset ajatukset yrittävät luikerrella alitajunnasta pinnalle kuin pienet terroristit, mutta tarkka-ampujani käyvät yhä tehokkaammiksi. Ainakin hetkittäin. Kun tämä hätiköinti ja ahdistus yhdistetään toisiinsa deittiaikana, niin alkaa se malttamattomuus ja pahaenteisyys, jonka vuoksi epävarmassa tilanteessa sorrun hätäilemään. Olemaan epävarma. Mutta nyt ripeys ehkä toimii edukseni. Olemme tässä asiassa Javierin kanssa vastakohtia. Siksi juuri kommunikointimme kai aiheuttikin niin epämääräisiä ristiriitoja. Javier voi aivan hyvin kuluttaa useita päiviä jonkun asian käsittelyyn. Ja silloin hän ei pysty keskittymään muuhun. Nytkin hän saattaa käydä läpi viimeisimpää keskusteluamme saadakseen prosessin omalta osaltaan loppuun. Lopetimme viimeisen keskustelumme sanomalla, että jutellaan myöhemmin lisää. Ehkä hän tarkoitti sitä. Ehkä ei. Monta kertaa hän on kaivanut esille jonkun vanhan viestin, jonka on muistanut tarkasti ulkoa. Ylianalysoinut kaiken negatiivisella sävyllä. Etsiessään minun tekemiäni virheitä tai todistaakseen jotain. Erokeskustelumme aikana hän mainitsi asioita, joista ei pidä minussa. Ja yksi niistä oli tapani kosketella hiuksiani ja laittaa ne välillä kasvoilleni. Olen ihan varma, että hänellä on tarkka lista hyvistä ja huonoista puolistani. Juuri sellainen hän on. Näennäisen ylijärkevä, joka pohtii jokaista päätöstään perinpohjin. Auttaessani häntä täyttämään veroilmoitusta hän saattoi käydä numeroita läpi tuntikausia. Hän saattoi palata lakien yksityiskohtiin ja puurnata niistä loputtomiin. Ja sitten kauhean urakan jälkeen hän päättää jatkaa seuraavana päivänä. Ja noina päivinä hänellä on kulmat kurtussa ja jos puhelin soi niin hän saattaa äkäisesti ilmoittaa olevansa kiireinen. Eikä vastaa viesteihin. Sellainen hän vain on. Ja minä en kestänyt sitä kun se kohdistui minuun. Koska minun mielestäni tuollaisen käytöksen ei pidä kohdistua potentiaaliseen kumppaniin. 

Olen siis selviämässä tiistaista. Heti aamulla Javier tulee kyllä mieleeni ja kraateri vähän värähtää. Mutta ei samallailla kun pahoina hetkinä. Ei edes niin pahasti, että harkitsisin ylimääräisen ahdistuslääkkeen ottamista. Ne ovat mukana, mutta vain turvaverkkona. Ehkä illalla sitten. Ehkä puolikas tuota ja toinen sitä toista. Ja lasi viiniä. Toivon, etten jää tällaiseen kierteeseen kiinni liikaa. Mutta en usko että se on kohdallani todennäköistä. Javier on koko aamupäivän somessa, mikä on melko tavatonta häneltä. Heti mietin, että hän juttelee siellä jonkun uuden tyypin kanssa. Suljen Javierin facebookini chatista, niin etten näe enää hänen nimeään siinä oikeassa laidassa. Tein niin joskus Ronille. Ehkä jollekin toisellekin, jota en enää muista. Ja sitten tulee päivä, kun palautan hänet takaisin kuten Roninkin, enkä tunne mitään. Olen ystävä monen entisen deittini kanssa. Nytkin juttelen Manuelin kanssa ja sovimme käyvämme drinkeillä joku kerta. Eikä minulla ole mitään ongelmaa nähdä Ninoa. Mutta en usko, että voisin oikeasti olla normaali kaveri Ronin kanssa. En usko, että voin olla sitä myöskään Javierin kanssa. Luulin viimeksikin, että voisin. Mutta heti kun näimme toisemme, niin se tunne taas nousi pintaan. Voimme vaihdella asiallisia kuulumisia ehkä silloin tällöin viesteissä. Mutta totta puhuen en usko, että olisi hyvä idea tavata Ronia tai Javieria vielä pitkään aikaan. Joskus ajattelin toisin. Mutta nyt tiedän, että toisen näkeminen voi nostaa pintaan asioita, jotka on vaivalla saatu haudattua. Lasken jollain tavalla Ronin ja Javierin samankaltaiseen Entisten Rakkauksien lokeroon, vaikka he ovat täysin erilaisia. Tätä eroa Javierista ei voi edes verrata siihen tuskaan, mitä Roni minulle aiheutti. Vaikka koen päässeeni Ronista yli (siitä on lähes vuosi!!), niin ajatus tuosta prosessista tuo kyyneleet silmiini. Toisaalta mikä tahansa tekee sen nyt jonkin aikaa. Kahvitauollakin pelkään, että joku kysyy miten voin, etten vain purskahda itkuun. Mutta onneksi kukaan ei kysy. Katsotaan miltä tuntuu ensi tiistaina. Ehkä voin silloin jo paljon paremmin. Nyt en koe menettäväni sielunkumppaniani. Nyt en koe joutuvani luopumaan puolikkaasta itsestäni. En koe raastavasti menettäväni ainutlaatuista elämäni rakkautta, jota tuskin koskaan voin enää kohdata. Jos selvisin siitä, niin selviän tästäkin. Nyt menetän komean, hienon ihmisen. Intohimon ja sen kutkutuksen. Potentiaalisen rakkauden ja paljon työtä vaativan suhteen. Ja juuri nyt se tuntuu mahdottomalta ja sattuu. Ja saa kraaterin rinnassa vaatimaan pilleriä. Ahdistus sanoo, että ehkä tänään Javier lähettää jonkun kivan viestin, joten ei kannata sulkea chattia! Varmaan kohta taas ahdistaa kovasti. Mutta sen on pakko helpottaa pian. Napataan suuhun yksi pami ennen töistä lähtemistä.

Ahdistuksen karkoitus, arki 1

Sunnuntaina jaksan käväistä pyörähtämässä juhlissa, joissa joku etäinen tuttu yrittää tehdä tuttavuutta niin aktiivisesti, että joudun sanomaan, ettei minua huvita keskustella. Ja silti se vain jatkuu. Joo. Olen tosi kiitollinen siitä, että joskus ihmiset kiinnostuvat minusta helposti. Mutta minä tiedän heti ettei nyt kiinnosta. Eikä jatkossa. Enkä muutenkaan jaksa ajatella juuri nyt uusiin ihmisiin tutustumista. En jaksa edes olla kohtelias vaan sanon ettei enää huvita olla ja lähden kotiin. Koti-ikävä. Lievä ahdistus käskee lopettamaan hauskanpidon ja menemään yksin kotiin. Lähetän pettyneelle Rickylle viestin, mutta hän on taas ymmärtäväinen. Haen roskaruokaa matkanvarrelta. Kaikkea mitä huvittaa, koska ihan varmasti ne myyjät luulevat että vien niitä herkkuja poikaystävälleni kotiin. Ja samalla olen katkera kaikkia niitä pariskuntia kohtaan, jotka notkuvat toisiaan vasten ja väittelevät sundayn kastikkeesta. Aina välillä koitan miettiä miten pahalta minusta tuntuu, jotta osaisin avioida, että kannattaako minun ottaa ahdistuslääke. Saatan ajatella sitä, kuinka Javierin entinen tapailukumppani - tai mikä lie - on kommentoinut somessa uusia kuvia ja ehdottanut tapaamista pitkästä aikaa. Ajattelen sitä kuinka he varmaan tapaavat Javierin luona ja harrastavat seksiä. Se on testiajatus, joka kertoo miten pahasti kaiku huutaa kraaterista takaisin. Kokeilen eri lääkkeiden toimivuutta ajattelemalla jotain ahdistusta aiheuttavaa ajatusta ja tunnustelen alkaako se laimeta. Joskus pääsen tilaan, jossa en jaksa ajatella koko asiaa ollenkaan ja olen ihan tyytyväinen. Silloin nautin niin paljon siitä, ettei mikään ajatus liikuta minua ollenkaan. Vaan olen helposti toiveikas tulevaisuutta ajatellen. 

Kotona illalla nukahdan nykyisin lähes aina sohvalle. Jostain syystä tuntuu vaikealta mennä omaan sänkyyn yksin nukkumaan. Ihan typerästi nyt moni pieni asia tuo mieleen Javierin ja ikävä raastaa sydäntä. Ajattelen, että hän oli minun eka vieraani tässä kodissa. Noita lakanoita silloin käytettiin. Hän ei enää ikinä ehkä tule tänne. Ja sitten ajattelen, ettei varmaan kukaan tule. Usein tässä vaiheessa jo olen itsesäälisissä kyyneleissä. Sitten vessassa näen ponnarin pesukoneen päällä ja muistan, että Javier antoi sen minulle, kun tarvitsisin sitä ennen töihinlähtöä hänen luotaan. Ja sisältä vihlaisee. Nämä on kai pakko käydä läpi. En heitä mitään pois. En edelleenkään anna kenenkään pilata mitään asiaa tai paikkaa minulta millään muistoilla, jotka tulen jatkossa unohtamaan. Mutta jos ne alkavat häiritä minua liikaa. Ja jos yleinen olo tuntuu pahalta, niin otan lääkkeen. Lääkkeen kokoelmastani, joita laskeskelen ahkerasti. Kuinka kauan selviän näillä lääkkeillä. Kuukaudenko? Olenko jo silloin päässyt hänestä riittävästi yli ja saanut säännöllisen ahdistuslääkkeeni toimimaan kunnolla, niin etten enää tarvitse tätä turvaverkkoa? Uskon niin. Mutta nyt vielä tarvitsen. Kun olen perheeni kanssa arki-iltana jossain, niin saatan vilkuilla kelloa ja miettiä että milloin pääsen rauhassa kotiin niin että voin ottaa rauhottavan tai ainakin lasillisen viiniä. Jos on oikein kurjaa niin saan itseni nukutettuakin. Yleisesti ottaen olotila on pysynyt aisoissa pieniä hetkiä lukuunottamatta. Minun täytyy laatia itselleni samanlainen muistioteksti puhelimeeni, jonka tein Ronin eron aikaan. Siinä kerron itselleni kaikkia niitä syitä miksi tämä on näin parempi. Pyydän itseäni odottamaan vielä kaksi viikkoa. Sitten takuulla jo tuntuu paljon paremmalta. Selitän, että asiat menevät miten niiden kuuluukin mennä. Jossain täällä maailmassa on joku juuri minunlaiseni tyyppi, joka minun pitää vain löytää. Ja se tapahtuu sitten oikealla hetkellä. Muistutan, miten kylmästi Javier on minua kohdellut. Muistutan miten hölmöjä hänen jotkut juttunsa ovat. Käyn läpi vielä perushokemat hengittämisestä ja siitä miten tärkeää on yrittää elää hetkessä murehtimasta asioita, joille ei voi mitään. Kirjoitin sen ahkerasti Ronivieroitusta varten. Aina kun kauhea kaipuuahdistus iskee, niin otan tekstin esiin ja luen sitä läpi. Se auttaa oikeasti. Se auttaa heti muuttamaan ajatuksenkulkua. 

