bsbsbsbsbs

Keskiviikko on useimmiten siksi hyvä päivä, että silloin on selvitty viikon ensimmäisistä päivistä, jotka ovat aina ne vaikeimmat silloin kun ahdistus on päällä. Ja viikonloppu on sen verran lähellä, että jos ahdistaa, niin jaksaa sinnitellä sinne asti joten kuten huonompanakin päivänä, kun tietää, että vapaailtana ahdistuksen saa yleensä taiottua pois vaikka keinotekoisesti. Siksi on helpompi ottaa riskejä ja olla toiminnallinen. Ja nytkin ilman sen kummempia mietteitä kysyn Javierilta, että mitä kuuluu. Miten se voikaan olla välillä jonkun kynnyksen takana? Miksi aina joskus on niin pelottava kysyä tuollaista. Pelottaako se vastaus? Vai se, että on liikaa äänessä. En tiedä, mutta tänään se ei tunnu missään. Ja Javier vastaa pian kertomalla, että loma on sujunut osittain hyvin ja osittain huonosti. Mutta että hän ei halua puhua siitä. Tässä kohtaa voisin sanoa, että kun itse totesin samoin (let's talk more when we meet) niin hän loukkaantui verisesti. Mutta annan asian olla. Koska hän on sokea omalle käytökselleen. Enkä halua suututtaa häntä. Vielä. En halua antaa hänelle mitään syytä mokata välejämme. Sitten myöhemmin minä saan taas olla se uhri jos hän on tehnyt jotain, mikä itkettää minua kun näemme. Mutta sen aika ei ole vielä. Sitten puhumme vähän säästä. Ja hän jättää kokonaan vastaamatta viimeiseen viestiini. Joka sisältää selkeän kysymyksen. Mutta hän on kai niin kiireinen, sokea ja itsekäs. Vielä. Vielä hän saa olla sellainen. Mutta olen aika varma, että roolit tulevat vaihtumaan, ja silloin hän on valmis muuttamaan käytöstään saadakseen huomioni. Nyt minun vain pitää pitää huoli siitä, että hän ajattelee minua lämmöllä. Olen kamppaillut mielessäni sitä vastaan, etten sano asiasta suoraan. Melkein jo haluaisin kysyä, että onko hän tapaillut siellä muita. Ehkä joku vanha tuttu. Tai tinderistä löytynyt uutuus. Sellaista ajatellessani tunnen ärsytystä, ahdistusta ja mustasukkaisuutta. Kostonhalua. Krokotiilinkyyneleiden kehittelyä. (crazy bitch -syndrooma!)

Mutta pitkäaikainen nettiystäväni Singh on sitä mieltä, että parempi odottaa, kun kohtaamme ja sitten voimme keskustella. Hän aina neuvoo minua olemaan rauhassa ja odottamaan. Sweety, just relax, hän sanoo. Sitten näen totuuden ja sen onko tapahtumilla edes väliä. Tai kannattaako niistä edes puhua. Koska olenhan itsekin sitä mieltä, että jos toinen nyt ja jatkossa valitsee sinut, niin onko sillä merkitystä mitä aiemmin on tehnyt. No, periaattessa on, koska viimeisin tapaamisemme oli sen verran erityinen. Nyt kuitenkin kumpikin voi nauttia vapaa-ajastaan rauhassa. Koska jos jotain pahaa on tapahtunut niin ei sitä mikään muuta. Ja jos jotain on tapahtuakseen niin sitten on. Ehkä en edes koskaan tahdo tietää. Olenko mustasukkainen ihminen? En tiedä, koska olen muuttunut niin paljon. Varmasti vähäsen. Mutta en halua olla nalkuttava ja rasittava. Joten annan Javierin rauhassa keskittyä omiin kiireisiinsä ja otan iltalääkkeeni viinilasillisen kera. Samalla sovimme jo innokkaina Simon kanssa tulevaa viikonloppumatkaa ja sen yksityiskohtia. Kunhan selviydyn sinne saakka, niin saan takuulla karistettua ahdistuksen ja turhat pohdinnat Javierista. Ja sitten hän on jo täällä takaisin, ja voin alkaa stressata ja murehtia sitä, että milloin oikein tapaamme. Jos Javier on kerran näin välinpitämätön ja hankala, niin miksi hitossa uhraan hänelle näin paljon aikaani ja tunteitani? En tosiaankaan tiedä. Välillä aina mietin, ettei hän ole sen arvoinen. Välillä olen ihan varma, että esimerkiksi hänen somejuttunsa ovat minusta aivan typeriä. Mutta minkä tunteille mahtaa? Minulla on vahva tuntuma siitä, että tämä on katsottava loppuun asti. Niinkuin katsottiin Ronin kanssa. Ja se sai selkeän lopun. Ja nyt se limbo on takana. Koen vapautuneeni siitä. Ja minun on kai tehtävä sama Javierin kanssa. Koska hän on vaikeasti tavoiteltava. Koska hänessä on niitä tiettyjä piirteitä joita jokainen nainen miehestä haluaa. Koska haluaisin sanoa, että tuo tuossa on minun. Haluan voittaa tämän dualin. Haluan tietää, voimmeko saavuttaa rakkauden ja avoimen rehellisyyden niin että voin keskittyä valittamaan jostain ihan muusta. Kuten siitä, että miten nyt pääsen Javierista eroon. Mutta se vain on katsottava loppuun kaikkensa antaneena. Niin tein Roninkin kanssa, enkä olisi voinut tehdä enempää. Ja se on hyvä tunne. 

