Oharit vai normaalia elämää

Keskiviikko sujuu erinomaisesti. Olen iloisella ja rennolla tuulella valmistautumassa tapaamaan Elinan, ja lähetän huolettomasti Santille kuulumisviestin. Jotenkin sen vain tuntee, kun asioita voi tehdä huolettomasti. Ja noilla hetkillä tuntuu myös ettei lähes mikään vastaus saisi vallassa olevaa hetkeä romutettua. Olemme päättäneet mennä ulos syömään kauniin sään innostamana ja laittaudun nätiksi. Vaikka huonole hiuspäivälle ei vaan voi mitään. Santi vastaa lyhyesti kuten usein tekee. Ja minä vastaan hänelle hymiöllä. Istumme terassilla syömässä herkullisia ja vähän epäterveellisiä ruokiamme, ja Santi jatkaa keskustelua. Ja ei mene kauaakaan, kun hän jo kysyy loppuviikon suunnitelmiani. Minulla on jopa niin hauskaa olla siinä nauttimassa ruoasta Elinan ja toisen ystävän kanssa, että Santille vastaaminen jää vähemmäle huomiolle. Mutta vain siksi, että saan taas tuntea kaiken olevan hyvin. Sovimme alustavasti tapaavamme perjantaina. Hymyilyttää. Silti innostumme ihan liikaa ystävien kanssa ja päädymme vielä illan päätteeksi hakemaan pikaruokaa matkaan, ennen kuin kello kymmeneltä illalla suuntaamme omiin koteihimme mässyttämään. Loistava ilta! Muutamia hölmöjä selfieitä, innokkaita keskusteluja ja kauheasti naurua. Liika syöminen kaduttaa kyllä, mutta ei auta muu kuin ottaa se takaisin liikunnalla ja syömällä terveellisemmin taas enimmän osan muista päivistä. Nukun hyvin ja herään iloisena torstaihin. Tällä kertaa edes etiäinen ei töki minua rintaan aamulla. Onko syksy koskaan näyttänyt näin kauniilta? En voi olla kommentoimatta upeaa ruskaa työkavereille, joiden kanssa kävelemme ulkona yhteiselle lounashetkelle. Miksen ole aiemmin huomannut miten kauniilta kaikki näyttää syksyllä? Toki olen fiilistellyt syksyn tunnelmia. Mutta muistan, kuinka en ole edes välittänyt maisemista. Ja nyt silmäni ovat avautuneet tällekin asialle. Olen lukenut jostain, että kun sielun silmät aukeaa niin näkee kauneutta joka paikassa. Ja siltä minusta tuntuu. Olen taas pystynyt keskittymään kokouksiin ja oikeasti kuuntelemaan mitä muilla on sanottavana, vaikka tilaisuudet joskus ovat enimmäkseen tylsiä. Olen osallistunut kahvipöytäkeskusteluihin innokkaasti jakaen omia mielipiteitäni muille. Olen jopa ylittänyt itseni ja lähtenyt parin työkaverin kanssa kokeilemaan jotain liikuntajuttua kertaluontoisesti. Ihan vain koska tilaisuus tuli eteen ja tartuin siihen. Olen yleensä ylitarkka omasta ajastani, enkä ole helposti lähtenyt mukaan mihinkään mistä en ole ollut ihan varma. Koska pidän omaa aikaani niin tärkeänä. Mutta nyt yhtäkkiä minulla ei ollut kiire minnekään. Se on sitä hetkessä elämistä. Ja torstaina ei ollenkaan haittaa etten kuule Santista mitään. No okei, ehkä vähän ärsyttää ettei hän halua pitää innokkaasti yhteyttä joka päivä. Mutta jos vain tapaamme, niin aion ottaa väleistämme enemmän selvää. Ehkä rohkaistun ja kysyn, että mitä hän oikein meidän jutulta toivoo. Toivottavasti tapaamme. Petyn kyllä jos emme! Mutta enköhän sitten keksi jotain muuta. 

Herään innokkaana perjantaihin. Meidän on määrä tavata Santiagon kanssa. Olen nukkunut aika hyvin puhtaissa lakanoissa, jotka olen edellisiltana vaihtanut sänkyyn. Ihan vähän ajatellen sitä, että Santi saattaisi eksyä minunkin luokseni kylään. Venyttelen ja kuuntelen aamuradiota. Töihin kävellessäni kiittelen kaikista hyvistä asioista. En tunne ahdistusta. Pääsen toimistolle ja aion keskittyä hyvin päivän kokouksiin. BLING. Santi lähettää minulle viestin, jossa ei lue mitään muuta kuin, ettei hän voi hyvin. Heti pettymyksen aalto vavahtaa lävitseni ja saa minut nieleskelemään. Samantien kuitenkin päätän, että tämä on loistava tilaisuus opetella olemaan antamatta ahdistukselle tai pahaenteisyydelle sijaa. Minua harmittaa, mutta uusi minä osaa suhtautua tällaisiin juttuihin oikeassa mittasuhteessa. Tietysti minä heti mietin, että onko hän oikeasti sairas. I'm not feeling well. Se voi tarkoittaa mitä vain. Ehkä se on sairaus. Mutta se voi tarkoittaa myös sitä, että hän on tullut toisiin ajatuksiin deittailumme suhteen. Se voi tarkoittaa, että hänelle on tullut jokin muu kiinnostavampi meno, johon tahtoo tarttua, koska minut on jo koluttu läpi. Heti ajattelen vaistomaisesti pahinta. Yleensähän viime hetken peruutukset ovat liittyneet juuri siihen, ettei minua ole haluttu syystä tai toisesta nähdä. Ja nyt mietin, että miten välttyisin siltä, ettei tämä asia jää vaivaamaan minua. Työkaveri on vieressäni ja selittää minulle jotain asiaa. Ajatus vähän harhailee, mutta hengähdän syvään ja päätän keskittyä hänen asiaansa. Tässä on selvästi kyse päätöksistä. Minä päätän miten reagoin tilanteeseen. Minä päätän annanko sen vallata mieleni. Minä päätän mitä vastaan Santille. Kun työkaverin asia on käyty läpi keskityn tähän pieneen takaiskuun. Ja koska uusi minä ei halua ottaa yhtään riskejä ajan tuhlaamisesta, eikä murehtia mitään turhaan. Niin päätän, että vastauksellani selvitän tilanteen heti. Voi harmi, parane pian! Ja sitten lisään kepeästi, että luvataanhan me, että voidaan aina puhua avoimesti jos tullaan toisiin ajatuksiin tai joudutaan keskittymään muuhun. Viime hetken peruutus saa tämän ajatuksen mieleeni. Ja me ollaan niin fiksuja, että voidaan sanoa mitä oikeasti ajatellaan. Ja kiva hymiö. Ja sitten lähetä! 

Olinpas suorapuheinen, mutta jos se saa oloni nyt kevenemään ja Santin kertomaan tarkemmin tilastaan, niin hyvä. Ja tämä linja sopii hyvin jatkoksi siihen, kun aikaisemmin olen kysynyt, että onko hän varmasti sinkku. Vähän huumorilla. Mutta silti tehden selväksi omat ajatukset. Miksei? En halua tuhlata omaa aikaani. Olemme viettäneet jo aika paljon aikaa yhdessä ja Santi kyllä tietää miten avoin olen puhumaan mistä tahansa. Hän tietää että voin sanoa tällaisia juttuja pilke silmässä, niin että ne voidaan vain kuitata pois alta, eikä jäädä vellomaan. BLING. Ja pian Santiago vastaa iloisesti, ettei tietystikään siitä ole kyse. Hän selittää tarkemmin tilastaan ja sanoo, että hän koittaa parantaa itseään, jotta voisimme sitten tehdä jotain kivaa. Noniin hyvä. Näin selvensin tilanteen ja sain oman oloni parannettua. Tosin en ole varma aikooko Santiago parantua täksi illaksi vai toiseksi päiväksi. Mutta minä tyydyn tähän tilanteeseen nyt ja odotan kärsivällisesti ja coolisti, että mitä tapahtuu. Ja olen jopa hieman yllättynyt miten hyvin hallitsen stressiä tässä tilanteessa. Juuri viime hetken peruutukset ovat minulle se punainen vaate, joka voi saada paniikkiahdistuksen aktivoitumaan. Edelleenkin koen olevani vähän traumatisoitunut kaikista niistä kerroista, kun Roni muuttikin mieltään. Ja muistan sen kerran kun Javier peruutti sovitut treffit ja sai minut itkemään itsesäälissä. Nyt toimin toisin. Nähtävästi vieläkin heti epäilen pahinta ja valmistaudun pettymykseen. Ja olen jopa valmis nolaamaan itseni tuomalla julki oikeat ajatukseni, jotten joutuisi jossittelemaan kärsimättömänä. Vai nolasinko, viestit alla? No. On siis perjantai. Tapahtuu mitä tapahtuu, niin ensin laittaudun kotona. Kuun mukaan tänään on hyvä päivä pestä hiukset. Siispä odotettavissa on hyvä hiuspäivä! Ja sitten tapaan Elinan viikonlopunavauslasillisilla. Ja sitten kohtalo näyttää tapaanko Santiagon vai keksimmekö kavereiden kanssa omat juhlat. Oikeastaan kumpi tahansa vaihtoehto saa minut iloiseksi. 