Maanantaina on lievästi ahdistanut. Välillä vierähtää pari kyyneltä. Vilkaisen kirjahyllyä ja muistan kuinka Javier huomioi joitain teoksia ja minusta tuntui kivalta. Olen ottanut ahdistuslääkkeitä parikin. Se lääkärinmääräämä ei auta yhtään. Mutta jätetään ne varalle.  Tätä kirjoittaessa itkettää vähän. Mutta se on aika normaali olotila näissä merkeissä. En haluaisi tuhlata yhtään hyvää lääkettä ennen nukkumaanmenoa, koska yleensä nukun niin hyvin muutenkin. Mutta tiedän, että näillä hetkillä juuri ennen unensaantia silmät räpsähtävät auki, koska tajuat että on olemassa mahdollisuus, että se toinen on nyt juuri siinä täydellisessä lusikassa toisen kanssa. Ja sinä et saa ikinä enää haistaa mintun tuoksuisia hiuksia. Juon lasillisen viiniä ja toivon, että se väsyttäisi minua sopivasti. Nyt on se ensimmäinen arki, josta on selvittävä kunnialla. Loppuviikosta taas on helpompaa. Olen jutellut aktiivisesti Karrin kanssa. Olen vaihdellut lämpimiä viestejä Ninon kanssa, jonka luokse olen luvannut mennä kylään tällä viikolla. Miksen. Ainahan olen iloinnut hänen seurastaan. Ja jos olen harkinnut menemistä Rickyn luokse, niin miksen menisi Ninolle. Olen tietenkin nyt epävakaassa tilassa, enkä voi ajatella ketään sen suuremmalla potentiaalilla. Mutta se ilta tulee takuulla piristämään minua. Olen laatinut uuden esittelytekstin tinderiin. Se ei juuri nyt innosta yhtään. Mutta tiedän että tulee taas päivä kun koen tarvitsevani jotain uutta ja raikasta. Ja silloin kaipaan ehkä uutta juttuseuraa. Selvitään tästä viikosta nyt. Seuraava on varmasti vähän helpompi. Ja sitä seuraava on sitä helpompi. Niin se meni silloin pitkästä suhteesta erotessa. Jokainen viikko oli edellistä parempi. Mutta se prosessi kesti pitkään. Lähtötilanne oli vähän vielä syvemmällä suossa. Tämä on siis se mihin keskityn. Toipuminen ja eroon pääseminen. Ensisijassa tahdon suunnata eteenpäin. En halua odotella Javierin yhteydenottoa. Olen miettinyt sitä yllättävän vähän. Ehkä se joskus tapahtuu. Ehkä ei. Toivon, että tämä on nyt meidän tarinan loppu. Meillä oli kivaa. Nautimme toistemme seurasta. Takuulla mukana on ollut kaikenlaisia tunteita puolin ja toisin. Ja odotukset ja toiveetkin ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Mutta ehkä se jokin vain puuttui. Ei hän tuntunut samallailla sielunkumppanilta kuin Roni. En tiedä voinko koskaan tavata enää sellaista. Mutta ainakin ajatus sen mahdollisuudesta tuntuu hyvältä. Meillä oli erilaiset tulevaisuuden toiveet. Ehkä Javierkin tiesi sen takaraivossaan kokoajan, ja siksi asioiden eteenpäin vieminen olisi ollut typeää kummaltakin.

Ja sama jatkuu

Viikonloput on siitä niin kivoja, että kaikenkainen huoli on tosi helppo laittaa tunnottomana sivuun odottelemaan arkiviikkoa. Mutta usein sunnuntaina sitten murehditaan kaikkea mikä edellisviikolla jäi kesken. Siltikään se ei nyt sunnuntaiaamunakaan heti silmille räjähdä. Siis se, että Javier on taas ärsyttävän puolimykkyyden jälkeen selkeästi ollut "on the fence" ja päätynyt pelkäämään suhteen luomista. Ihan tismalleen samallailla kuin joka kerta! Tämä kaava on jo niin tuttu, että itseänkin ärsyttää, että annoin tämän unohtua mielestäni ja olen lankennut liikaan stressiin. Koska kaikki on ollut ennustettuvissa ja ennustettu. Ehkä siksi se typerän En kuitenkaan pysty tarjoamaan sitä mitä haluat -viestin. Sen jossa sanotaan, että oikeasti välittää kyllä ja niin kovasti haluaisi...mutta mitäs jos unohdettaisiin se yksiavioisuus. Ei juurikaan yllätä minua. Ahdistuksen yllätyshyökkäyset ovat menettäneet tehoaan, koska kai jossain sisimmässäni olen koko ajan ollut valmis prosessin tähän vaiheeseen. Pakolliseen vaiheeseen. Ja sanokaa minun sanoneeni, että tilanne vielä muuttuu. Kuten heti sen jälkeen, kun olen kertonut Javierille olevani ihan samaa mieltä. Sanon, että olen tismalleen samaa mieltä,  ettei hän ole kovinkaan monella tasolla kykeneväinen tarjoamaan minulle sitä mitä haluan. Ja kyllä annoin ihan kaiken tulla. Myös sen pitkän kirjesepustuksen. Kylmän rauhallisesti. Ei haukkuja, vaan asialliset faktat. Tämä saa Javierin hämilleen. Hän on odottanut että itkien anelen hänen muuttamaan mieltään. Mutta onneksi en tee sitä. Vaihdamme useita viestejä, joissa Javier selittää että hän ei osaa suhtautua oikein siihen, että hänen pitäisi huomioida joku toinen ihminen silloin, kun hän ei ole paikalla. Hän sanoo ettei siedä ihmisissä epävarmuutta. Ja hänen mielestään yhteydenpito, vaikka juuri niiden lomamatkojen aikana, tuntuu typeältä ja viittaa siihen ettei kaikki ole kunnossa. Siksi jokainen kuulumiskysely (joita tein kahden viikon loman aikana yhden) tuntuu hänestä siltä, kuin häntä epäiltäisiin jostain väärästä toiminnasta. Olemme rehellisiä. Ja Javier vaikuttaa olevan vähän hukassa mielipiteidensä kanssa. Hän selittää että välittää valtavasti ja haluaa ne yhteiset viikonloput ja kaiken sen kivan. Ei halua luopua meidän yhteisistä hetkistä. Mutta ei myöskään halua yksiavioisuutta. Niin. Sen hän sanoo suoraan. Ainoa mitä sanoo. Haluaisi tarjota minulle kaiken mitä voi. Muttei just nyt voi. Ei tiedä pystyykö sitoutumaan oikeasti yksiavioisuuteen. Itse osittain uskon, että tämä johtuu siitä, että hän pelkää niin paljon, ettei voi itse saada toiselta moista sitoumusta. Koska ei saanut aiemminkaan. Että helpointa olisi sitten jättää se sitoumussopimus pois kokonaan, niin sitten sitä ei voi myöskään rikkoa. Ja tästäkin me olemme puhuneet aiemmin. Viimeksi kun "sama tilanne" oli päällä, olin kertonut hänelle suoraan, ettemme voi kehittää suhdetta pidemmälle, koska hän ei vaikuta osaavan sitoutua. Ja siitä hieman myöhemmin hän on selitellyt minulle kuin sittenkin on valmis kaikkeen! Mutta tuolloin olen jo ollut ihan muualla hänestä välittämättä. 

Katsotaan miten nyt käy. Ainakin nyt suhteellisen rauhallisesti jätän asian sivuun nyt. Oikein tunnustelen ahdistuskraateria, mutta se on ehkä vielä viikonlopun jäljiltä vähän kohmeessa. Suurin tunne on ärsytys sitä kohtaan, mitä Javier meiltä pilasi. Koska tiedän miten erityisen hyviä tapaamisemme ovat viimeaikoina olleet. Tiedän, että ne tunteet ovat olleet palavia ja aitoja. Erilaisia kuin kenenkään muun kanssa. Molemminpuolisesti. Javier myöntää ettei ole ollut asiasta ollenkaan varma. Ja valintaan olisi takuulla auttanut se, jos itse olisin ollut etäinen ja kylmä. Mutta onko siinäkään järkeä? Ja niinhän olen juuri itsekin ajatellut, että tulevaisuus näyttää helpommalta ilman tätä säätöä, vaikka joskus pitäisi tarttua siihen haastavampaan vaihtoehtoon. Mutta toivon taas koko sydämelläni, että muistan tämä hankaluudet ja sydänsurut, joita hän todennäköisesti minulle aiheuttaisi suhteessakin. En voisi varmaan ikinä luottaa häneen. Joka matkan aikana joutuisin pelkäämään, että nyt hän on närkästynyt minuun ja katsoo oikeudekseen hyvitellä sen itselleen millä tahansa tavoilla. Yritän parhaani mukaan keskittyä johonkin ihan muuhun. Se on paras keino, siinä sivussa, kun kuitenkin käsittelen taas tätä asiaa purnaamalla myöhemmin. Siispä aamun ratoksi vastaan Rickylle puhelimeen ja vuodatan pari kyyneltä, kun hän sanoo, että voisin mennä hänen luokseen milloin vain. Hän odottaa kyllä, jos tarvitsen seuraa illalla. Ricky tietää miten paljon tykkään katsella leffoja ja sanoo, että nyt hän on hankkinut viimein kotiin jonkun ohjelman, jolla elokuvien katselu sujuu helpommin. Siinä puhelun aikana en voi olla ajattelematta, että voi miksi, oi miksi en voi vain arvostaa tätäkin elettä ja siirtää tunteitani häneen. Myös Nino olisi tarjonnut yösijaa aiemmin, mutta olen ollut sen verran väsynyt ja tietoinen tilanteesta Javierin kanssa, että olen katsonut paremmaksi tulla kotiin rauhoittumaan itsekseni. Eikä ihan suoraan hypätä kenenkään sänkyyn. Mutta ehkä ensi kerralla. Ja kerron sen hänellekin. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että saatan selvitä tästä positiivisella energialla. Uusiutumalla. Avaamaan silmät ympärilleni. Ja sitten katsotaan tuleeko prosessin viimeinen vaihe jossain vaiheessa eteen. Ja mitä silloin tapahtuu. Oikeastaan sekin helpottaa oloa, kun oikeasti ajattelen Javierin muuttavan mieltään ja olevan se heikommassa asemassa olevampi. Eikö ole hassua? Mutta siltä minusta tuntuu. Saan jotain lohdutusta siitä ajatuksesta, että nämä ongelmat tulevat seuraamaan Javieria missä tahansa suhteissa. Mutta minulla on mahdollisuus olla niistä vapaa.  Alan innostua ajatuksesta saada lohduttautua Rickyn luona. Hän pyyteettömästi haluaisi syödä kanssani roskaruokaa ja katsoa leffaa. Ja sitten halaisi minua koko yön jos haluaisin. Tekemättä muuta. 

Closing the circle

Jo ennen kuin avaan silmäni tiistaiaamuna muistutan itseäni siitä, että kaikki on okei. Ja toivon mielessäni, ettei ahdistus tulisi. Mutta heti kun ajattelen sitä, niin se välähtää rinnassani. Koitan olla ajattelematta sitä, mutta silloin se alkaa huutaa mielessäni samallailla, kuin lapsena, kun tietää ettei saa kiroilla ja sitten kirosanat väkisin alkavat pyöriä mielessä. Ja tulee huono omatunto. Pestessäni hampaita käyn läpi rukousta siitä, että voi kunpa osaisin olla kiitollinen kaikesta tästä mitä minulla on. Iloita kesästä. Joudun taas turvautumaan olemaan itse oma terapeuttini, joka kysyy, että miltä nyt tuntuu, ja pudistelee päätään, kun tekee mieli sanoa, että pahalta. Vaikka ulkona paistaa aurinko ja edessä on leppoisa työpäivä. Ja kaikki on hyvin. Ajattelen, että se on tämä kevät. Se on toukokuu. Toukokuussa ihmiset tekevät eniten itsemurhia. Enkö juuri viime toukokuussa ollut aika pahassa jamassa? Muistan kuinka olin menossa viettämään yksin vapaailtaa, ja bussissa nieleskelin kyyneleitä, vaikka olin juonut lasillisen viiniä ja ottanut ahdistuslääkkeen. Silloin annoin Ronin olla syy pahalle ololleni. Vaikka todennäköisesti ei hän ole ollut syy. Vaan vain sen hetkinen antamani nimi ahdistukselle. Miksi ahdistuksellani on aina miehen nimi? Viime vuonna laastaroin itseäni Harrilla. Kunnes pahin ahdistuskausi oli mennyt ohitse. Kai kuitenkin nautin kesästä? Olen mennyt vilkaisemaan vuoden takaisia tekstejäni. Ja silloinkin olen tavannut Javieria ja ollut hänestä innoissani. Mutten tiedä miksei koskaan mikään ole edennyt välillämme. Tuolloinkin olen "valinnut" Harrin ja keskittynyt hänen tapailuunsa. Enkä tiedä miksi. Vaikka vietimme hyviä tapaamisia Javierin kanssa. En uskalla mennä lukemaan tarkemmin vanhoja tekstejäni enempää. Koska näen vilahdukselta tismalleen samoja ajatuksia, joita käyn läpi nyt. Silloinkin olen intoillut siitä, miten osaan olla nykyään suorasanainen. Vuosi sitten. Itse luulee, että on edistynyt huimasti. Ja silti on taas samassa pisteessä. Tähän samaan vuodenaikaan olen tuntenut samoin riippumatta siitä missä olen ollut ja kenen kanssa. Minulla oli poikaystävä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Olen maininnut siitä aikaisemminkin. Mutta silti tuolloin heräsin aamulla aina ensimmäisenä itkemään ja anomaan, että selviäisin hengissä tulevasta päivästä. Ollessani pitkässä parisuhteessa muistan, kuinka minulla oli lomaa ja puolisoni oli menossa töihin. Minä heräsin samaan aikaan aamulla ja pyysin poikaystävääni jäämään kotiin, koska en voi jäädä yksin. Se tuntui minusta kauhealta, enkä olisi varmaan osannut selittää että miksi. 