Keskiviikko kuluu siis suhteellisen hyvin. Käyn parissa eri liikkeessa hankkimassa jotain pientä mitä tarvitsen viikonlopuksi. Ja saan syötyä aika hyvin perheeni kanssa. Lisäksi syön myös kaksi riviä suklaata ylimakeasta mansikkasuklaalevystä. Sitten jo valmiiksi pakkailen tavaroitani aiemmin laatimani listan mukaisesti. Olen salaa tyytyväinen kun olen niin järjestelmällinen. Ja samaan aikaan olen jo valmiiksi ärsyyntynyt siitä, että matkatoverini takuulla eivät ole, ja saan varmaan paikkailla heidänkin ajattelemattomuuttaan. Jos haluan. En ole mitenkään erityisen altruistinen jos en oikeasti halua. Nautin siitä, että saan oma-aloitteisesti jakaa omastani muille. Tuoda kivoja tuliaisia. Keksiä ratkaisun epävarmaan tilanteeseen. Kaivaa esille jotain hauskaa, juuri kun kaikki luulevat että juhlat on loppu. Mutten siedä sitä jos minulta pyydetään tai vaaditaan asioita. En halua lainata rahaa (kyllä olen suoraan kieltäytynyt). En tartu ollenkaan mihinkään vihjauksiin siitä, että joku nyt tarvitsisi jotain mitä minulla on. Ja silti jotkut ottavat oikeudekseen loukkaantua siitä etten jaksa leikkiä Hurstia. En harjoita hyväntekeväisyyttä, kuin vain kun se minulle sattuu sopimaan. Jos minä pystyn pääosin huolehtimaan siitä, että minulla on kaikki mitä tarvitsen, niin mikseivät muut pystyisi. Vaikka hyväksyn kaikki ystäväni sellaisina kuin he ovat, niin tunnen ärsytystä sellaisista ihmisistä, jotka mokaavat omat asiansa typerästi, eivätkä ole varautuneet mihinkään, ja sitten nojautuvat muihin. Ovatko nämäkin piirteet narsisminkirjoon kuuluvia? Että tavallaan laskelmoidusti toimin niin, että minusta tulee riittävän pidetty ja tarpeellinen. Ja sitten kun olen saanut jonkun aseman, niin voin olla miellyttämättä ketään jos ei huvita. Mutta vain passiivisesti. Ja luonnostaan. Haluan olla porukassa ja saada ystäviä, mutten lopulta välitä juurikaan mitä minusta ajatellaan. En ole koskaan kokenut tarvetta puolustella itseäni negatiivisia kommentteja vastaan. Ennemmin hymyilen ja totean, että minun puolestani kukin saa ajatella miten tahtoo. Ja tiedän, että aika näyttää miten asiat oikeasti ovat. No ehkä nyt liioittelen vähän. Joka tapauksessa, keskiviikkoiltana vielä Javier toivottaa minulle hyvää yötä. Ja se saattelee minut tyytyväisenä sikeään uneen. 

Ja sitten ollaankin silmäräpäyksessä toiveikkaassa torstaissa. Ja se on taas astetta parempi heti alkuunsa kuin keskiviikko. Näin se käy. Kaikki kirkastuu kohti viikonloppua kuljettaessa, mutta ihan takuulla fiilikseni on hyvä myös siksi, että olemme vaihtaneet Javierin kanssa viestejä, eikä mitään dramaattista ole ilmennyt. Heti aamulla toivotan hänelle hauskaa päivää koskien hänen harrastukseensa liittyvää tapahtumaa. Ja saan iloisen lyhyen vastauksen. Ehkä myös lääkkeen sivuoireet alkavat tasaantua pikkuhiljaa. En melkein malta odottaa viikonloppua, mutta tänään vielä koitan keskittyä tuplatarkistamaan, että kaikki tarpeellinen on hankittuna. Ja olemaan kärsivällinen ja cool. Nukkumaan hyvät yöunet. Viikonloppuna keskityn unohtamaan kaiken stressin ja hymyilen niin paljon, että poskia alkaa särkeä. Ensi viikolla on taas ihan erilainen tilanne. Ja loppujen lopuksi tämä aika kului aika nopeasti. Mutta jo valmiiksi jännitän ensiviikon alkua itsesäälisin ajatuksin. Sitten luen uutisotsikoita ja ahdistus räjäyttää kraaterin rinnassani, kun mietin niitä lapsia, jotka ovat juuri nyt tällä hetkellä jumissa tulvaveden ilmataskussa pimeässä luolastossa. Miltä tuntuu niistä vanhemmista, joiden lapsi on siellä, ja uutiset sanoo, etteivät kaikki tule välttämättä selviytymään hengissä turvaan. Sydän pakahtuu, Miten tajuttoman paljon juuri nyt noita lapsia ja nuoria pelottaa. Voin vain etäisesti kuvitella sen ahdistuksen ja paniikin, mikä iskee ahtaassa paikassa veden alla, jota kautta on päästävä turvaan, jos muita pelastukeinoja ei löydy. Miten hirveältä tuntuu niistä vapaaehtoisista sukeltajista, jotka joutuvat ehkä valikoimaan kuka pelastuu ja kuka ehkä ei, jos aika alkaa loppua kesken. Itkettää ja joudun lykätä töistä lähtemistä. Kun maailmassa tapahtuu tällaista, niin en voi tajuta, miten me keillä on kaikki asiat kunnossa, edes kehdataan valittaa. Millä ihmeen oikeudella kärsin pisaraakaan ahdistuksesta. Lähetän rukoukset yläkertaan ja toivon, että jokaisella tämän tragedian osallisella tulee olemaan edessä hetki, joka korvaa kaiken kärsimyksen jonka keskellä he nyt ovat.