Ja hiljaisuus laskeutuu

Olemme vaihtaneet pari viestiä Santiagon kanssa maanantain aikana siten, että ensin minä olen sanonut jotain hauskaa aamupäivällä, johon hän on lounastauollaan reagoinut neutraalisti. Ja sitten vastattuani hauskasti, saan neutraalin viestin takaisin kahdeksan tunnin päästä illalla. Joo, eikö ole taas typeää ja lapsellista alkaa analysoida jotain viestimistoimintaa. Mutta kieltämättä yhtäkkiä hän ei olekaan ollut niin hauska ja innokas, kuten edellisviikolla. Ja se tietysti tuntuu minusta siltä, että nyt kolmansien treffien jälkeen hänen valloitettuaan minut, ei kiinnostusta tarvitse enää ylläpitää niin vahvasti. Tietysti nyt mietin asiaa ääripäiden kautta, enkä tee mitään pysyviä johtopäätöksiä mistään näin hätäisesti. Mutta mietin asiaa. Ja ehkä minulle on tullut jostain tunne, että hän ei ole etsimässä samaa kuin minä. Siispä olen tämän takkuilevan alkuviikon viestinnän päätteeksi päättänyt, että jos hänestä ei kuulu mitään koko tiistaipäivänä, niin minä aion illalla suoraan kysyä, että huvittaisiko hengailla tällä viikolla. Ja pyydän ihan suoraan kertomaan jos hän on vain haluamassa pitää kevyttä hauskaa eri ihmisten kanssa, eikä sitoutuminen ole hänellä näköpiirissä lähitulevaisuudessa. Eikö se ole ihan normaalia käydä nämä asiat läpi tässä vaiheessa? Meillä sujui kolmet treffit täydellisesti kuin oppikirjasta. Ja perinteisestä vanhanaikaisesta näkökulmasta katsoen, tämä olisi se hetki kun aletaan miettiä sitä, että tapaillaanko nyt enemmän vai ei. Näin ajattelin sinkku-urani alkuvaiheessa. Että jos pääsee kolmansille treffeille, niin se jo tarkoittaa molemminpuolisia aikeita suhdetoiveista. Sittemmin olen oppinut ettei niin todellakaan ole. Ja siksi kai asia täytyy vaan sanoittaa läpi. Kyllähän Javier minulle taisi sanoa tavattuamme, ettei hän hae sitoutumista. Mutta ehkä silloin hyväksyin sen? Tai haihattelin voivani muuttaa hänen mielensä (jonka sitten lopulta osittain teinkin). Mutta nyt kun minusta tuntuu taas suhteellisen tasapainoiselta, niin suojamekanismini sanoo, että tästä pidemmälle on ihan turha edetä, jos päämäärät eivät kohtaa. Vaikka olen aika palavasti haihatellut kaikkea Santin suhteen, niin nyt vielä on se hetki, kun voin perääntyä suhteellisen turvallisesti särkemättä sydäntäni. Itsepuolustuskeino! Huomaan nimittäin herättyäni tiistaipäivään, että tämä asia pyörii mielessäni. Ei välttämättä ahdistuksen tunnetta lisäten. Mutta imien hieman energiaa siltä myönteiseltä kepeydeltä, jonka siivittämänä olen jaksanut hymyillen kulkea toimistolle ajattelematta mitään tylsyyksiä. Koska minua harmittaa, jos hänen intonsa on nyt minun suhteeni laantunut, kun aluksi olin niin iloinen juuri siitä innokkaasta yhteydenpidosta. Mutta ei nyt hätäillä vielä.

Olen tietysti tahtomattani ajatuksissani päätynyt siihen, että hänellä on ollut aktiivisesti muita tapaamisia, ja nyt hänen keskittymisensä jakautuu liian moneen suuntaan. Ehkä hän muistuttaakin liikaa Javieria, joka tahtoo vain tehdä vaikutuksen kaikkiin ja ottaa heistä pinnalliset ilot irti. Se luontainen karisma ja tulisuus antaa siihen loistavat edellytykset. Kuitenkaan Javier ei koskaan ole valehdellut minulle. Joten jos näillä miehillä todella on jotain yhteistä, niin suoraan kysymällä saa varmasti suoran oikean vastauksen. Siispä tänään asia ratkeaa suuntaan tai toiseen! Enää en vitkuttele uhraamassa tunteitani turhaan. Ja kysymisessä ei ole mitään pahaa. Ei se ole kosinta. Pyydän vain, että hän ilmoittaa minulle, mikäli kokee, että tahtoo ennemmin vapaata hauskanpitoa, koska minun tavoitteeni ovat pidemmällä tähtäimellä toisenlaiset. So we can be on the same page. Nih. Eiks niin? Eikö normaalissa tapailun aloittelussa näistä asioista voida heti puhua?  No. Olen myös jutellut Rickyn kanssa. Hän on kertonut, ettei deittaile tuota naista, jonka kanssa käveli minua vatsaan kaupungilla. Vaan edelleen odottaa, josko minä haluaisin tapailla häntä. Nyt tietenkin olen liian fokusoitunut Santiagoon, jotta pystyisin palata ajattelemaan Rickyä. Mutta samalla olen tyytyväinen, että jos joudun kokemaan pettymyksen ja menetyksen taas, niin lohtua on saatavilla. Maanantai-illan ratoksi käväisin myös vilkaisemassa tinderiä. Kummallista, etten ole kuullut kivasta ja komeasta Mikasta mitään, vaikka treffimme sujuivat loistavasti. Toki hänellä saattaa olla ihan samanlainen tilanne päällä kuin minulla, ja voimme jatkaa keskustelua myöhemmin jos siltä tuntuu. Sen sijaan uusi tapaamaton tinderi on edelleen ehdotellut treffejä, mutta itse pidän hieman ympäripyöreää linjaa yllä kunnes tämänhetkinen tilanne ratkaistuu.Tänään! Kello kuusi. Ellei Santi ota minuun yhteyttä aiemmin. Jätetään tämä aihe nyt hetkeksi jäihin. Viikonloppuna hengailimme isolla porukalla viettäen rentoa vapaapäivää. Mukana oli myös Ile, joka vielä kokeilee tikulla jäätä kanssani istumalla lähelle ja koittamalla jutella meitä kahta kiinnostavista aiheista. Mutta oma mielenkiintoni on lopahtanut jo aiemmin. Ja taas juhliimme saapui nainen, joka roikkui koko illan Ilessä kiinni tämän passiivisesta katatoniasta huolimatta. Heillä on selkeästi ainakin ollut jotain sutinaa, eikä minulla ole mitään mielenkiintoa lähteä mukaan mihinkään säätöihin. Entistä vahvemmin olen sitä mieltä, että jos minulle joku kumppani löytyy, niin se on jostain tämän kaikista tiiveimmän porukan ulkopuolelta. 