Eli kyse ei ole näistä miehistä. Kyse on minusta. Ja minä olen ainoa maallinen olento, joka voi yrittää muuttaa tätä kiertokulkua. Ja jos nyt minua häiritsee se, ettei meillä ole mitään sovittuna Javierin kanssa, eikä edellisillan keskustelu johtanut mihinkään, niin voin tehdä asialle jotain tänäänkin. Joten omaksikin yllätyksekseni heti aamupäivällä ehdotan Javierille kesäisiä drinkkejä auringossa. Jep, tuosta noin vain koska huvittaa. Ilman mitään ennakkomietintöjä. Koska hänen reaktionsa kertoisi minulle nyt riittävästi! Ja paraneeko oloni? No joo, kyllä. Ahdistus kaikkoaa siltä alueelta, että tilanteemme on epäselvä Javierin kanssa, ja siirtyy siihen, että tyrkytän itseäni liikaa. Heti nolostuttaa, että olen näin aloitteellinen. Mistä nämä tyhmät tunteet oikein tulevat! Javierhan on ollut meistä se, joka on monena viikonloppuyönä kaipaillut minua turhaan. Joten nyt on minun vuoroni! Niinhän sen pitikin mennä. Että vuorotellen kaipaillaan toisiamme eri aikaan. Eikö miehet tykkää siitä, että naiset ovat heistä innoissaan? Eikä drinkkiehdotus ole nyt verrannollinen kosintaan! Melkein toivon, että Javier sanoisi ei, jotta pääsisin äkkiä etenemään tästä tilanteesta. Voisin sanoa suoraan fiilikseni ja siirtyä eteenpäin. Ja tekisin sen varmaan drinkeilläkin! En menisi yöksi enää. Nyt minä annan tämän olla viimeinen yritys. Jos mikään ei tänä keväänä tai kesänä merkittävästi etene välillämme, niin sitten en enää lähde Javierin kanssa tähän leikkiin mukaan. Pam! Lyön tuomarin nuijalla tämän päätöksen lainvoimaiseksi. Enää ensi vuonna tähän aikaan en kirjoita näitä samoja juttuja. En halua mainitakaan enää näitä samoja ihmisiä, ainakaan liittyen ahdistukseen tai sekavaan tapailutilanteeseen. BLING. Javier vastaa ja kertoo olevansa aika kiireinen tällä viikolla, ja kommentoi iloisesti jotain muuta esiin ottamaani sivuasiaa. Noniin, eli tämä tuttu kierre on juuri meneillään kuten aikaisemminkin. He's just not that into me. Mutten anna sen jatkua samanlaisena enää, vaan vastaan heti Javierille asiallisen iloisesti, että se on varmasti parempi. Ettemme ehdi tavata, koska tunnen kuinka tunteet taas alkavat nousta tapaamisillamme pintaan, enkä halua aina toistaa samaa kaavaa. Sanoin sen. Kyllä. Ja sitten kommentoin nauraen kesämatkaan liittyvää sivuasiaa. Ja sisällä myllertää ja tuntuu herkältä. Vähän epätodelliselta, koska sanoin jotain mitä olen jännittänyt nin paljon. Mutta ainakaan minun ei tarvitse jossitella Javieria enempää. Sain mahdollisimman vähäisellä draamalla tehtyä selväksi, että draamailen taas. Ainakin olen rehellinen. Ihan sama mistä tämä ahdistus johtuu, niin silti en halua enää noita tunteellisia tapaamisia, jos ne eivät johda mihinkään. Nyt muistan, että juuri tästä syystä olen lakannut aina kerta toisensa jälkeen tapaamasta Javieria! Olen lakannut antamasta hänelle viikonloppujani, koska ne on tarkoitettu hauskanpidolle tai treffeille. Ja vaikka Javierilta saan kummatkin, niin en silti riittävästi kumpaakaan. 

Javier kysyy, että mistä oikein on kyse! Ja sanon lyhyesti ja huolettomasti, ettei tällainen tapailu edelleekään sovi minulle ja haluan opettaa sen ennen kuin taas tunteilen liikaa, koska huomaan miettiväni milloin taas tapaisimme. Me ollaan vanhempia ja viisaampia tänä vuonna, vai mitä! Sanon kaiken niin ettei hänen tarvitse kommentoida mitään. Ja silleen kepeästi ihan kuin oikeasti olisin asiani kanssa ajoissa liikenteessä, enkä nieleskelisi kyyneleitä julkisessa lounaskahvilassa. No Big Deal. Tässä ollaan oltu aiemminkin. Toki minusta vähän tuntuu siltä, että ylireagoin. Vähän nolottaa tällainen naisellinen purkaus ilman mitään muuta syytä kuin minun stressaamiseni. Olisin vain voinut antaa asian olla ja jossitella yksinäni ja odotella seuraavaa tapaamistamme stressaten, että mitähän Javier ajattelee ja tekee milloinkin. Koska ei se kai tästä ainakaan helpottuisi ilman että jotain tapahtuisi. Ja sitten ahdistukseni nimi olisi ollut vaikka kuinka pitkään Javier ja epäselvä tilanteemme. Ja nyt pistin sille stopin. Nyt olen taas sanonut kaiken mitä olen halunnut ja sillä selvä. Ja uskon että se on oikein, koska jos joku asia häiritsee, niin sille on tehtävä jotain tai lakattava ajattelemasta sitä. Ja selvästikään en ole pystynyt jälkimmäiseen. Nyt minun ei tarvitse miettiä, että tietääköhän Javier mitä ajattelen. Nyt vain kunhan pääsen yli tästä hävetyksestä, niin odotan innolla, että mihin kevätahdistus seuraavaksi siirtyy, vai saisinko sen näillä suorilla toimenpiteillä aisoihin ennen kuin se kunnolla ehtii alkaa. BLING. Javier sanoo, ettei tiedä mitä hänen pitäisi sanoa. Sitten hän kirjoittaa pitkään. Sanoo, että ehkä tänä iltana voisi sittenkin olla aikaa tavata. Olen tietenkin iloinen, että hän haluaisi säälistä tai jostain tarjota aikaansa minulle. Mutta se ei ole tässä se pointti. Että hänen tapaamisensa helpottaisi oloani. Vaan päinvastoin! Minähän olen juuri ilmoittanut etten halua tavata, koska se saa oloni pahenemaan. Se saa typerät tunteeni heräämään, vaikken haluaisi! Ja hänen reaktionsa tapaamisehdotukseeni oli ympäripyöreän välttelevä aikaisemmin. Ei käy! Joten iloisesti sanon, että olisin kuitenkin vain ottanut saman aiheen esille auringonpaisteessa, nauruhymiö, joten ei hätiä, jää ylitöihin vaan. Toki toivoisin, että nyt taianomaisesti Javier tajuaisi, että tietysti meidän pitää tavata, koska hän on ajatellut aivan samaa, muttei vain uskaltanut sanoa sitä! Mutta elämme tässä maailmassa emmekä romanttisessa komediassa. Enkä halua mitään säälitapaamisia. Enkä halua draamailla enempää. Tämä riitti. En halua viettää hänen kanssaan kivaa iltaa ja sitten ihmetellä kun emme viesti ja tapaamme seuraavan kerran kolmen viikon päästä. En halua. Ja sitä paitsi nyt saan olla marttyyri. Saan olla se, joka vetäytyy pelistä viattomana uhrina. Vaikken tiedä olisinko halunnut pelata peliä loppuun kuitenkaan. Ja sitä paitsi, jos kierre menee kuten aikaisemmin. Niin Javier ottaa minuun yhteyttä kyllä viimeistään silloin kun olen ehtinyt innostua jostain toisesta.

Bye bye baby

Jes, taas on kiva ja kirkastaivainen maanantai! Heti aamun alkuun avaan pitkästä aikaa keskustelun Manuelin kanssa. Vaihdamme viimeisimmät deittikuulumiset ja mietimme, että ehkäpä lähiaikoina löytäisimme sopivan muutamatuntisen, jotta voisimme nauttia lasilliset viiniä ja katsella mahtavan hyvää sarjaa, joka on jäänyt kesken jonnekin kolmoskauden lopulle. Vielä olisi pari kautta katsottavana! Muistan kuinka näimme toisiamme tosi usein reilu vuosi sitten. Varmaan pari kertaa viikossa? Menin hänen luokseen usein arki-iloina ja viikonloppuina. Ensinnäkin siksi  koska meillä oli tosi kivaa, ja toisekseen siksi koska olin häneen ihastunut ja toivoin hänenkin ihastuvan minuun. Mutta sitten tapasin Ronin ja lopetin kaikki ylimääräiset säädöt Manun kanssa vaikka puhdas kaveruus jäikin onneksi säilymään. Vuosi sitten puhuimme Manun kanssa siitä, kuinka vihdoinkin vuodesta 2017 tulisi Se Vuosi kun kaikki hyvät asiat alkavat tapahtua. Mutta todellisuudsta vuoden 2017 alusta tuli ehkä yksi masentavimmista pitkään aikaan Ronin vuoksi. Nyt loppua kohden vuosi on parantunut! Minun vointini on parantunut! Mutta muutoin olemme Manun kanssa ihan samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Ja tällä kertaa intoilemme yhdessä vuoden 2018 alkamisesta! Jee, viimeinkin se onnen vuosi kun tapahtuu ihania ikimuistettavia asioita! Hetken jo luulin, että Jukan myötä 2017 olisi sittenkin ollut Se Vuosi. Mutta ei se mennyt niin. Nyt kaikki on hänen ja minun välilläni ohi kaveruutta lukuunottamatta. Ja oloni on ihanan kevyt ja helpottunut. Olen pelännyt, että jos jään nyt yksin, tai  "yksin" ja luovun takuuvarmasta Jukasta, niin palaako ahdistus? Palaako vielä lievänä kytevä fomo yhtä voimakkaana kuin aikaisemmin? Vai olenko parantunut ja laastaroitunut niin, että pärjäisin pieniä hetkiä itsekseni? Että pystyisin nyt olla hätiköimättä ja viettää rauhallisia koti-iltoja kuten viime viikkoina olen tehnyt. Odotan jännityksellä miltä minusta alkaa tuntua. Hyppäänköhän uudelleen karusellin kyytiin?