Iltapäivä lähenee, eikä Santista kuulu mitään, joten puran sosiaalisuuttani vaihtamalla pari sanaa Rickyn kanssa. Sekä lähettämällä kivat mutta riittävän neutraalit viestit parille tinderille. Ja lisäksi kysyn miten Mikalla menee. Miksen! Meillä oli tosi hyvät treffit ja olisin kaivannut niille jatkoa. Ja vaikka nyt suuntaisin ekana Santin luokse, niin kai yhteyttä saa ylläpitää. Ei kannata poltella siltoja ihan heti. Mutta olen aika tyytyväinen tähän kirkkaana mielessäni olevaan asenteeseen, jolla en anna itseni enää altistua epämääräisiin tilanteisiin joissa itse kuvittelen jotain aivan muuta kuin toinen. Eli puhutaan asioista suoraan riittävän ajoissa. Ei painostusta vaan kevyttä linjausta, joka kertoo ollaanko yhtään menossa samaan suuntaan. Aion kysyä rennosti, että miten alkuviikko on sujunut, ja että onko hän vielä halukas tekemään jotain yhdessä tällä viikolla, vai onko hän saanut tehtyä itsensä kiireiseksi. Reaktio tähän viestiin kertoo varmasti jo jotain. Aiemmin hän on ehdottanut suoraan tapaamisia koko ajan. Joten asia on selvitettävä ennen kuin aikaa valuu liikaa hukkaan. Eilisiltana myös Manu on taas ottanut minuun yhteyttä. Hän ehdottaa suoraan tapaamista keskiviikolle. Olen edellisviikolla kertonut miten kiireinen olen, joten nyt hän koittaa taktikoida ja olla aikaisemmin liikenteessä varatakseen aikaani. Ihan mukavaa, mutta lievä epätoivo alkaa paistaa hänestä läpi. Miksei hän aktivoidu muilla tavoin, kuten minäkin! Menen ennemmin tapaamaan ystäviäni ja pelailemaan heidän kanssaan lautapelejä lasillisten ääreen, kuin pitämään seuraa Manulle, joka koittaa lähennellä ja saada purettua puutostilojaan minuun ilman tunteita. Kaverina toki häntä arvostan, mutta ei minulla ole kaikille irrallisille ystäville riittävästi aikaa. Ainakaan juuri nyt. Siispä tämän tiistain teemana on selvitellä loppuviikon mahdollinen treffiaikataulu ja saada selvyyttä minun ja Santin väleihin. Olo ei ole ahdistunut, mutta huomaan kyllä pieniä etiäisiä sieltä viuhahtavan ohitseni aina kun pääsen pieneenkään itsesäälin valtaan siitä mahdollisuudesta, että toisen mielenkiinto olisi oikeasti vähentynyt yhteisen yön jälkeen. Kumpikin siitä takuulla nautti. Mutta näinkö miehet toimivat? Että seuraava vaan sisään, kun edellinen on kokeiltu. Tietysti olen nyt ihan edellä aikaani maalailemassa piruja seinillä, mutta silti.

Kun mieli hylkii todellisuutta

Tiistai-iltana perhettä tulee kylään. Laittelen tyytyväisen oloisena pyykkejä kuivumaan ja minusta tuntuu siltä, ettei minun tarvitse teeskennellä. Ei tarvitse esittää, että jaksaisin ripustaa pyykit ja miettiä mitä laitettaisiin munakkaan sekaan. Vaan se tuntuu hetken vaivattomalta. Olen autuaassa turrutuksessa. En onnellinen, mutta nykyhetken hyväksyvä. Ja se on hyvä tunne. Tarvittaessa otettava lääke toimi taas, vaikka ensin ajattelin, ettei se enää tehoa. Hetken jo pelkäsin, että joudun arvioida hätävarastoni kestävyyden uudelleen ja miettiä mikä auttaisi seuraavaksi. Siihen jää koukkuun. Siihen, että tuntuu normaalilta. Ja pelottaa jos se tulee yhä hankalammaksi. Tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta, että jossain vaiheessa enää mikään ei poistaisikaan ahdistusta enkä paranisi. Jos niillä, jotka ovat päättäneet lähteä täältä oman käden kautta, on ollut sellainen tilanne, niin en ihmettele loppuratkaisua juurikaan. Kuten olen aiemminkin sanonut. Ahdistus ei välttämättä näy ollenkaan ulospäin. Ja sitten se kaunis ja rikas ja kuuluisa päättääkin päivänsä. Ahdistus ei vie kaikilta toimintakykyä. Ja sen takia jotkut ihmiset eivät voi koskaan ymmärtää mitä tarkoittaa kun kärsii tästä tilasta. Sitä on niin vaikea selittää. Koska kaikillahan on huonoja hetkiä. Ihmiset käyttäytyvät eri tavoilla samoissa tilanteissa. Siinä missä toinen lamaantuu ja jää aloilleen, voi toinen mennä töihin seuraavana päivänä läheisen kuolemasta. Kuten minä olen tehnyt. Katsomme illalla Westworldia, jonka jaksossa ihmisen mieli on siirretty ihmisen näköiseen robottiin, jotta se voisi jatkaa elämää alkuperäisen ruumiin kuoleman jälkeen. Mutta mieli ei toimi enää normaalisti. Vaan se särkyy joka kerta ennemmin tai myöhemmin, kun sitä yritetään laittaa uuteen koneruumiseen oikeaan todellisuuteen. Mies, joka yritti epätoivoisesti pitää isäänsä hengissä tällä tavoin, toteaa, että mieli hylkii todellisuutta. Kuin elin, joka hylkii ihmistä elinsiirrossa. Miksi joillain ihmisillä oikeissa ihmisruumiissa mieli hylkii todellisuutta? Onko se ollut jo valmiiksi rikki, vai miksi näin käy. Ja miksi sitä on niin vaikea korjata. Onko minun ruumiiseeni laitettu väärä sielu.

Kommentoin vaivatta sarjaa ja olen oikeasti iloinen vieraistani. Seuraava ohjelma alkaa ja yhtäkkiä kesken jakson tunnen aivan selkeästi, kun suupieleni alkavat valahtaa alaspäin. Yhtäkkiä en pystykään keskittymään Twin Peaksin uuden kauden jaksoon. Huomaan kokoajan tuijottavani tyhjyyteen ja ajattelevani jotain ihan muuta. Sanon, etten tykkää tästä jaksosta koska siinä on niin paljon väkivaltaa. Vaikken oikeasti hätkähdä sellaisesta. Sanon, että minua alkoi yhtäkkiä väsyttää. Katson kelloa ja on juuri kulunut se aika, minkä lääkkeen pitäisikin vaikuttaa. Nytkö se jätti minut oman onneni varaan. Ihan tuosta noin vain. Yhtä yllättäen kun se tehosikin. En voi tehdä muuta kuin odottaa, vaikken meinaa pysyä aloillani. Ihan kuin minulla olisi keskittymishäiriö, kun vilkuilen hermostuneena kelloa. Sitten saatan muut ovelle ja kiitän vierailusta. Väännän naamani hymyyn, mutta tunnen kuinka silmäni katsovat tyhjyyteen. Heti kun vedän ulko-oven kiinni alan itkeä ilman mitään syytä. Ihan vähän vain. Ei olo nyt yhtäkkiä niin kamala ole. Ahdistus vain tuli taas tuntuvammin takaisin. Nukkumaanmenoaikaan on niin lyhyt aika, että kaadan itselleni pienen lasillisen viiniä, enkä aio ottaa mitään lääkettä, jottei arvokkaat pillerit tuhlaudu turhaan nukkumiseen. Jos vielä kärsisin uniongelmista tämän lisäksi, niin tilanteeni olisi huomattavasti vakavampi. Selaan hetken uutisotsikoita, joista en ole ollenkaan kiinnostunut. Koska on pakko kuluttaa jotenkin vielä tunti. Ja huomaan, että joku on hukkunut uimarannalla ja siitä on noussut kohu. Puhutaan ettei lapsen äiti osannut uida. Ja heti mietin, että kuka aikuinen ei osaa uida. Mutta mikä minä olen ketään tuomitsemaan. Enhän minäkään osaa edes elää. Mieleeni muistuu taas se hetki, kun meinasin itse hukkua lapsena. Olin tosi pieni. Sellaisessa pikkulasten pienessä altaassa. En muista paljoakaan lapsuudestani, mutta tuon muistan täysin kirkkaasti mielessäni. Muistan kuinka olen avannut silmäni kloorivedessa ja katsonut uima-altaan turkoosia pohjaa. Enkä ole pystynyt nostamaan itseäni ylös vedestä. Makaan siinä istuma-asennossa selkä ylöspäin, enkä voi tehdä mitään. En saa nostettua päätäni ylös vedestä. Minulla taisi olla jopa kellukkeet käsivarsissani. Ehdin pelätä hetken ja ehkä räpiköidä. Kunnes perheenjäseneni tulee nostamaan minut kainaloista ylös. En halua kuolla tai ole itsetuhoinen, kuten olen kertonut. Mutta väkisinkin mieleeni tulee vahva ajatus siitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi jos olisin vain hukkunut sinne. Kukaan ei pakottavasti tarvitse minua täällä. Aina minä olen se joka tarvitsee ja haluaa muilta jotain. Joskus minusta tuntuu että näen perhettänikin siksi, että he kokevat sen velvollisuudeksi, koska varmaan aavistavat miltä minusta tuntuu. Minä olen se hankala ja epätyytyväinen perheenjäsen. Ja jos ottaisin lääkkeen, joka veisi ahdistuksen pois, niin häpeäisin näin naurettavaa tunnetta, enkä ikinä myöntäisi sitä omakseni. Sairasta. Sairaan ahdistavaa. En ota toista lasillista viiniä, vaan kokeilen mennä suoraan sänkyyn saamaan unta pitkästä aikaa. En voi totuttautua nukkumaan sohvalle metelöivän television eteen vain siksi, etten halua nukkua yksin. En suostu siihen, että ahdistus ajaa minut pois omasta ihanasta sängystäni. En enää ikinä halua, että ahdistuksesta tulee normi, kun sain kerran jo kokeilla miltä tuntuu olla normaali.

Yllätyn itsekin miten helposti minua alkaa unettaa heti kun menen sänkyyn. Nukahdan nopeasti, mutta herään keskellä yötä pahaan painajaiseen. Taas joku jahtaa ja pitää piiloutua. Yritän suojella heikompia perheenjäseniä ja keksiä hyviä piilopaikkoja. On hämärää ja sijainti on ihan uusi. Unessa oli vielä jotain yksityiskohtia, joita en muista. Tällä kertaa se ei ole jännittävä seikkailu-uni, vaan pelottava oikeasti. Kun herään painajaisesta itkien luulen olevani jonkun kanssa hotellissa, ja kestää hetken tajuta, että olen yksin kotona. Ihme kyllä nukun ihan hyvin aamuun asti. Luoja suokoon, että saan säilyttää nämä unenlahjat. Aamulla alan heräillä taas itsekseni ja olen jo varma, että herätyskello on jättänyt soimatta. Mutta vielä on tunti aikaa. Menee ehkä ihan pieni hetki, että ahdistus valuu mieleeni. Sen oikein tuntee, kun se havahtuu hereille ja sisältäpäin ensin täyttää kraaterin ja sitten leviää sitä kautta joka paikkaan. Kun tunnen sen alkavan levitä, koitan mielessäni äkkiä keksiä hyviä ajatuksia, mutten ikinä ehdi ennen kuin se on jo vallannut ajatukseni. Silloin minun pitää hetken ajan kohdata ne pahimmat ajatukset ja epäonnistumisen tunteet. Sydämeen heti sattuu kun muistan ettei minulla ole Javieria. Ajatus yksinäisyydestä. Ne vain kertaheitolla tulevat ahdistustulvan mukana, enkä voi sille mitään. Sitten kun se pahin rysäys on tullut ja tuttu ahdistus on taas siellä missä se on lähes aina asunut, niin voin alkaa selitellä itselleni, että asiat on ihan hyvin. Käyn pakonomaisesti mielessäni läpi asioita, jotka ovat hyvin. Makoilen siinä vielä sängyssä ja näytän varmaan niin levolliselta. Mutta mielessäni hoen kiitosta kivasta kodista ja hyvästä tulevaisuudesta. Ajattelen heti sitä sielunkumppania, joka varmaan odottaa jossain. Koitan mielessäni laittaa Javierin hänelle kuuluvalle paikalle, eli kauas taka-alalle. Sinne missä ovat ne miehet, jotka eivät ole minulle oikeita monesta hyvästä syystä. Nousen ylös ja petaan sänkyä. Kuljen hammasharja suussa ympäri asuntoa ja puen päälleni. Ja samalla puhun ääneen niitä samoja asioita, kuin aina. Käyn läpi niitä syitä miksei Javier ole oikea minulle. Ja miten hyvä minun on olla yksin. Ikään kuin suorittaen jotain rituaalia ja uhrilahjaa, jotta ansaitsisin tänään vähän paremman päivän. Rukoilen, että pääsisin eroon tällaisista aamuista. Nyt kun tajuan, ettei tämä ole normaalia, niin en enää siedä tätä. Ja ajatus siitä, etten enää pääsisi siihen tilaan, jossa olin vielä jokin aika sitten on täysin mahdoton. En haluaisi aloittaa aamua ottamalla mitään ylimääräistä ahdistuslääkettä. Enkä yleensä ole ottanutkaan. Mutta sitten toisaalta mietin, että miksen. Jos purkin kyljessä lukee, että tarvittaessa pari kertaa päivässä. Mutta entä jos sitten en pystykään olla enää ollenkaan ilman ylimääräisiä lääkkeitä ja altistan itseni pahempaan jamaan?

Jos oikein kunnolla keskityn ajatusharjoituksiin ja hengittelyyn niin saan ahdistuksen lieventymään pieneksi hetkeksi. Siksi hetkeksi kun keskityn tippa linssissä väkisin mantroihini. Ja heti kun lopetan niin ahdistus vyöryy takaisin. Kahvitauolla en jaksa osallistua keskusteluun ja ahdistus tuntuu taas vartalossa siten, että tiedän etten pysty syödä lounasta. Siispä otan yhden minulle määrätyn miedon ahdistuslääkkeen aamupäivällä. Tarkkailen kelloa, että milloin oloni muuttuu. Pelottaa ettei se auta. Ihan koko ajan olen itkuherkkä ja joudun tsempata töissä. Muistan tämän saman olon jo kaukaa menneiltä vuosilta, jolloin en ole kai tajunnut että kärsin ahdistuksesta. Tai en ole tajunnut ettei se ehkä ole osa minua. Kuten olen aiemmin maininnut, niin tuo kraateri on ollut kiinni minussa niin kauan kuin muistan. En ole ikinä saanut sitä vaimenemaan kuin hetkittäin. Ja vasta nyt kolmekymppisenä olen tajunnut, ettei minun ole pakko kantaa sitä koko ajan mukanani. Vasta nyt, kun sain noin puoli vuotta elää ilman tätä ahdistusta tajuan miten erilaista elämäni voi olla ilman sitä. Ja tavallaan tämä kontrasti vain lisää ahdistusta. Koska pelottaa, ettei se enää lopukaan. Vituttaa, että se on menneisyydessä vaikuttanut kaikkiin tekoihini ja päätöksiini. Olen käytännössä tuhlannut vähintään viisitoista vuotta elämästäni antamalla ahdistuksen määrätä tekemisiäni. Olen roikkunut väärissä ihmisissä ja toiminut usein väärällä tavalla. Itkettää nuoren itseni puolesta. Se, että olen nyt tarkkaillut itseäni ja ajatuksiani ja tunteitani on osoittanut, että olen aivan eri ihminen silloin kun minulla ei ole ahdistusta. Ajattelen asioista aivan toisin. Haluan eri asioita. Olen tyytyväinen enkä tarvitse jatkuvasti jotain. Olen normaali ja tyytyväinen! En tajua miksi näin piti tapahtua. Että se tuli takaisin. Ehkä siksi, että oikeasti ymmärrän mistä on kyse. Minun on pakko ajatella, että tällä on joku tarkoitus. Ja että se on vain väliaikaista. Pian taas pääsen kraaterista eroon. Koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Minulla saattaisi olla vielä runsaasti aikaa jäljellä elää parempaa elämää. Elää minun oikealle minälleni tarkoitettua elämää. Nyt tiedostan jatkuvasti ahdistuksen. Koko ajan tunnustelen sitä kuin vierasesinettä, jonka olen vahingossa nielaissut. Se tukkii hengitysteitä ja täyttää vatsalaukun. En voi elää enää näin, kun näin mitä on aidan toisella puolella. Olen jättänyt saamani kipulääkityksen kokonaan pois, koska havaitsin selkeän yhteyden ahdistuksen räjähtämiselle ja tuolle lääkitykselle. Sen lisäksi tilanne Javierin kanssa sai minut jo aiemmin stressaantumaan. En tiedä mikä muu on laukaissut taas kraaterin. En voi varmuudella tietää miksi pääsin aiemmin ahdistuksesta eroon. Luulin aidosti parantuneeni. Varovaisesti iloitsin ja tunsin onnellisuutta. On kulunut pian tunti eikä ahdistus ole vielä vaimentunut. Koitan hengittää syvään ja rauhallisesti, ja keuhkot painuvat uloshengittäessä kasaan kraaterin painosta.