En ole nukkunut koko viikonloppuna laisinkaan, lukuunottamatta tunnin päiväunia sunnuntaina. Sen sijaan olen juuri nukkunut yhdeksän tunnin ihanat yöunet ja oloni on energinen! Valvominen on hauskaa. Ainakin tuollaisissa pienissä vapaaehtoisesissa pätkissä viikonloppujen ratoksi. On niin hauskaa, että nukkuminen tuntuu turhalta ajanhukalta! Edellisinä viikkoina olen nukkunut joka yö ainakin sen pari tuntia, mikä on myös täysin ookoo, mutta nyt ei tarvinnut nukkua ollenkaan. Kuten olin uumoillut vietimme hauskan perjantain Elinan ja muutaman muun ystävän kanssa. Viime hetkellä perjantai-iltana saimme päähämme lähteä johonkin landelle ug-reiveihin, missä tanssimme aina aamukuuteen saakka! Pääsin taas taa siihen mielettömään flowhun missä valoja tanssialttialla katsellessa muuttuu osaksi sitä taikamaista kokonaisuutta. Sävelet lävistävät vartalon nautinnollisesti. Kaikki ympärillä muuttuu erinäköisiksi visuaalisiksi kokonaisuuksiksi. Valot leijuvat ympärillä. Vuoroin kaikki näyttää teatterilta, merenpohjalta, neonvärisateelta ja niin edelleen. Käsillä imetään sitä upeutta itseensä. Liikutaan joko hitaasti tai nopeasti riippuen miltä ääneet tuntuvat ja kuulostavat. Ah aivan fantastista. Siitä juhlista löydämme helposti mukavaa jatkoseuraa aina keskipäivään saakka. Joku ennestään tuntematon seurueen kundi kai olisi jollain tavalla tahtonut tehdä minuun lähempää tuttavuutta, mutta noissa oloissa vaan en ole juuri ollenkaan kiinnostunut mistään romanttisista aikeista kenenkään tuntemattoman kanssa. Tai ehkä jos joku oikeasti kiinnostava osuisi kohdalle? En ole juhlimassa ollessani törmännyt aikoihin kehenkään kiinnostavaan henkilöön. Ehkä olen vaan liian vaativa? Tuokin poikaparka puhui jotenkin oudosti kirjakieltä ja yritti tehdä vaikutusta jollain ylikilteillä selityksillä itsestään? En tajua, mutta ei vaan kiinnosta. Oli kivaa, moikkamoi! Sieltä mukavilta jatkoilta seikkailen hyvissä fiiliksissä käymään kotona ja sukulaisen luona ennen uutta iltaa. Olo on aina seuraavana päivänä sellainen ihanan kevyt ja pehmoinen. Mikään ei stressaa eikä huoleta. Parhaimmillaan pääsee sellaiseen omaan todellisuuteen, missä tuntuu, ettei mitään työpaikkaa tai deittihuolia ole olemassakaan. Kaikki muu tuntuu epätodelliselta ja kaukaiselta. Juuri nyt ei ole väliä millään muulla kuin tällä kivalla fiiliksellä tässä. Pidän siitä. Ja vaikka olo on tosi huoleton ja kaikki sivuseikat tuntuvat ihan merkityksellisiltä niin ei tule tehneeksi mitään typerää. On vain pieni hymy huulilla ja jos joutuu pyörimään kaupoissa tai julkisissa kulkuneuvoissa, niin tahtoo vain keskittyä musiikkiin ja omiin juttuihin ja toivoa, ettei kukaan tahdo aloittaa mitään keskustelua. Kaupankassalla pitää ehkä vähän tavallista enemmän keskittyä siihen että kuulostaa normaalilta. Etenkin lsd:n ihanana vaikutuksena on joskus sellainen sisäinen pause-tila. On vain mukava olo ja kaikki on hyvin, mutta sanavarasto ja aktiivisin huomiointikyky on ikäänkuin latauksessa. Ei tee mieli muodostaa mitään vaikeita lauseita tai miettiä mitään elokuvan juonta. Ajatukset ja ympäristö on täynnä sellaisia puutuneita ja sumeita kohta, jotka ovat jollain tavalla päivityksessä. Joten tekee mieli vain hymyillä ja antaa aivojen hoitaa itse itseään. Siksi etsin siellä vieraalla jatkoalueella tunnin metroaseman sisäänkäyntiä ja kun katson perheenjäsenten kanssa elokuvaa lauantaipäivänä, niin huomaan putoavani kärryiltä leffan juonen suhteen vähän väliä. Ja mietin samalla, että onkohan joillain ihmisillä päällä aina tällainen tila? Ettei oikein tajua kokonaisukuvaa, eikä osaa yhdistellä tapahtumia tai yksityiskohtia toisiinsa. Mutta heillä se ei ehkä tunnu näin kutkuttelevan levolliselta ja selkeästi väliaikaiselta.

Myös Jukka soitteli minulle perjantai-iltana ja olisi tahtonut nähdä. Viestitteli, että voisin mennä jatkamaan iltaa hänen kavereidensa luokse. Joo, periaatteessa, mutta nyt just oli muuta menoa. En loppuyöstä jaksa edes vastata hänen puheluihinsa. Lauantain aikana huomaan, että Jukka on selvästi kauhean ärsyyntynyt siihen, että minulla oli muuta tekemistä. Hän pommittelee minua viesteillä, joissa ilmoittaa tärkeänä, että hänellä on minulle sanottavaa, joten meidän pitäisi ehdottomasti tavata pian. Kerron, että olen lepäämässä kotona, enkä aio liikkua minnekään kuin vasta illemmalla. Jukka ei pysty pitäytymään asenteessaan vaan vaikuttaa ärsyttävän läpinäkyvältä. Hän oikein kerjää huomiota ja koittaa herättää minussa huolta selittämällä, että nyt on sellainen asia mitä ei voi puhelimessa sanoa, vaan on pakko nähdä. Mutta että siinä ei mene kuin yksi tunti. Kysyn, että voinko sitten  samalla ostaa häneltä sen laitteen. Jukka vastaa että siitäkin pitää erikseen puhua. Huoh. Ei voisi vähempää nyt nämä draamailut kiinnostaa. Mutta koska oloni muuttuu energiseksi niin ilmoitan hänelle voivani tulla moikkaamaan parin tunnin päästä. Haluan myös saada tämän asian pois päiväjärjestyksestä. Jukka antaa ennakkoon ymmärtää, että nyt hänellä on jotain tosi tärkeää sanottavaa, johon minun pitäisi varautua. Mutta minua ei kiinnosta. Oikeastaan toivon, että hän pian siellä olisi selittämässä, kuinka kokee, että meidän kannattaisi olla vain ystäviä. Siinä hän odottaisi, että säikähtäisin ja anoisin suhteen jatkoa. Vaikka oikeasti vain hymyilisin ja sanoisin, että olen samaa mieltä! Lähdetääks juhlimaan! No... laittaudun nätiksi ja innostun uudesta vapaaillasta! Tiedän jo ennakkoon, että on ihan sama minne päädyn, niin siitä tulee hauskaa. En ole kuullut mitään Dimistä, mutta juuri näissä viikonlopun meiningeissä en jaksa sitähään murehtia. Sovimme Jukan kanssa tapaavamme tutussa pubissa. Dramaattisesti Jukka viestii vielä ennen kohtaamistamme, että se paikka, jossa silloin kerran suudeltiin. Saavun täpötäyteen pubiin ja löydän istumapaikan. Pian Jukka saapuu ja hakee pullon viiniä pöytään. Minulle ei kauheasti maistu alkoholi, mutta pienen lasillisen voi siinä keskustelun lomassa nauttia. Olen hyvällä tuulella vaikka näen heti, että Jukka osoittaa mieltään ja näyttää nyrpeältä. Hän on yrittänyt pukeutua tavallista siistimmin ja tehnyt kai muutenkin itselleen jotain. Selittelen iloisena edellisestä illasta ja niistä näistä sivuuttamalla kokonaan hänen huomionhakuisen tympeytensä. Jukka kysyy oikein tarkasti missä olin ja kenen kanssa eikä pysty tai halua peitellä mustasukkaisuuttaan (tanssitko liian seksikkäästi siellä!!). Ja kerron tosi iloisesti selitellen illan hauskoja juttuja. Kysyn häneltä siitä laitteesta, että onhan asia niin kuten sovimme, että ostan sen häneltä tiettyyn hintaan. Jukka sanoo, että on saanut paremman ostotarjouksen ja haluaa minulta enemmän rahaa. Nauran ja sanon, että tuollainen jatkuva sovitun asian muuttelu on tosi epäkohteliasta ja tyhmää käytöstä. Myy se kenelle haluat, ei kiinnosta kun lähdet tuolle linjalle! Totean ja saan Jukan tuntemaan itsensä naurettavaksi. Hän on todennäköisesti kuvitellut, että voi käyttää valtaansa minuun tuon tyhmän laitteen avulla, mutta ei se minua niin paljoa liikuta, että alkaisin suostua Jukan päähänpistoihin. Itsehän hän koitti esittää aikaisemmin laupiasta samarialaista ja lahjoittaa koko laitteen perheenjäsenelleni lahjaksi. Sitten hän toteaa vakavana, että hänellä on tärkeää puhuttavaa. Jukka aloittaa selittämään kuinka hänestä minun olisi tärkeä tietää, että edellisiltana jossain ystävän luona oli ollut joku nuori nainen, joka oli yrittänyt iskeä Jukkaa. Oli kuulemma koittanut lähennellä! Kuuntelen hymyillen ja todeten välillä, että no voi sentään tai ihanko totta ikään kuin hän kertoisi jotain hauskaa juttua. Minua ei kiinnosta yhtään! Jukka ei saa minusta irti haluamaansa reaktiota. Sitten hän vaihtaa keskustelun entistä vakavammalle levelille. Panokset kovenee! Jukka sanoo, että häntä häiritsee nykyiset välimme. Se, etten pysty vastaamaan hänen kysymyksiinsä suoraan suhteemme laadusta. Otan huikan viiniä ja sanon hymyillen, etten edelleenkään ole valmis mihinkään sen kummempiin sitoumuksiin enkä jaksaisi nyt tuhlata kivaa vapaailtaa jankkaamalla samoista asioita. Totean, että Jukkahan itse edellisviikonloppuna otti minulta avaimen pois ja puhui kaveritasolle palaamisesta. Jukka sivuuttaa kokonaan lauseeni ja sanoo, että hänen täytyy saada tietää, koska hän stressaa välejämme ihan liikaa. Nyt on pakko valita joko kyllä tai ei, hän vaatii pelokkaalla katseella. Jukka selittää että ei voi pitää itseään poissa markkinoilta, jos ei voi olla minusta varma. Olen täysin rentoutunut ja cool ja sanon tylsistyneenä, että sitten se on ei. Sanon, että Jukka ei ole ymmärtänyt tähänkään mennessä sitä, kun olen sanonut etten ole valmis puhumaan mistään vakavammasta, ja nyt hän edelleen jatkaa painostamista. Miksi luulet että tämä auttaa?? Jukka koittaa pitäytyä coolina ja kokeilee erilaisia lähestymistapoja. Ottaa heti takapakkia ja selittää hermostuneena, että joo ei tartte sopia mitään! Edetään vain näin tapaillen sitten. Totean, että olen alkanut miettiä, että emme oikeasti ole toisillemme sopivat ihmiset, koska Jukka saa minusta esiin inhottavia piirteitä. En voi hyväksyä ja arvostaa häntä kaikissa asioissa. Jukka vauhkoontuu ja sanoo kovalla äänellä, että kuule sä olet sellainen nainen joka nalkuttaa aina kaikille! Että kyllä hän sen näkee! Jukka lisää, että en tule koskaan löytämään miestä, jolle en valittaisi siisteydestä tai muusta turhasta. Kohtautan olkapäitäni. Jukka vaatii minua selittämään kaikki asiat, jotka hänessä häiritsevät minua. Huokaisen ja sanon, ettei millään yksityiskohdilla nyt ole väliä. On vain yleinen tunne, ettei tässä ehkä ole järkeä kaveritasoa syvemmälle. Mutta Jukan vaatiessa kerron, että esimerkiksi ne nakukuvatykkäykset kertovat Jukan olevan hyvin erilainen ihminen, kuin mihin olen tottunut. Jukka tapauttaa kädet kovaäänisesti yhteen ja huutaa, että hyvä! Juuri tuon halusinkin kuulla. Että olet minusta mustasukkainen! Jukan silmät kirkastuvat ja hän sanoo, että nyt kaikki on hyvin! Innokkaana hän alkaa selittää, että teki ne tykkäykset vain siksi, että huomaisin sen. Face Palm. Selitän, että tuollainen käytös on tosi läpinäkyvää, eikä hän teoillaan saa minua kiinnostumaan itsestään vaan jotain aivan muuta. Jukka sanoo, että älä selitä senkin kyttääjä! En voi muuta kuin pyöräyttää silmiäni. Jukka intoilee, että nyt kokee kaiken olevan hyvin. Huoh. Sitten hän vaatii minua kertomaan lisää asioita jotka hänessä häiritsevät. Sanon vastahakoisesti, että elintapamme ovat ihan erilaiset. Esimerkiksi asioiden hoitaminen ja siisteys- ja raha-asiat. Jukka selittää, että aikoo pyytää entistä tyttöystäväänsä soittamaan minulle ja kertomaan, että Jukka osaa olla siistikin. Ei kiitos, sanon. Sanon, ettei tässä hommassa nyt ole järkeä. Jukka suutahtaa ja sanoo, että oli kertonut minun vaiheilustani eksälleen, koska tarvitsi keskustelutukea. Ihan vapaati, sanon. Jukka jatkaa, että eksä oli sanonut, että heitä se ämmä vittuun jo! Jukka katsoo reaktiotani ja toivoo, että jotenkin loukkaantuisin tuollaisesta, mutta sen sijaan totean, että eksä on varmaan oikeassa. Eikun sä et tajua, Jukka jatkaa, se sanoi, että sä vaikutut idiootilta ja tollanen kusipää-ämmä pitää deletoida heti! Se sanoi, et löydän tuhat kertaa paremman! Nyökyttelen ja otan kulauksen viiniä. En jaksa enää jatkaa tätä keskustelua. Kysyn Jukalta hänen loppuillan suunnitelmiaan ja totean ääneen kymmenennen kerran, että enää jaksa jauhaa tätä enää. Toivon, että voimme olla ystäviä. Jukan jutut menevät laidasta laitaan siten, että hän yrittää säikäyttää minua sanomalla, kuinka aikoo sitten heti mennä tinderiin (siitä vain) ja sitten taas hetken päästä hokee kuinka pystyy kyllä odottaa, kunnes olen valmis. En jaksa enää, vaan kysyn, että mennäänkö yhdessä vaikka pyörähtämään yhteisen tutun luona, ja se tietenkin sopii Jukalle. 