 

Pienet helpotushetket

Tiistaina en oikein tiedä auttaako päivällä ottamani lääke vai ei. Joskus tuntuu toimivan. Joskus ei. Voiko se olla niin? Tunnustelen itseäni varmaan liikaa, enkä pian erota enää normaaleja tunteita ja ajatuksia niistä, joista haluan päästä eroon. Jos ahdistaa ilman mitään syytä, niin silloin ahdistuslääkkeiden on tarkoitus viedä turha ja ylimääräinen ahdistus pois. Jotta tuntuisi normaalilta. Se on loistavaa. Mutta jos on myös syytä tuntea oikeaa surua ja luopumisentuskaa, niin kuuluuko niitä tunteita silti tuntea ja käydä läpi? Vai pitäisikö niidenkin mennä pois, että olo olisi huoleton. Ja kuuluuko niidenkin tunteiden tuntua kraaterin kohdalla? En yhtään osaa sanoa. Paitsi että aiemminhan en tuntenut kraateria ollenkaan. Luulin että se oli kadonnut lopullisesti. Niin hyvältä minusta on tuntunut. Joten kai tavoitteena on sen täysi tukahduttaminen. Kuka tietää, ehkä olisin paljon pahemmassa jamassa ilman näitä apukeinoja, vaikka vähän ahdistaisikin. Koitan siis olla kiitollinen ja tyytyväinen siihen, ettei rinnassa kokoajan pyöri täysi tsunami, ja että pystyn käydä töissäkin vessassa ilman että sinne on pakko jäädä hetkeksi itkemään. Olen päättänyt, että käytän tiistain ja keskiviikon arki-illat tapaamalla perhettä ja olemalla rauhallisesti kotona. Pidän kiinni ainakin joistain normaaleista asioista, enkä väkisin lähde joka päivä tapaamaan ystäviä, koska minun on pakko sietää kotona oloa. Minun on pakko pystyä käydä töissä. En aio antaa ahdistuksen viedä minulta niitä perusasioita, joista olen joskus ollut niin tyytyväinen. Ei siksi, että tuntisin niin, vaan siksi, että kykenen näissä asioissa jokseenkin käyttämään järkeä. Tämä on vain vaihe. Vielä jokin aika sitten rakastin pikkuasuntoani ja siellä oleskelua. Töistä lähtiessä olin innostunut siitä, ettei tarvitse tehdä muuta kuin ruokaa ja valita illan leffa. Nyt olen taas kadottanut sen taidon. Tuntuu siltä, ettei minulla ole mitään omaa elämää eikä mitään tekemistä. Vaikka todellisuudessa voisin tehdä mitä vain. Ennen harrastin taiteitakin. Nyt taas olen siinä tilassa, jossa tuijottelen kelloa ja etenen tunti tunnilta. Jos päätän ottaa lääkkeen ja se auttaa, niin saatan pystyä keskittymään johonkin ohjelmaan ja huomata, etten hetkeen ole ajatellut tätä asiaa. Hetken olen voinut hyvin. Mutta muutoin lasken aikaa siihen, että voin ottaa toisen lääkkeen tai lasillisen viiniä. Tarkkailen kuinka kauan vielä pitää yrittää vaikuttaa suhteellisen tasaiselta, kun paikalla on muita. Illalla toivon, että väsähtäisin helposti, jotta uni tulisi ja päivä olisi ohi. Ja olisin vähän lähempänä sitä hetkeä, kun taas tuntuu hyvältä. Se on kuitenkin siellä tähtäimessä. Pystyn ajatella järjellä, että tämä kestää vain hetken. Vaikkei se siltä nyt tunnukaan. On jotenkin kiehtovaa, että ihminen voi tuntea jotain niin suurta, ettei voi ikinä uskoa sen loppuvan. Hyvässä ja pahassa. Ja jokin aika myöhemmin se on unohtunut kokonaan ja tunne samasta asiasta on aivan erilainen.  

Heti kotiinpäästyäni tiistaina itken taas vähän. Äkkiä ennen kuin on tarkoitus nähdä perhettä. Ahdistaa ja silloin itkettää. Sitä on pakko päästää ulos kun on koko päivän esittänyt normaalia töissä. Kyyneleet valuvat pitkin poskia samalla kun laitan pyykit koneeseen ja vaihdan vaatteita. Kyselen ääneen, että milloin taas tuntuu hyvältä. Voisiko tämä tyhmä tunne jo loppua! Silitän kissaa, joka puskee jalkojani ja pyydän siltä anteeksi että olen tällainen. Nopeasti pikkulasillinen viiniä. Olo vaihtelee todella nopeasti selittämättömästä ahdistuksesta siihen, että muistan taas Javierin ja joku paha ajatus sieltä koittaa nousta pintaan. Yleensä ne ajatukset, jotka aiheuttavat eniten kipua ovat mustasukkaisia. Ja ärsyyntyneitä siitä, että jos Javier joskus palaa asiaan, niin on jo liian myöhäistä. Ja aina samaan aikaan järjellä tiedän (jos vain muistan), että näin on hyvä. Tämä on oikein. En olisi ollut onnellinen. Haluan jotain ihan muuta. Ja turhaudun itseeni kun en osaa jotenkin lopettaa pahaa oloa. Minun pitäisi olla maailman onnellisin, kun koko tulevaisuus on auki ja mikä vain on mahdollista. On pakko uskoa tarkoituksenmukaisuuteen. Etenkin kun olen aina uskonut ihmeisiin ja johdatukseen. Siihen, että yhtäkkiä huomaa, miten kaikki menikin juuri niinkuin piti. Siksi en uskalla hirveästi valittaa perheelleni näitä asioita. Saisin vain kuulla, että minulla on oppitunti kesken. Mitäs olen tehnyt vääriä valintoja. Nyt ei tarvitse kuin olla hiljaa ja odottaa. Ja minun ei tarvitse kuulla sitä muualta, kun tiedän sen jo itse. Joskus minun tekisi mieli kysyä, että miksi olen sisäisesti näin pilalla. Mitä minulle on oikein joskus tapahtunut! Mutta tällaiset asiat ovat niin monisyisiä, että turha aloittaa keskustelua muun kuin itseni kanssa. Olen joskus käynyt juttelemassa terapeuttisen asiantuntijan kanssa. Mutta se ei sovi minulle, koska minulle tulee helposti vahva tunne siitä, että tiedän nämä asiat paremmin kuin se asiantuntija. En tarvitse lohtusanoja vieraalta ihmiseltä. Enkä nyökkäilevää kuuntelijaa. Eikä kenenkään tarvitse kertoa minulle yleisiä vinkkejä miten selvitään. Eikä kukaan osaa sanoa miten juuri minun pitäisi käyttäytyä, jotta lopputulos olisi toivottu. Minun tarvitsee vain odottaa. 

Fiilis paranee jonkin verran, kun on hetken viettänyt kotona. Itkenyt vähän ja odottanut että lääke vaikuttaa. Yhtäkkiä ajatus rauhallisesta illasta ei tunnukaan niin mahdottomalta. Juuri näin käy kun  ahdistus laimentua. Ensin tuntuu siltä ettei mikään helpota oloa eikä mikään auta. Ei pysty oikeasti muistamaan sitä, että olo voi helpottua. On jo emotionaalisesti ihan varma, että tällä kertaa mikään ei enää auta. Ja hetkeä myöhemmin taas omat äskeiset ajatukset nolostuttaa. Miten olinkaan taas niin tyhmä ja lankesin ahdistumaan. Miten voin olla niin heikko etten opi jo olemaan murehtimatta. Kun olen oppinut niin paljon kaikkea. Ja onnistunut niin monessa asiassa. Niin miten en voi onnistua itse tässä. Tämä on minulle tosi vaikeaa, koska haluan olla kontrollissa ja päättää asioista itse. Ja vasta nyt olen oppinut etten hallitse tätä. Tai ehkä jonkin verran. Mutta en pysty vaikuttamaan tuohon tunteeseen, joka sokaisee kaikelta muulta. Vaikka samaan aikaan voin kirjoittaa, että osaan kyllä käyttää järkeäni, niin ne ovat vain sanoja jostain toisesta todellisuudesta. Oikeasti se tieto ei helpota oloa juuri silloin. Siksi tämä on niin haastava sairaus. Että vaikka kuinka tietäisi ja tajuaisi ja luulisi osaavansa, niin siltikään ei välttämättä omin avuin pääse minnekään. En ole ehtinyt ajatella Ninon tapaamista vielä juurikaan. Uskon, että se on mukava kaverusten tapaaminen myöhemmin tällä viikolla. Sellainen, joka voi johtaa siihen, että jos ei muuta niin nähdään ainakin useammin. Koska meillä on aina niin mukavaa. Hänellekin voin purkaa sydäntäni tarvittaessa. Mutta aion välttää sitä enimmiltä osin. Menen mieluummin hakemaan huomiota ja hyvää kohtelua. Olen myöskin kinastellut jo Rickyn kanssa, jonka kanssa alustavasti olemme yrittäneet sopia jotain törmäämistä toisiimme, mutta emme ole siinä onnistuneet vielä. Kaikki pyörii taustalla ennallaan. Juuri nyt taas hetken tuntuu siltä, että seviydyn tästä illasta ilman että tarvitsee tuijotella kelloa ihan koko ajan.