Ja näin meillä on mukava ilta yhteisten ystävien luona. Istun Jukasta kauempana tarkoituksella, ja keskityn vain hauskanpitoon kuten aina. Välillä huomaan Jukan tuijottavan minua säälittävän näköisenä. Sitten hän kaivaa puhelimen esiin ja alkaa selata tissikuvia niitä tsuumailleen ja kavereilleen esitellen. Kovaan ääneen hän koittaa selittää, kuinka on ton ja ton kanssa käynyt ulkona. Sitten hän taas muistaa sen eilisen naisen, joka häntä oli pokaillut ja alkaa yksityiskohtaisesti muka muille kavereille selittää kuinka nainen oli silitellyt hänen reittään. Ja samalla Jukka vilkuilee minua, että olenhan varmasti kuulolla. Olen mahdollisimman välinpitämätön Jukan juttuja kohtaan, eikä hän siedä sitä kauhean hyvin, koska seuraavaksi hän alkaa asentaa tinderiä ja ihmettelee kovaan ääneen lukuisia saamiaan viestejä. Aina ajoittain Jukka jättää "vahingossa" puhelimensa naamani eteen niin että joku keskustelu on siinä auki jonkun naisen kanssa. En huomioi, ei kiinnosta. Minulla on tosi hyvä flow, ja seurueen kanssa on tosi kivaa, joten päädymme kaikki yhdessä lähtemään pyörähtämään läheisellä klubilla. Siellä nautin olostani musiikin kutitellessa jokaista ruumiinosaani ihanasti. Jukka jatkaa äärimmäisen ällöttävää huomionhakuaan koko illan ajan. Milloin hän viestittelee jollekin naiselle ja ääntelee kovaan ääneen ihastuksen huudahduksia kuvia katsellessa. Sitten soittaa jonkun feikkipuhelun, ja seuraavaksi miettii ääneen, että tuleekohan joku hänen luokse yöksi. Joku baarin nainen kiinnostuu Jukasta ja tulee tekemään tuttavuutta. Teen hänelle auliisti tilaa. Jukka koittaa ärsyttää minua kaikin puolin kehumalla naista kauniiksi ja juttelemalla hänelle samalla minua hädissään vilkuillen. Hymyilen ja keskityn johonkin aivan muuhun. Ei liikuta yhtään! Heti kun nainen menee käymään vessassa Jukka kysyy, että saako hän lähteä naisen kanssa tanssimaan. Joo, tottakai! Mutta kun nainen palaa takaisin ja koittaa vetää Jukkaa tanssilattialle niin hän keksii jonkun tekosyyn jäädäkseen kanssani istumaan. Jukan ällöttävän läpiväkyvät yritelmät oksettavat minua. Vähän väliä hän huikkaa minulle jotain, millä tahtoo loukata minua ja siten saada varmaan minut tuntemaan oloni jotenkin huonoksi, jotta tykkäisin hänestä, vai? Jukka kumartuu puoleeni ja sanoo, että anteeksi mutta mun on pakko sanoa tää, sellainen Ei millään pahalla mutta -katse naamallaan. Sä näytät jotenkin kauheen epävarmalta koko ajan, sori, mut oli pakko sanoa. Hymyilen välinpitämättömänä ja sanon, että no ei voi mitään. Hän sanoo näin ainoastaan siksi, että muistaa sen kuinka joskus sanoin hänen näyttävän jatkuvasti stressaavan jotain. Sitten Jukka tekee suuren tekohaukotuksen ja sanoo, että aikoo lähteä pian kotiinsa. Ja sanoo, että sä varmaan tulet mun luokse. Öö, en ole tulossa. Haluan vielä jatkaa aamuun asti valvoen jossain jatkoilla. Ja minuuttia myöhemmin Jukka saa loistoidean järjestää lähellä asuvan ystävän luokse jatkot! 

 Fiilis on hyvä ja valvottaa ihanasti, joten menemme kaikki yhdessä tutun kaverin luokse jatkamaan yötä. Ja se on kivaa. Hyviä biisejä, hauskoja musiikkivideioita. Chilliä oleskelua! Paitsi, että Jukka taas tuijottaa minua surumielisen näköisenä. Yhtäkkiä hän alkaa hokea tippa linssissä, kuinka rakastaa minua. Olet maailman ihanin ja kaunein. Pyydän häntä taas lopettamaan. Sanon vielä kerran rautalangasta vääntäen, että juuri tätä jatkuvaa jankkaamista olen pyytänyt häntä lopettamaan, mutta hän vain tekee sitä enemmän ja enemmän. Haluan nauttia hyvästä fiiliksestäni, joten voitko lopettaa ja keksiä jotain muuta ajateltaa! Jukka on muuttunut silmissäni täysin naurettavan säälittäväksi ja epätoivoiseksi. Pystymme nauttimaan hyvästä fiiliksestä muutaman tunnin, mutta aina ajoittain Jukka ihmettelee ääneen, että mitä oikein on tapahtunut väleillemme. Tyydyn sanomaan, että ei asiat vain aina onnistu ja meidän pitäisi keskittyä olemaan nyt kavereita. Mutta kun Jukka ei taaskaan lopeta jankutustaan, niin sanon, että viimeistään hänen viimeisen vuorokauden käyttäytymisensä saa minut kaikkoamaan kokonaan. Kerron kuinka tuo huomionkerjääminen jollain kuvilla ja tinderillä ja naisten pokailulla on naurettavaa. Jukan silmät taas kirkastuvat ja hän innostuu, että olen huomannut hänen ovelat tempauksensa! Ihanaa että sä huomasit ja selvästi välität! Sanon, että ei, vaan se on säälittävää ja täysin läpinäkyvää. Mutta tein sen sun vuoksesi! Jukka huudahtaa ja sanon että siksi se on vieläkin säälittävämpää. Ajatukseni on niin kirkas ja selvä. Ja se on Ei.  Lisäksi sanon Jukalle, että se miten hän on yrittänyt käyttää valtaansa sen laitteen avulla, jonka minulle lupasi on tosi epäkohteliasta. Jukka pyörtää taas aikaisemmat puheensa ja sanoo, että kyllä sä saat sen! Tule heti hänen luotaan hakemaan! En takuulla tule. Lähdemme samaa matkaa ennen puolta päivää ystävän jatkoilta kohti kotejamme, ja Jukka meinaa seurata minua itku silmässä bussiin. Mutta sanon tiukasti, että hänen tulee mennä omaan kotiinsa ja sillä selvä. Heti kun bussin ovet sulkeutuvat ja Jukka jää sinne pysäkille omaan todellisuuteensa, niin tunnen tehneeni oikein. En edes ymmärrä miten olen aikaisemmin voinut nähdä Jukan niin eri valossa. Onneksi tämä tilanne ratkesi nyt eikä myöhemmin.

 
Sunnuntain aikana Jukka viestittelee ja soittelee, mutten vastaa. Katson elokuvia ja torkahdan ehkä pieneksi hetkeksi. Olo on pehmeä ja hyvä! Ihana. Myöhemmin vastaan Jukan viestiin, etten oikeasti jaksa nyt. Ei ole mitään sanottavaa! Jukka yrittää vielä selittää, että saan kyllä sen laitteen sillä alkuperäisellä summalla. Hän voisi tuoda sen johonkin keskustaan luokseni joku päivä.  Vastaan, että voidaan sitä vaikka miettiä sitten ensi viikolla. Mutta todellisuudessa olen aika varma, että Jukka vain koittaa taas jotain pelailla ja viime hetkellä perääntyykin halutessaan siitä enemmän rahaa joltain toiselta. Tai jos hän sen minulle onnistuisi myymään, niin varmasti saisin jälkikäteen kuulla kuinka olen hyväksikäyttänyt häntä julmasti. Mutta kiinnostaako se minua? Ei. Minulla on sellainen energinen ja puhdas olo! Uusia alkuja kiitos! Ehkä vähän karusellia! Vuosi 2018, tervetuloa! Viikonlopun aikana viestittelin Ninon kanssa. Nino tahtoi kertoa minulle, että vaikka en nyt olekaan yökyläillyt hänen luonaan aikoihin, niin olisin tervetullut milloin vain. Sovimme, että käymme joku päivä ainakin syömässä, koska hän on tosi kiva, ja vähintäänkin kaverina loistotyyppi. Jee! Lisäksi olen saanut Javierilta viestin, jossa hän ehdottaa tapaamista tiistai-illalle. Tiistai-illalle! Eli itsenäisyyspäivän aatolle. Puntaroin tässä paraikaa vaihtoehtojani. Haluanko lähteä tanssimaan ja valvomaan? Vai tavata Javierin ja viettää pitkästä aikaa illan hänen kanssaan? Hmm. Tai molemmat? Sanon Javieirlle, että mietin vielä loppuillan suunnitelmia, mutta ehkä voisimme ainakin pikaisesti tavata alkuillasta. Katsotaan. Ei stressiä. Ei kiirettä. Kaikki on auki. Kirjaudun myös kahvitauolla pitkästä aikaa tinderiin ja päivitän sinne uudet kuvat, joissa on vähän aiempaa enemmän huumoria mukana. Nyt jatketaan rennosti. 