Nekrologi menneelle

Ensimmäinen Jälkeen Javierin ajanlaskun arkitiistai. Yleensä se pahin päivä ahdistusaikoina. Se päivä, jolloin me hyvinä aikoina olemme tosi monesti tavanneet Javierin kanssa, koska se viikonpäivä on sopinut parhaiten hänen aikatauluihinsa. Usein tiistaiaamuina olen juuri nyt ollut vähän laittautuneempi, ja mukanani on ollut yliyönlaukku. Kahvitauolla olen hymyillyt ja ollut ehkä tavallista puheliaampi, kun olen voinut ajatella sitä ihanaa kohtaamista Javierin kanssa heti töiden jälkeen. Sitä kuinka aina ilahdun siitä miltä hän näyttää. Joka kerta. Kuinka olen innoissani pohtinut kirjoituksissani sitä, miten kivasti ilta tulee menemään. Ja sitten se on toteutunut. Se kirpaisee. En saanut häntä. En saanut taaskaan mitä halusin! Tekisi mieli mennä makaamaan maahan ja itkeä ja kiljua, jotta äiti sittenkin toisi minulle sen mitä halusin. Vai jätettäisiinkö minut vain huomiotta huutamaan, kunnes tajuaisin itse kuinka typerää se on ja oppisin jotain. Kuinka monta kertaa niin täytyy tehdä että kakara viimein oppii toimimaan oikein? En tiedä. Tuntuu pelottavalta edetä tässä tilanteessa, koska en ole varma olenko oppinut jotain. En ole varma nousenko nyt nolona lattialta nopeammin kuin aiemmin toivoen ettei kukaan nähnyt. Joka tapauksessa tässä taas ollaan. Hautaamassa tätä epäsuhdetta ennen kuin se on vielä kylmennytkään. Haluan säilyttää minun ja Javierin yhteiset muistot hyvinä. Haluan uskoa, että me olimme toisillemme jollain tavalla erityiset kaikesta muusta huolimatta. Ihan niinkuin Roninkin kanssa. Ei mikään ole saanut minua vähättelemään jälkikäteenkään sitä yhteyttä ja niitä hienoja kokemuksia, joita yhdessä jaoimme Ronin kanssa. En ole uskonut etteikö hän olisi tarkoittanut useimpia niistä asioista, joita minulle puhui. Ja haluan ajatella Javierista samaa. En vaan pysty näkemään häntä laskelmoivana pelaajana. En ikinä. Varmasti hän on nauttinut sinkkuelämästään ja viihdyttänyt useita naisia luonaan. Ja tulee sitä tekemään. Ja kenties on tässä välissä jo tehnytkin. Mutta meillä oli hetkemme.

Täysin rehellisesti uskon, että meillä oli jotain erityistä. Joudun taas selitellä itselleni näitä asioita hyväksyäkseni tilanteen helpommin. On helpompaa ajatella, että meillä oli jotain oikeaa, mutta ajoitukset ja muut suuremmat kuviot eivät vain osuneet yksiin. On helpompaa ajatella, ettei se johtunut minusta. En saa päästää itseäni ajattelemaan, että jos vain en olisi pitänyt häneen mitään yhteyttä menneiden kolmen viikon aikana, niin sitten hän olisikin ollut eri mieltä. Voisin helposti syyttää siitä itseäni. Onhan se livahtanut mielessäni. Mutta sama ongelma olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin. En voi olla läheinen ihmisen kanssa, johon en saa pitää normaalisti yhteyttä. Minun muutamaa viestiäni ei voi mitenkään vääntää häiriköinniksi ja painostamiseksi. Paitsi Javierin päässä. Käydessämme läpi "erokeskustelua" Javier meuhkasi hetken siitä, kuinka joka toinen päivä lomallaan hän vain joutui stressaamaan ja kokemaan huonoa omatuntoa siitä, että hän haluaa keskittyä matkallaan omiin asioihinsa, eikä minuun. Koska minä lähetin hänelle kuulumisviestin. Ja samaa hän on sanonut aiemminkin tilanteissa, jotka olen kokenut  aivan toisin. Ei se vain mene yksiin todellisuuden kanssa. Ehkäpä Javierilla on ollut huono omatunto jostain aivan muusta mitä hän on lomallaan tehnyt, koska tiesi minun odottavan häntä täällä. Ja Javierin kaltaiselle ihmiselle on luontaista syyttää muita tunteista, joita ei itse osaa käsitellä. Olenhan kuunnellut monta kertaa sitä, kuinka hän valittaa huonoista väleistä perheeseensä. Koska aina ne syyttelevät häntä kaikesta! Ja painostavat ja pakottavat tekemään uhrauksia! Ikinä syy ei ole ollut Javierissa. Minulle tämä näyttäytyy ihan psykologisena oppikirjaesimerkkinä. Uskon, että Javier on puhunut totta niinä hetkinä, kun olemme itkeneet tilannettamme yhdessä. Uskon, että olen ollut yksi niistä harvoista, jonka luokse hänen on tehnyt mieli palata näiden vuosien aikana, vaikka välit ovat välillä katkeilleet. Uskon, että jossain kohti hän aidosti kaipasi minua niin paljon, että oli mielessään jo käynyt läpi sen, että ehkä meidän suhteemme voisi sittenkin onnistua. Tiedän, että meillä oli jokin kieroutunut kiintymys- ja rakkaussuhde. Joka ei vain riittänyt ylittämään näitä vaikeuksia ja puutteita. Se ei vain  ollut tarpeeksi. Uskon, että ehkä hän alitajuisesti sabotoi suhteemme. Ihan niinkuin monet ihmiset tahtomattaan tekevät hyville asioille. Minäkin. Niinkuin Chisu laulaa siinä laulussa, paniikki alkaa vastkun kaikki menee hyvin. Mutta ehkä sabotaasi on tehty juuri siksi ettemme turhaan etene liian pitkälle. Koska tiedämme että jotain puuttuu kuitenkin. Ja nyt se kirpaisee, mutta on hyvin mahdollista, että Javier löytää hänelle sopivan kumppanin, kuten joku kommenteissa minulle mainitsi. Sellaisen joka hieroo Javierin hartioita, kun hän katsoo urheilua ja kokkaa hyvää ruokaa. Ja osaa pitää suunsa kiinni.

Tässä tilanteessa on varmasti onni onnettomuudessa, koska minusta tuntuu, ettei suhde olisi tuonut minulle onnellisuutta kuitenkaan. Nyt sanon niin, mutta jos Javier ottaisi minuun nyt yhteyttä niin olisin varmaan heti valmis kääntämään kelkkani. Ehkä. Ehkä en. Yritän pysytellä pinnalla takertuen kaikkiin löytämiini pelastusrenkaisiin, mutta tapaamisehdotus Javierilta vetäisi minut heti merenpohjaan. Eikä Javierilla varmastikaan olisi siellä happipulloa minulle. On mennyt vasta pari päivää, ja ahkeroin tämän eroprosessin kanssa jo ihan täysillä. Tuntuu kuin olisin jo kärsinyt sydänsurua taas ikuisuuden. Minulla on kauhea tarve etäännyttää itseni Javierista mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Asia raksuttaa päässäni taustalla jatkuvasti. Surumieliset ajatukset yrittävät luikerrella alitajunnasta pinnalle kuin pienet terroristit, mutta tarkka-ampujani käyvät yhä tehokkaammiksi. Ainakin hetkittäin. Kun tämä hätiköinti ja ahdistus yhdistetään toisiinsa deittiaikana, niin alkaa se malttamattomuus ja pahaenteisyys, jonka vuoksi epävarmassa tilanteessa sorrun hätäilemään. Olemaan epävarma. Mutta nyt ripeys ehkä toimii edukseni. Olemme tässä asiassa Javierin kanssa vastakohtia. Siksi juuri kommunikointimme kai aiheuttikin niin epämääräisiä ristiriitoja. Javier voi aivan hyvin kuluttaa useita päiviä jonkun asian käsittelyyn. Ja silloin hän ei pysty keskittymään muuhun. Nytkin hän saattaa käydä läpi viimeisimpää keskusteluamme saadakseen prosessin omalta osaltaan loppuun. Lopetimme viimeisen keskustelumme sanomalla, että jutellaan myöhemmin lisää. Ehkä hän tarkoitti sitä. Ehkä ei. Monta kertaa hän on kaivanut esille jonkun vanhan viestin, jonka on muistanut tarkasti ulkoa. Ylianalysoinut kaiken negatiivisella sävyllä. Etsiessään minun tekemiäni virheitä tai todistaakseen jotain. Erokeskustelumme aikana hän mainitsi asioita, joista ei pidä minussa. Ja yksi niistä oli tapani kosketella hiuksiani ja laittaa ne välillä kasvoilleni. Olen ihan varma, että hänellä on tarkka lista hyvistä ja huonoista puolistani. Juuri sellainen hän on. Näennäisen ylijärkevä, joka pohtii jokaista päätöstään perinpohjin. Auttaessani häntä täyttämään veroilmoitusta hän saattoi käydä numeroita läpi tuntikausia. Hän saattoi palata lakien yksityiskohtiin ja puurnata niistä loputtomiin. Ja sitten kauhean urakan jälkeen hän päättää jatkaa seuraavana päivänä. Ja noina päivinä hänellä on kulmat kurtussa ja jos puhelin soi niin hän saattaa äkäisesti ilmoittaa olevansa kiireinen. Eikä vastaa viesteihin. Sellainen hän vain on. Ja minä en kestänyt sitä kun se kohdistui minuun. Koska minun mielestäni tuollaisen käytöksen ei pidä kohdistua potentiaaliseen kumppaniin. 