Testitulos negatiivinen

En ole pitkään aikaan ollut sellaisessa lapsellisessa mykkistelytilassa, jossa en vaan saa aikaan hymyä tai mitään järkevää small talkia, ja kaikki on "ihan sama". Voi miten ihmeellisesti Jukka kaivaakaan esiin minusta tällaisen muinaisen ominaisuuden! Olen pääsääntöisesti aina se iloinen ja huoleton tyyppi, joka keksii kaikenlaista hauskaa jutunjuurta tai lojuu tyytyväisenä ja hiljaa kunhan vain saa olla mukavassa seurassa. Sellainen, joka kyllä jaksaa viettää yhden illan ihan miten vain ja kerätä siihen positiivista energiaa, jotta jaksaa hymyillä ja innostaa toistakin. Mutta nyt kun näen Jukan niin minussa ei kerta kaikkiaan herää mitään intoa. Ahdistaa. En ollenkaan ymmärrä miksi olen mennyt tapaamaan häntä ostoksille, kun en edes pidä ostoksilla olemisesta. Vaikka olenkin niin yrittänyt joulutunnelmissa itselleni selittää. Olen viimeiset pari vuotta tehnyt kaikki hankintani yksin. Se on parasta. Kuuntelen kovalla musiikkia ja kiertelen siellä missä huvittaa. Istahdan sille lasilliselle ihan yksin lukemaan päivänlehdet ja viestimään kavereille, ja sitten jatkan kaupoilla kiertelyä yksikseni jos sattuu huvittamaan. En halua, että kukaan joutuu hännystelemään minua, kun etsin jotain. Tai vielä pahempi päinvastoin! Että tällaisessa mielentilassa joutuisin seuraamaan hätäisen näköistä Jukkaa kauppoihin, kunnes hän tapansa mukaan yhtäkkiä sanoo kiroten, että nyt riitti! Ja jättää koko homman kesken, kun avulias myyjä on juuri tuonut hänelle jonkun takin viidessä eri koossa. Jukka näyttää vähän epäsiistiltä. Minun ei tee mieli katsoa häntä ollenkaan. Sivusilmällä seuraan kun hän raaputtaa vuorotellen päätään ja reittään, kuten aina. Mietin, että onko hänellä syyhypunkki ja ehkä kysyn sitä ääneenkin. Kuten pari kertaa aikasemminkin olen tehnyt toivoen hänen lopettavan tuon oudon tapansa. Jukka vaihtelee hätäisen näköisenä asentoaan ja raaputtaa nenäänsä ja koittaa keksiä jotain jutun juurta, mutten saa itsestäni irti yksitavuisia vastauksia enempää. Ajatukseni on ei. Tunteeni on ei. Mietin siinä viiniä siemaillessani kohtaamispaikallamme, että nyt reaktioni on ollut Ei jo riittävän monta kertaa. Minusta ei tunnu hyvältä näyttäytyä hänen kanssaan julkisella paikalla pariskuntana. Vetäydyn vaistomaisesti kun hän yrittää laittaa kätensä olalleni tai reidelleni. Minusta tuntuu että minut jo ulkonäöltä tunteva baarimikko seuraa tilannetta sivusta, ja haluan pois. Tämä ei vaan enää toimi. Ei onnistu.

 


Mutta jos olisimme vain ystäviä, niin tilanteessa ei olisi mitään ongelmaa. Siispä yritän olla mahdollisimman neutraali ulospäin (ja lopetan kuittailun) ja nyökkäilen kun Jukka suunnittelee tarvitsemiaan ostoksia. Näen pienen epätoivon pilkahduksen hänen katseessaan. Totean, että sillä välin kun Jukka etsii jotain itselleen käyn katsomassa omia joulujuttuja toisaalla. Jukka kysyy, että enkö anna mielipidettäni hänen vaatehankinnoilleen ja tyydyn vain mutisemaan, etten varmaan osaa sanoa juuta enkä jaata. Olen jo moneen kertaan vinkannut hänelle yksinkertaisia asioita, joilla hänkin saisi lookkiaan siistimmäksi, mutta nyt hän on omillaan. Sydämessäni sykähtää hieman, kun Jukka innoissaan kertoo miten on siistinyt laitteen sukulaistani varten ja arvostan hänen hyväsydämisyyttään. Mutta siihen se nyt jää. Kiertelemme omillamme pienessä kauppakeskuksessa. Minua tuskastuttaa olla toppatakki päällä sisällä. Tällaistako tämä joulushoppailu olikin. Löydän tarvitsemani nopeasti enkä aio viettää yhtäkään ylimääräistä sekuntia pyöriessä pikkuisissa putiikeissa. Menen Jukan luokse joka on sovittelemassa päälleen täysin hänelle sopimattoman väristä ulkotakkia. Onneksi hän ei osta sitä. Jukka yrittää olla positiivinen ja tahtoo että menemme illan pääteeksi syömään. Joo mennään vain (saan lisää viiniä!). Mutta Jukka ehdottaa mäkkäriä. En hillitse itseäni, vaan kommentoin, että miksi ihmeessä Jukka tahtoo McDonaldsiin, kun on juuri kertonut olleensa jo siellä tänään. Hän heti peruu ehdotuksensa ja huudahtaa, että ainiin olinkin!  Löydämme mukavan pienen ravintolan ja heti kun saan lasillisen viiniä eteeni rentoudun hieman. Jaksan puhua jostain televisio-ohjelmasta ja Elinan sisustusinnokkuudesta. Ruoat tulevat pöytään ja jossain vaiheessa Jukka kumartuu ottamaan kourallisen bataattiransakalaisia lautaseltani siten että lääppii niitä kaikkia. Ällöttävää. Mutta ihan sama. Mietin, että pian pääsen tästä testitapaamisesta ja sitten minun ei tarvitse enää ikinä laittaa itseäni tähän tilanteeseen jos en tahdo. Joten tiristän itsestäni pienen hymyn ja mietin hakevani vielä Lushin merisuolashampoon kokeiluun, oltueni niin tyytyväinen sieltä vuosi sitten hankkimaani palashampooseen joka vasta nyt vetelee viimeisiään. Siinä sivussa mietin salaa, että kuinka paljon Jukka loukkaantuu siinä vaiheessa, kun ilmoitan etten aio mennä hänen luokseen yöksi. Mutta ei voi mitään. Minun on nyt toimittava sen mukaan, mikä minusta oikeasti tuntuu oikealta. Viinin ansiosta saatan ihan pienen hetken ajatella, että olisihan meillä varmaan ihan kivaa katsoa leffaa ja nukkua yhdessä. Ei läheisyyskään olisi haitaksi. Jukka tekisi kaikkensa että olisin tyytyväinen. Mutta silti ajatus omasta sängystä vie voiton. Pian Jukka kysyykin muka sivulauseessa, että tulenko hänen luokseen. Ja vastaan siihen mukahuolettomasti, että varmaan paras mennä kotiin kun huomenna on aikainen aamu töissä. Ensin Jukka sanoo, että okei, mutta sitten vielä ehdottaa, että voisimme hakea kaupasta herkkuja ja herätä yhdessä ajoissa. Olen epävarma pienen hetken. Pienen hetken haluaisin halauksia ja rakkautta. Haluaisin, että voisimme katsoa leffaa toisiamme kosketellen, kuten ennen. Mutta sanon Jukalle, että en koe hänen luokseen menemistä nyt hyväksi ideaksi. Jukka kiittää minua siitä, että jaksoin lähteä hänen seurakseen. Hän on ystävällinen ja kiltti. Näinä hetkinä minun on vaikea pitäytyä jyrkästi päätöksessäni. Sitten kun olen yksin ja kaipaan uniseuraa niin varmaan pyörrän päätökseni, mutta toivon etten onnistu alkamaan pompottelemaan Jukkaa tunneheittelyideni mukaisesti. Onneksi minulla ei ole hänen avaintaan enää, etten keksi mitään hölmöä yksinäisinä pikkutunteita. Jukka pitää minulle seuraa (seisoo ulko-oven välissä) kun valikoin itselleni kivan myyjän suositteleman merisuolashampoon ja palahoitoaineen. Jee en malta odottaa, että pääsen kokeilemaan niitä! Halaamme pikaisesti Jukan kanssa erotessamme. Emmekä viesti enää mitään sen jälkeen. 

Illalla viestittelen Karrin kanssa jotain jostain kivasta dokumentista, jonka olemme molemmat nähneet. Ja nukun kuin vauva aamuun saakka. Herätessäni torstaihin oloni on aika hyvä. Koen pientä helpotusta siitä, että olen tehnyt selkeitä siirtoja etääntyäkseni tästä suhteenalusta, joka nyt ahdistaa minua enemmän kuin tuottaa iloa ja lämpöä.  Minun on tosi vaikea toimia järkeni mukaisesti. Jään liian helposti roikkumaan "harmaalle alueelle", koska se on helpointa. Siten juuri siirrytään suoraan tapailusuhteesta toiseen. Että aina on joku. Niinhän kai olen aina tavallaan toiminut. Mutta nyt minusta tuntuu, että tiedän yhä vahvemmin, että Jukan kanssa minulla ei ole yhtestä tulevaisuutta. En tule sietämään hänen tapojaan ja käyttäytymistään kuitenkaan. En tule olemaan ylpeä tasavertainen kumppani hänelle. Joten miksi tuhlata aikaa jossitteluun. En saa aamuviestejä eikä se haittaa ollenkaan. Takuulla minua kirpaisee se, jos Jukka siirtyy eteenpäin. Varmasti sattuu  kun muuttelen mieltäni ja joku ikävänpuuska iskee. Mutta se on inhimillistä. En voi olettaa tekeväni tällaisia ratkaisuja niin ettei se koskettaisi lainkaan. Annan itselleni jo ennakkoon luvan surra ja vaikka itkeäkin. Lisälupa on myönnetty pariin säälittävään viestiin ja öiseen mielenmuutokseen. Ja velvollisuuskäsky laastarointiin ja etenemistoimenpiteisiin. Aamupäivän aikana otan ohjat omiin käsiini ja lähetän Dimille viestin, jossa ehdotan tapaamista viikonlopun aikana. Ihan kaverillisesti lasillisen ääressä. Minä itse kieltäydyin risteilytreffeistä, joille olisin nyt viikonloppuna lähdössä, enkä usko että se on huono asia, vaikka ehkä ajoittain harmittaa. Edelleenkin ajattelen, että on parempi edetä kaverillisesti eikä heti hypätä hyttiin yöksi. Ei ole kiire. Viikonloppu innostaa minua! Vähintäänkin voin nähdä Elinaa ja muita ystäviä jos en keksi muuta. Kuitenkin tiedän, että viikonloppuyöt ovat minulle vaikeita, enkä ehkä mielelläni yövy yksin kotonani. Vaikka mistäs sitä tietää, jos olisin kypsynyt tämän asian suhteen... vähän pelkään, että hairahdun Jukan luokse yöksi jos sellainen tilaisuus tulee, eikä minulla ole mahdollisuuksia tavata ketään muuta. BLING. Dim kysyy nauraen, että miten jo nyt intoilen viikonlopusta, mutta toteaa, että olisi kiva ehtiä nähdä. Hyvä.

Aika kyynelten

Torstaina saan lounaskutsun muutamalta tyttökaverilta. No miksei! En ole muutenkaan  juurikaan saanut töitä aikaiseksi siitä huolimatta, että olen roikkunut toimistolla ennätysajan. Tapaamme kivassa aasialaisessa paikassa ja heti pari tyttöä kysyy, että miten ihmeessä en ole käynyt somessa näin pitkään aikaan. Saan selittää, että kunhan olen lapsellinen ja kokeilen hetken, että miltä tuntuu olla ilman. En tiedä milloin lopetan lakkoni. Poistin sovellukset puhelimestakin, jotten saa näytölle push-viestejä ja paina vahingossa facebookia auki. Mutta ainakin whatsappiin menen iltapäivällä. On pakko. Pakko nähdä onko Roni vastannut mitään, jotta ehdin selvitä ja sopia asiat Dimin kanssa huomiseksi jos emme tapaa Ronin kanssa. Lisäksi minun on ilmoitettava Manulle, etten ole kuollut, koska hän varmaan ihmettelee että olenko eilisillan deittini pakastimessa. Minulla on toinen facebook-tili, jonka olen tehnyt tinderiä ja fb-kirpputoreja varten, koska en halua, että kaikki ystäväni näkevät ostojani ja myyntejäni. Sitä kautta juttelen Singhin kanssa, joka toimii terapeuttinani. Hän sanoo, että älä murehdi! Rentoudu! Jumalalla on sinua varten parempi suunnitelma jos tämä ei toimi. Joo olen samaa mieltä, mutta meillä taitaa olla eri jumalat. Iltapäivällä töissä kaikki intoilevat vapusta ja minua väsyttää. Voi kunpa minullakin olisi jo selvät suunnitelmat sitä varten, mutta ei tietenkään ole. Juhlapäivät ovat aina tuottaneet minulle stressiä. Myös parisuhdeaikana. Jostain syystä aina juuri ennen jotain jo ennaltasovittua tapahtumaa saimme aikaan jonkinlaisen riidan joka pilasi lähtötunnelman. Ja nyt suunnitelmien tekeminen ennakkoon tuntuu olevan aina lähellä mahdotonta ja se aiheuttaa minulle ahdistusta. Kuten aina. 

Iltapäivällä avaan whatsappin ja näen vastauksen Ronilta, joka alkaa sanalla Anteeksi, kuten eroviesti silloin aikanaan. Heti vähän kirpaisee avata viesti kokonaan ja siellähän se Roni sanoo, ettei pysty ihmissuhteisiin. Se johtaisi vain pahaan mieleen. No se on huomattu kyllä! Alkaa harmittaa heti todella paljon. Sydän pomppaa hetkeksi kurkkuun. Poskia alkaa pistellä. Silmät vettyvät. Siis onhan se ollut tiedossa aivan koko ajan, mutta nyt on taas selvää ettei asiat etene mihinkään ja tauko on edessä. Puhuimme parisuhteesta enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja se selvästi on aiheuttanut Ronille kriisin. Ja tottakai tiedän, että hänen tunteensa ja ajatuksensa vaihtelevat miten sattuu. Mutta silti ärsyttää. Joten mitä teen? Pyydän Dimiä kertomaan kun tietää huomisesta aikataulustaan enemmän ja pyydän alustavasti ystävätärtäni mukaan juhlimaan. Vastaan Ronille, että selvä taas kerran ollaan tässä. Sanon, että tämä on ärsyttävää. Roni vastaa, että niin on hänenkin mielestään, mutta hän ei voi itselleen mitään. Vastaan, että juuri siksi häntä olen jaksanutkin, koska koen, ettei hän voi itselleen mitään. Jatkan, että joskus vain vaikeat asiat pitää kohdata, ja ei me täältä kadota minnekään, rentoudu rauhassa. Tulee hetkeksi hyvä mieli. Olen sanonut kaiken mitä haluan. Kiltisti ja ymmärtäväisesti. Siten, että minuun on helppo ottaa yhteyttä heti kun siltä tuntuu. Kriiseilkööt nyt keskenänsä hetken. Jos olen kärsivällinen niin kuulen hänestä kyllä ennemmin tai myöhemmin. Kuten kävi viimeksikin. Ja sillä aikaa voin tutustua lisää Dimiin tai johonkuhun muuhun. Tietenkin ilmassa on taas pieni sydämensärkyminen ja armoton turhautuminen. Mutta mitä voin tehdä? En enempää mitään minun ja Ronin väleille. Kaikki tarvittava on sanottu. Ahdistaako? Kyllä tosi paljon. Kraateri heräsi eloon pitkästä aikaa. Varmaan jossain vaiheessa itkettää ja vituttaa. Oikeastaan nytkin. Itkisin tätä pettymystä ja hylkäystä ellen olisi työkavereiden silmien alla. Mutta olenko jo ollut tässä samassa tilanteessa muutamia kertoja? Kyllä olen. Ja onko niistä selvitty? Kyllä on. Nyt vain pitää tsempata ja yrittää olla masentumatta. Sovin heti töiden jälkeen meneväni yksille ystävättären kanssa, joka jakaa kaikki huoleni ja murheeni, sekä iloni ja juhlani. Onneksi on ystäviä näitä hetkiä varten. Ja rauhottavia lääkkeitä. Ja viiniä. Ja laastareita. Ja kirjoittaminen.

Ystävättärelläni kestää joten ehdin tulla kotiin ennen tapaamistamme ravintolassa. Pääsen kotiin sisälle ja sitten oven sulkeuduttua perässä se pillittäminen alkaa. En voi sille mitään. Otan puolikkaan rauhottavan lääkkeen ja kaadan itselleni lasillisen viiniä. Soitan äidilleni ja sanon itkun seasta, että Roni teki sen taas eikä halua nähdä. Äitini kommentoi, ettei tuosta varmaan koskaan voi seurata mitään normaalia. Kerron hänelle olevani nyt masentunut hetken aikaa. Se on äidille tuttua. Vaihdamme Ronin kanssa viestejä ja sanon todellakin mitä ajattelen. Sanon, että tilanne itkettää minua. Sanon että hänen toimintansa on paskaa. Itkun seasta niin että kirjoitetut kirjaimet menevät aivan sekaisin. Ystävätär sanoo että nyt voidaan mennä. Näytän aivan kaamealta enkä tiedä voinko olla itkemättä nyt kun se kerran alkoi. Mutta lupaan yrittää ryhdistäytyä. Kerron Ossille tilanteen ja hän tsemppaa, että näinhän sen pitikin mennä. Niin ehkä. Hän sanoo, että mennään juhlimaan yhdessä sitten kun hänen selvä taukonsa loppuu. Jep tehdään niin. Yritän rauhoittua, jotta saisin itseni ihmisen näköiseksi. Ystävättären seura ja parit ulkona voisi nyt toimia lieventävänä tekijänä. Illalla voin ottaa unilääkettä. Sitten aamulla on tämä paska taas edessä. Sisimmässäni en usko, että olen kokonaan menettänyt Ronin. Mutta se, että hän on nyt lisännyt söpöjä kuvia deittiprofiiliin ja taas selvästi ottaa tämän vaiheen päälle, jossa hukuttaa murheensa naisiin ja viinaan, vituttaa minua niin paljon. En tiedä miksi, koska olinhan eilen itsekin toisen luona. Ja olen varmaan huomennakin. Mutta tunteeni eivät ole siellä. Tunteeni ovat vieläkin Ronilla. Ja ne ovat säpäleinä. Nyt yritän maalata meikillä itsestäni normaalin ja lähden ystävän luokse saamaan tsemppilauseita siitä, kuinka kaikki on vielä pian paremmin. 

Unfeeling robot piloted by mushy soft thing

Edelleen tasaisen epävireinen olo, muttei mitään sen kummempia emotionaalisia syöksyjä. Nautin illalla kolme pientä lasillista hyvää punaviiniä ja katselin sivusilmällä oikein hyvää jo ennenkin nähtyä Crash-elokuvaa, joka pyöri televisiossa. Vaihtelimme ystävättären kanssa facebookissa vanhoja valokuvia ja nauroimme niille. Mietimme taas, että tekisi hyvää lähteä viikonloppuna purkamaan yhteisiä masennuksenaiheitamme lasillisten ääreen! Vaikka vähän kolahtaa, koska tekisi niin paljon ennemmin mieli mennä jonkun syliin. Jonkun josta saisi tykätä, ja joka tykkäisi minusta. Jutustelimme myös Karrin kanssa vähän jähmeämmin elokuviin ja kirjoihin liittyviä juttuja, ja viimeiseksi illalla Manuel toivotti minulle hyvää yötä. Kaikki pyörii ennallaan. Kaikki on ok. Vai? Totta kai mietin, että viihdyttääkö Roni nyt jota kuta toista talossaan (puukonisku sydämeen). Puhuu syvällisyyksiä (vihloo). Juo viiniä yhteisestä lasista (auts!!) ja suunnittelee unelmatreffejä ja ehdottelee arjesta karkaamista (pure huulta!). Kaikki ei ole ok, vaikka niin itselleni saankin ajoittain uskoteltua. Meillä oli niin vahva yhteisymmärrys ja yhdessäolon vaivattomuus, että vaikea taas uskoa, että se olisi ollut yksipuolista (vituttaa!). Olimme samaa mieltä uskomattoman erityisistä asioista ja meillä oli mielettömästi yhteistä (eikö ollutkin!). Lempibiisejä, samat puhelimet (heh!), lempiruoat, samat silmät... Voihan toki olla, että hän on ihminen, johon kenen tahansa (miksi valitset jonkun muun!) on helppo mukautua. Johon kuka tahansa haluaa mukautua. Tai joka mukautuu kehen tahansa (mikset minuun!). Aina hetkeksi kerrallaan (oliko ajoitus väärä?). Täysillä ("lupaa ettei peruta huomista"), kunnes alkaa ahdistaa ("olen pahoillani, mutta..."). Kaikki tai ei mitään ("en ole valmis luopumaan vapaudestani"). Ei kompromisseja.

Aamulla herätessä olo on siedettävä. Ei tarvitse erikseen järkyttyä uudestaan siitä, mitä nyt onkaan tapahtunut, koska kaiken muistaa jo heti. Ei sen suurempaa kurjuutta, kuin se sama jomottava ahdistus rinnassa ja vatsassa. Ehkä se onkin tosi paha, mutta pahasta olosta on vain tullut uusi normaali. Perusharmitus. Perusvitutus. Eli paha olo. Yöunet olivat hyvät, ihme kyllä. Toimintakyky suhteellisen normaali: autopilotti. On jonkinlainen hatara tunne siitä, että tästä kyllä selvitään taas, vaikka sisällä muljahtelee ja rintaan sattuu. Voisin tirauttaa sen perinteisen itsesäälikyyneleen jos oikein asiaa miettisi, mutta ennemmin odotan kunnes se on pakollista. Kyllä se taas joku hetki on. Tästä asiasta, näistä ajatuksista ja tunteista kirjoittaminen ja muiden kanssa keskustelu prosessoi tehokkaasti taas tätäkin traumaa. Tunnen kuinka valutan kriisiäni ulos itsestäni jokaisella napautuksella. Mutta se on vellovaa. Eilen keskustelupalstalla puhuttiin lääkityksistä ja hetken aikaa mietin, kuinka ihanaa olisi vain ottaa lääke, joka saisi ahdistuksen pois. Mutta miten saisin helpoiten tarvittaessa otettavan ahdistuslääkityksen? Työmatkalla mietin hetken, että mitähän hän tekee. Mietin, että kysyisinkö häneltä joku kerta kuulumisia. Voisin ihan hyvin kysäistä hymynaaman kera, että miten menee. Tarjota tilaisuutta keskusteluun ja tilanteen muuttamiseen. Mutta ylpeys ei anna periksi. Ainakaan vielä. Se olisi säälittävää nyt, kun selkeä aloite suhteemme päättämiseen tuli häneltä. Ehkä joskus sitten, kun vastauksella ei enää olisi minulle sentimentaalista merkitystä. Ehkä ensi kuussa. Yritän tietoisesti siirtää tällaisia mielitekoja eteenpäin, kun sain vinkin tähän kognitiiviseen toimintamalliin toisesta blogista. Lähelle tai kauas. Ensi viikkoon tai ensi kuuhun. Se auttaa selviytymään taas vähän paremmin hetken eteenpäin ilman, että tarvitsee sitä viestiä lähettää. Roni on varmaan jo unohtanut sen mitä meillä oli ja siirtynyt uusiin seikkailuihin vapautensa kanssa. Hän jos kuka pystyisi siihen. Harmi ettei ottanut minua mukaan (meillä olisi ollut mahtavaa)... Heti työpisteen ääreen päästyäni Manuel lähettää huumorikuvan aikuisuuden kurjuuksista. Nailed it (katso alla)! Jotenkin hänen olemassaolonsa ja yhteydenpitonsa lohduttaa minua tänään. Minua lohduttaa se, ettei hänellä ole sen helpompaa. Lohduttaa taas vaihteeksi se, että olen saanut ystävän, joka pysyy luonani näinäkin vaikeina aikoina.  