Olen siis selviämässä tiistaista. Heti aamulla Javier tulee kyllä mieleeni ja kraateri vähän värähtää. Mutta ei samallailla kun pahoina hetkinä. Ei edes niin pahasti, että harkitsisin ylimääräisen ahdistuslääkkeen ottamista. Ne ovat mukana, mutta vain turvaverkkona. Ehkä illalla sitten. Ehkä puolikas tuota ja toinen sitä toista. Ja lasi viiniä. Toivon, etten jää tällaiseen kierteeseen kiinni liikaa. Mutta en usko että se on kohdallani todennäköistä. Javier on koko aamupäivän somessa, mikä on melko tavatonta häneltä. Heti mietin, että hän juttelee siellä jonkun uuden tyypin kanssa. Suljen Javierin facebookini chatista, niin etten näe enää hänen nimeään siinä oikeassa laidassa. Tein niin joskus Ronille. Ehkä jollekin toisellekin, jota en enää muista. Ja sitten tulee päivä, kun palautan hänet takaisin kuten Roninkin, enkä tunne mitään. Olen ystävä monen entisen deittini kanssa. Nytkin juttelen Manuelin kanssa ja sovimme käyvämme drinkeillä joku kerta. Eikä minulla ole mitään ongelmaa nähdä Ninoa. Mutta en usko, että voisin oikeasti olla normaali kaveri Ronin kanssa. En usko, että voin olla sitä myöskään Javierin kanssa. Luulin viimeksikin, että voisin. Mutta heti kun näimme toisemme, niin se tunne taas nousi pintaan. Voimme vaihdella asiallisia kuulumisia ehkä silloin tällöin viesteissä. Mutta totta puhuen en usko, että olisi hyvä idea tavata Ronia tai Javieria vielä pitkään aikaan. Joskus ajattelin toisin. Mutta nyt tiedän, että toisen näkeminen voi nostaa pintaan asioita, jotka on vaivalla saatu haudattua. Lasken jollain tavalla Ronin ja Javierin samankaltaiseen Entisten Rakkauksien lokeroon, vaikka he ovat täysin erilaisia. Tätä eroa Javierista ei voi edes verrata siihen tuskaan, mitä Roni minulle aiheutti. Vaikka koen päässeeni Ronista yli (siitä on lähes vuosi!!), niin ajatus tuosta prosessista tuo kyyneleet silmiini. Toisaalta mikä tahansa tekee sen nyt jonkin aikaa. Kahvitauollakin pelkään, että joku kysyy miten voin, etten vain purskahda itkuun. Mutta onneksi kukaan ei kysy. Katsotaan miltä tuntuu ensi tiistaina. Ehkä voin silloin jo paljon paremmin. Nyt en koe menettäväni sielunkumppaniani. Nyt en koe joutuvani luopumaan puolikkaasta itsestäni. En koe raastavasti menettäväni ainutlaatuista elämäni rakkautta, jota tuskin koskaan voin enää kohdata. Jos selvisin siitä, niin selviän tästäkin. Nyt menetän komean, hienon ihmisen. Intohimon ja sen kutkutuksen. Potentiaalisen rakkauden ja paljon työtä vaativan suhteen. Ja juuri nyt se tuntuu mahdottomalta ja sattuu. Ja saa kraaterin rinnassa vaatimaan pilleriä. Ahdistus sanoo, että ehkä tänään Javier lähettää jonkun kivan viestin, joten ei kannata sulkea chattia! Varmaan kohta taas ahdistaa kovasti. Mutta sen on pakko helpottaa pian. Napataan suuhun yksi pami ennen töistä lähtemistä.

Ahdistuksen karkoitus, arki 1

Sunnuntaina jaksan käväistä pyörähtämässä juhlissa, joissa joku etäinen tuttu yrittää tehdä tuttavuutta niin aktiivisesti, että joudun sanomaan, ettei minua huvita keskustella. Ja silti se vain jatkuu. Joo. Olen tosi kiitollinen siitä, että joskus ihmiset kiinnostuvat minusta helposti. Mutta minä tiedän heti ettei nyt kiinnosta. Eikä jatkossa. Enkä muutenkaan jaksa ajatella juuri nyt uusiin ihmisiin tutustumista. En jaksa edes olla kohtelias vaan sanon ettei enää huvita olla ja lähden kotiin. Koti-ikävä. Lievä ahdistus käskee lopettamaan hauskanpidon ja menemään yksin kotiin. Lähetän pettyneelle Rickylle viestin, mutta hän on taas ymmärtäväinen. Haen roskaruokaa matkanvarrelta. Kaikkea mitä huvittaa, koska ihan varmasti ne myyjät luulevat että vien niitä herkkuja poikaystävälleni kotiin. Ja samalla olen katkera kaikkia niitä pariskuntia kohtaan, jotka notkuvat toisiaan vasten ja väittelevät sundayn kastikkeesta. Aina välillä koitan miettiä miten pahalta minusta tuntuu, jotta osaisin avioida, että kannattaako minun ottaa ahdistuslääke. Saatan ajatella sitä, kuinka Javierin entinen tapailukumppani - tai mikä lie - on kommentoinut somessa uusia kuvia ja ehdottanut tapaamista pitkästä aikaa. Ajattelen sitä kuinka he varmaan tapaavat Javierin luona ja harrastavat seksiä. Se on testiajatus, joka kertoo miten pahasti kaiku huutaa kraaterista takaisin. Kokeilen eri lääkkeiden toimivuutta ajattelemalla jotain ahdistusta aiheuttavaa ajatusta ja tunnustelen alkaako se laimeta. Joskus pääsen tilaan, jossa en jaksa ajatella koko asiaa ollenkaan ja olen ihan tyytyväinen. Silloin nautin niin paljon siitä, ettei mikään ajatus liikuta minua ollenkaan. Vaan olen helposti toiveikas tulevaisuutta ajatellen. 

Kotona illalla nukahdan nykyisin lähes aina sohvalle. Jostain syystä tuntuu vaikealta mennä omaan sänkyyn yksin nukkumaan. Ihan typerästi nyt moni pieni asia tuo mieleen Javierin ja ikävä raastaa sydäntä. Ajattelen, että hän oli minun eka vieraani tässä kodissa. Noita lakanoita silloin käytettiin. Hän ei enää ikinä ehkä tule tänne. Ja sitten ajattelen, ettei varmaan kukaan tule. Usein tässä vaiheessa jo olen itsesäälisissä kyyneleissä. Sitten vessassa näen ponnarin pesukoneen päällä ja muistan, että Javier antoi sen minulle, kun tarvitsisin sitä ennen töihinlähtöä hänen luotaan. Ja sisältä vihlaisee. Nämä on kai pakko käydä läpi. En heitä mitään pois. En edelleenkään anna kenenkään pilata mitään asiaa tai paikkaa minulta millään muistoilla, jotka tulen jatkossa unohtamaan. Mutta jos ne alkavat häiritä minua liikaa. Ja jos yleinen olo tuntuu pahalta, niin otan lääkkeen. Lääkkeen kokoelmastani, joita laskeskelen ahkerasti. Kuinka kauan selviän näillä lääkkeillä. Kuukaudenko? Olenko jo silloin päässyt hänestä riittävästi yli ja saanut säännöllisen ahdistuslääkkeeni toimimaan kunnolla, niin etten enää tarvitse tätä turvaverkkoa? Uskon niin. Mutta nyt vielä tarvitsen. Kun olen perheeni kanssa arki-iltana jossain, niin saatan vilkuilla kelloa ja miettiä että milloin pääsen rauhassa kotiin niin että voin ottaa rauhottavan tai ainakin lasillisen viiniä. Jos on oikein kurjaa niin saan itseni nukutettuakin. Yleisesti ottaen olotila on pysynyt aisoissa pieniä hetkiä lukuunottamatta. Minun täytyy laatia itselleni samanlainen muistioteksti puhelimeeni, jonka tein Ronin eron aikaan. Siinä kerron itselleni kaikkia niitä syitä miksi tämä on näin parempi. Pyydän itseäni odottamaan vielä kaksi viikkoa. Sitten takuulla jo tuntuu paljon paremmalta. Selitän, että asiat menevät miten niiden kuuluukin mennä. Jossain täällä maailmassa on joku juuri minunlaiseni tyyppi, joka minun pitää vain löytää. Ja se tapahtuu sitten oikealla hetkellä. Muistutan, miten kylmästi Javier on minua kohdellut. Muistutan miten hölmöjä hänen jotkut juttunsa ovat. Käyn läpi vielä perushokemat hengittämisestä ja siitä miten tärkeää on yrittää elää hetkessä murehtimasta asioita, joille ei voi mitään. Kirjoitin sen ahkerasti Ronivieroitusta varten. Aina kun kauhea kaipuuahdistus iskee, niin otan tekstin esiin ja luen sitä läpi. Se auttaa oikeasti. Se auttaa heti muuttamaan ajatuksenkulkua. 