Ed Sheeranin uusi biisi Shape of you saa jostain syystä aamupäivän aikana fiiliksen herkistymään. Ajatukseni ailahtelevat. Heti kun yhden kerran alan miettiä mahdollisuutta yhteydenottoon, niin alan keksiä sille erilaisia oikeutuksia. Ehkäpä hän ei itse kehtaa ottaa yhteyttä! Ehkäpä vielä voisimme korjata tilanteen! Ehkäpä tämä onkin juuri taas yksi sellainen hetki kun pitäisi olla rohkea ja viestiä! Mutta järjellä ajatellen se olisi typerää ja säälittävää, joten yritän hillitä itseni ja lopettaa ajattelemasta koko aihetta. Tiedän, että nyt on se hetki lähellä, kun alkaisin sommitella mielessäni valmiiksi jonkun mahdollisimman paljon omia kasvojani säästelevän yhteydenoton, jonka lankeaisin lähettämään parin viinilasillisen jälkeen, tai kun pettymys on riittävän vahva. Ihan vain ollakseni aivan varma. Kaikkeni tehnyt. Tai tarjotakseni kaverillista yhteydenpitoa. Mutta toivon etten tee sitä. Roni on aikuinen ja älykäs ihminen, joka varmasti osaa ottaa yhteyttä jos vain haluaa. Siispä paras ratkaisu on keskittyä aivan muuhun. Arkistoin ihanat, lennokkaat, romanttiset ja syvälliset kuvia ja videoita vilisevät keskustelumme whatsappin arkistoon, jossa on Carloskin. Ei se estä yhteydenottoa, mutta pakottaa minut muutamaan lisäpainallukseen, joiden aikana ehtisin muuttaa mieltäni jos olisin lankeamassa viestimään. Ja lisäksi minun ei tarvitse nähdä hänen nimeään jatkuvasti keskustelulistassani. Surullista. Syön lounaaksi pari lusikallista jogurttia. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onksen jälkeen uusii mäkii, onksen jälkeen vielä mäkii? Jaksaa, jaksaa! Mä nään tähtii.

Iltapäivällä töissä on vaativa ja keskittymistä tarvitseva parituntinen uuden yhteistyökumppanin kanssa. Pystyn keskittymään hyvin ja antamaan tarvittavan panostuksen. Pystyn miettimään muiden ongelmia. Leikkimään seppää, jonka lapsilla ei ole kenkiä. Yhteistyökumppani katsoo minua silmiin ja sanoo, että on hienoa nähdä kun työssä on tekijä paikallansa. Tukahdun hetkeksi ja minun tekisi mieli sanoa, että tietäisitpä miten paljon minulla on omia ongelmia. Kun jään yksin tuntuu tavallista kauheammalta. Joku hempeä biisi alkaa soida kuulokkeistani ja kyyneleet nousevat silmiin. Kaivan netistä lääkärin puhelinnumeroa. Tänään ei ole tarjolla soittoaikoja. En voikaan niin hyvin kuin luulin. Haluan jotain apua nyt! Tuntuu kuin joku saattaisi minua veden varaan kuin sarjahukuttaja konsanaan (okei huono vitsi). Ehkä tavallista pahemmalla ololla on jotain tekemistä sen kanssa ettemme ole tänään jutelleet lainkaan Javierin tai Karrin kanssa. En ole siis saanut päivän laastariannosta. Heti koen selittämätöntä torjutuksi tulemisen tunnetta, kun kenelläkään ei ole minulle asiaa. Olenkin yksin koko maailmassa. Puran nopeasti pahaa oloani työtoverille sähköpostin kautta. Ymmärrämme toisiamme. Hän sanoo, että kyllä se siitä. Miehet on miehiä. Kerron ystävättärelleni että tämä vuosi on nyt täysin paska juuri tällä hetkellä. Saan vertaistukea. Ei hänelläkään ole helppoa. Hänenkään suhdeyrityksensä ei toiminut. Hän suosittelee lääkkeitä. Joudun jäämään ylitöihin ihan vain siksi etten voi poistua työhuoneestani jos tiedän joutuvani törmäämään käytävillä työkavereihin.

Ällöttää se, että Roni todennäköisesti viestii nyt jollekin toiselle. Antaa jollekin muulle sen, mitä minä sain aiemmin. Inhottaa samoin, kuin edellisen parisuhteen jälkeen. Tuntuu, että joku saa jotain minulle kuuluvaa epäoikeudenmukaisesti. Tuntuu oikeasti pahalta että olin niin merkityksetön. Taas kerran. Luulin jo hetken, että menneet kokemukset tekisivät tästä helpompaa, mutta ei sittenkään. Joudun taas miettimään, että olisinko voinut tehdä jotain toisin (olisin varmasti). Tai mitä minussa on niin pahasti vialla, että näin käy aina. Kuinka paljon torjumista ja hylätyksi tulemista yksi ihminen jaksaa vastaanottaa lyhyen ajan sisällä toistuvasti? Jos en aloittaisi tapailuja kenenkään kanssa, niin riskit jätetyksi tulemiseen toki pieninisivät, mutten pysty siihen. En voi luovuttaa. Ahdistaa ja kyllästyttää, mutta toivoa on vielä. Pakonomaista toivoa jota tuottaa pelko siitä, että aika loppuu kesken. Pelko siitä, ettei tilanne koskaan muutu. Luoja, miksi minulla on niin paljon etuoikeutettuja hyviä asioita elämässäni, muttei onnellisuutta. Vain pieniä katoavia välähdyksiä onnesta, joiden takia kaikki muu tuntuu taas entistä pahemmalta. BLING. Javier kertoo iltapäivällä onnistuneensa työprojektissaan ja lähtevänsä juhlimaan sitä baariin. No kiitos että kerroit, mutta se ei juurikaan paranna oloani. Minua ehkä lohduttaisi jos hän ehdottaisi tapaamista (joku vielä haluaa sut!). Mutta se että hän kertoo lähtevänsä hauskanpitoon muiden kanssa lähinnä turhauttaa minua juuri nyt. Toisaalta nyt kun oloni on näköjään näin ailahtelevainen, niin on parasta, että menen vain kotiin, jossa voin yrittää purkaa pahaa oloani jotenkin omassa seurassani. Ja juuri kun teen lähtöä töistä niin radiossa soi Hear me now. Jota soitin Ronille fiilistellessämme ihania vapaapäiviämme yhdessä. Istuimme ja tanssimme hassusti toisiamme suurilla silmillä katsoen ja ilmeillen. En vahingossakaan katkaise biisin kuuntelua kesken. Vaikken halua kohdata tosiasioita niin en myöskään pakene kun ne lävähtävät korville. Paitsi ehkä pakenen illalla viiniin. Sydän räjähtää. Jostain syystä en kykene olla itkemättä kävellessäni kotiin, mutta nostan kaulahuivini nenälleni, laitan musiikin täysille ja katson maahan.

Otan heti kotiin päästyäni yhden lasillisen jäljelle jääneestä viinipullosta. Se on jännä miten osittain pystyy olemaan niin tasapainoinen ja toimintakykyinen ja luotettava ja hyvä ihminen. Ja osittain on täysin tuuliajolla ja rikki. En tiedä miten ne ihmiset selviävät vastaavista tilanteista, joilla ei ole samanlaista turvaverkkoa kuin minulla. Siis ne, jotka selviävät. Ne jotka eivät tiedä saavansa laastareita laastareiden päälle heti seuraavana viikonloppuna tai huomenna. Ehkä he ovat onnekkaampia. Heidän on ehkä pysähdyttävä ja käsiteltävä menetys, jonka jälkeen elämä jatkuu viisaampana. Ehkä he osaavat elää normaalia elämää ja nauttia hengissä olemisesta ilman jatkuvia taikatemppuja ja suuria odotuksia. Miltä tuntuu, kun on aidosti onnellinen siitä, että saa lukea rauhassa kirjaa ja kokata itselleen hyvää ruokaa ilman, että kuolee henkisesti yksinoloon. Millaista on, kun ei tarvitse elääkseen ketään muita ihmisiä, eikä sydän ole jatkuvasti palasina omasta syystä? Miltä tuntuu, kun voi oikeasti olla kiitollinen siitä, että on joskus saanut kokea jotain ihmeellistä, mutta osaa jatkaa elämää vaatimatta loppuelämältä liikoja. Hajotan itse itseäni omilla selviytymiskeinoillani ja mielettömyyksilläni. Luulen ansaitsevani jotain erityistä. Kuvittelen olevani jossain omassa spesiaalissa ulottuvuudessani (johon pääsin yhdessä Ronin kanssa) enkä kestä pettymystä siitä, ettei se ehkä pidäkään paikkaansa. Minulla on siis harhakuvia. Mitä nopeammin ja villimmin heittäydyn taas uusiin tuuliin, sitä suuremmin  todennäköisesti satutan itseäni ja kasvatan tätä itsekästä ja ahnetta pimeyttä. Ehkä taas perjantaina luulen olevani kunnossa ja asioiden parantuneen, kun pystyn keskittymään viikonloppuun. Ehkä tunnen silloin taas itseni paremmaksi ja kauniimmaksi ja erityisemmäksi. Olen kauhea ihminen, kun parannan omaa oloani ajattelemalla ihmisiä, joilla menee minua huonommin. Niitä, jotka eivät voi ikinä saada asioita, joista olen saanut nauttia avokätisesti. Mutta hetkittäin se toimii. Vaikka välähdyksittäin tunnen kateutta ihmisiä kohtaan, joille asiat ovat yksinkertaisia. Jotka osaavat tyytyä. Jotka eivät yliajattele. Jollain kummallisella ajatusmallilla pidän itseäni liian fiksuna ja vahvana ihmisenä ongelmille, joita en voisi itse ratkoa, mutta olenhan minä ihan hakoteillä aina vähän väliä. Ja uskon, että saan sen vielä tuta. Saan varmaan vielä katua tätä naurettavaa melodramaattisuutta näin vähäpätöisen asian takia. Saan varmastikin oikeita syitä itkeä, kuten äitini sanoisi, jos tietäisi miten käyttäydyn taas.

Iltapäivän kyynelten vuodatus ja ajatusten teatterimainen purkaminen saavat olon sellaiseksi kohtalaisen turraksi alkuillasta. Itkeminen edelleenkin vapauttaa mielihyvähormoneja, joiden ansiosta olo on vähän aikaa parempi kuin aiemmin. Se on kuin hyvin mieto huume. Siihen voi jäädä koukkuun. Itku voi väkisin tulla kun kroppa tarvitsee annoksen. Mutta voisin joskus näissä fiiliksissä ottaa jotain vahvempaakin. Viinikin on pian liian tavallista. Uskon, että monet, jotka saavat elämän kautta riittävästi (liikaa?) adrenaliini- ja endorfiinisyöksyjä ajautuvat helpommin päihteiden käyttäjiksi. Enää urheilusuoritus tai keikka tai hyvät kemut ei riitäkään tuottamaan samaa nautintoa kuin aiemmin, ja siksi se on haettava jostain keinotekoisesti. Todellisuus tuntuu pahalta. Tuntuu, ettei "muut" ymmärrä. Elää itse omassa ylhäisessä erityisyydessä, ja sitä on pakko lääkitä jotenkin. Se hyvä olo täytyy saada aikaan tai ei kestä. Ehkä siksi niin monet muusikot ja näyttelijät ovat ajautuneet päihteisiin. Ne joilla ei ole ketään vetämässä takaisin maanpinnalle. Ne jotka eivät tule jätetyksi riittävän ajoissa, jotta pystyisivät selviytymään omin neuvoin takaisin maan kamaralle. Kuuntelimme Ronin kanssa syvässä yhteisymmärryksessä myös alemman kuvan lainauksen biisiä. Juuri sellaista olin halunnutkin. Jonkun ihanan ihmisen, joka kokee olevansa yhtä weirdo kuin minäkin.