Maanantaina on lievästi ahdistanut. Välillä vierähtää pari kyyneltä. Vilkaisen kirjahyllyä ja muistan kuinka Javier huomioi joitain teoksia ja minusta tuntui kivalta. Olen ottanut ahdistuslääkkeitä parikin. Se lääkärinmääräämä ei auta yhtään. Mutta jätetään ne varalle.  Tätä kirjoittaessa itkettää vähän. Mutta se on aika normaali olotila näissä merkeissä. En haluaisi tuhlata yhtään hyvää lääkettä ennen nukkumaanmenoa, koska yleensä nukun niin hyvin muutenkin. Mutta tiedän, että näillä hetkillä juuri ennen unensaantia silmät räpsähtävät auki, koska tajuat että on olemassa mahdollisuus, että se toinen on nyt juuri siinä täydellisessä lusikassa toisen kanssa. Ja sinä et saa ikinä enää haistaa mintun tuoksuisia hiuksia. Juon lasillisen viiniä ja toivon, että se väsyttäisi minua sopivasti. Nyt on se ensimmäinen arki, josta on selvittävä kunnialla. Loppuviikosta taas on helpompaa. Olen jutellut aktiivisesti Karrin kanssa. Olen vaihdellut lämpimiä viestejä Ninon kanssa, jonka luokse olen luvannut mennä kylään tällä viikolla. Miksen. Ainahan olen iloinnut hänen seurastaan. Ja jos olen harkinnut menemistä Rickyn luokse, niin miksen menisi Ninolle. Olen tietenkin nyt epävakaassa tilassa, enkä voi ajatella ketään sen suuremmalla potentiaalilla. Mutta se ilta tulee takuulla piristämään minua. Olen laatinut uuden esittelytekstin tinderiin. Se ei juuri nyt innosta yhtään. Mutta tiedän että tulee taas päivä kun koen tarvitsevani jotain uutta ja raikasta. Ja silloin kaipaan ehkä uutta juttuseuraa. Selvitään tästä viikosta nyt. Seuraava on varmasti vähän helpompi. Ja sitä seuraava on sitä helpompi. Niin se meni silloin pitkästä suhteesta erotessa. Jokainen viikko oli edellistä parempi. Mutta se prosessi kesti pitkään. Lähtötilanne oli vähän vielä syvemmällä suossa. Tämä on siis se mihin keskityn. Toipuminen ja eroon pääseminen. Ensisijassa tahdon suunnata eteenpäin. En halua odotella Javierin yhteydenottoa. Olen miettinyt sitä yllättävän vähän. Ehkä se joskus tapahtuu. Ehkä ei. Toivon, että tämä on nyt meidän tarinan loppu. Meillä oli kivaa. Nautimme toistemme seurasta. Takuulla mukana on ollut kaikenlaisia tunteita puolin ja toisin. Ja odotukset ja toiveetkin ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Mutta ehkä se jokin vain puuttui. Ei hän tuntunut samallailla sielunkumppanilta kuin Roni. En tiedä voinko koskaan tavata enää sellaista. Mutta ainakin ajatus sen mahdollisuudesta tuntuu hyvältä. Meillä oli erilaiset tulevaisuuden toiveet. Ehkä Javierkin tiesi sen takaraivossaan kokoajan, ja siksi asioiden eteenpäin vieminen olisi ollut typeää kummaltakin.

Uuteen nousuun

Miltäs tuntuu herätä aamulla, kun muistaa, että on kauhean paniikkiahdistusken keskeltä päättänyt sittenkin ottaa yhteyttä Javieriin ja sanoa mitä ajattelen, vaikka minun olisi vain pitänyt olla kärsivällinen ja cool. Aamulla herään herätyskelloon, muistan kaiken, avaan silmät ja vilkaisen puhelinta, eikä näytöllä ole mitään vastausta. No ei tunnu kauheasti erilaiselta kuin mikään muukaan aamu. Ahdistaa. Rintaa painaa kraateri, jonka olen saanut edellispäivänä vaimennettua päivän ajaksi. Mutta joka alkoi syöstä laavaa illalla. Nousen ylös heti, enkä jää torkuttamaan kelloa kuten yleensä. Muistan lääkäriajan ja laitan siistit vaatteet päälle. No kuten yleensäkin. Vähän ehkä siinä hampaita pestessä nolottaa, että piti lähettää se viesti (edellisessä postauksessa). Mutta oliko se nyt niin paha? Oliko oikeasti? Kertokaa joku. Miksi on niin kiellettyä sanoa miltä itsestä tuntuu. Onko tuo nyt roikkumista ja painostamista. Eikö se juuri olisi enemmän sitä pelailua, että sinnittelen, etten vain paljasta miten paskalta minusta tuntuu, jotta hän kiinnostuisi minusta enemmän. Ja sitä paitsi juuri tämä on osa sitä tuttua prosessia. Jossa vuorotellen mennään tällä tavoin ja nyt vain minä en kestäkään sitä. Ärsyttää ja turhauttaa! Mutta muuten aamulla ei tapahdu mitään sen suurempaa yllätysahdistushyökkäytä. Tämä on ihan odotettavissa. Siis se, että minä en pysty pitämään suutani kiinni. Juuri näinhän se on aina mennyt. Ja se, ettei Javier ei osaa vastata mitään. Hän on kylmä. Meille varmaan nyt tulee se välirikko, jossa minä aktiivisesti yritän edetä ja etsin jonkun uuden tyypin, ja sitten joskus muutaman viikon kuluttua hän ottaa minuun yhteyttä. Ja minua ei enää kiinnosta (fingers crossed). Minun tekisi mieli heti lähettää hänelle viesti, etten ikimaailmassa enää halua nähdä häntä, koska hän ei ole millään tavalla kykeneväinen huomioimaan toisen tunteita tai puhumaan asioista suoraan. Miten hän voi olla minua kohtaan näin inhottava. En ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Korkeintaan olen ollut vähän ärsyttävä ja malttamaton. Siksikö ansaitsen tämän mykkäkoulun? Hän on odotuttanut minua täällä monta viikkoa, eikä päästä minua etenemään! Hän voisi sanoa, ettei tästä tule mitään. Olisi voinut sanoa jo kolme viikkoa sitten. Mutta miksei hän sano! Haluan vapautua! Haluan sen tunteen, että tulevaisuus näyttää kirkkaalta ja jännittävältä. Haluan taas iloita siitä, että minulla olisi mahdollisuus löytää jotain minulle tarkoitettua. Tällä kertaa hillitsen itseni ja odotan, että hän palaa varmasti tuttuun tapaan lounastauollaan someen. Ehkä hän sanoo jotain silloin. En yhtään tiedä mitä se voisi olla. Mitä tuohon viestiin voisi vastata? Saavun töihin ja sähköpostista löytyy varausvahvistus lääkärille. Hyvä. Minun on pakko mennä sinne ja kokeilla saada tähän jotain apua. Tiedän jo ennakkoon että alan itkemään typeränä vastaanotolla. Mutta joudun sanomaan, etten suostu poistumaan ennenkuin saan mielipiteen tuosta lääkkeestä ja jotain apua näihin kauheisiin ahdistusiltoihin. 

Huomaan itsekin, etten edes odota Javierilta enää juuri mitään (paitsi joka toinen hetki). Odotan vain että pääsisin yli tästä vaikeasta vaiheesta, jota ei helpota tuon kipulääkkeen ahdistusta lisäävä vaikutus. Vituttaa, että se osui tähän samaan kohtaan. Olisinko voinut toimia toisin jos olisin mieleltäni vakaampi? Ihan varmasti, koska kun olen normaali, niin minusta tuntuu aivan erilaiselta. Kun ahdistus on poissa niin näen kaiken aivan toisin. Ei ole reilua! Haluan vain pikakelata pari viikkoa eteenpäin. Äkkiä! Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten tiedä yhtään miten selviän näistä päivistä, jos oloni ei kohene. Kaikki luolaan jääneet jalkapallon pelaajat saatiin kuljetettua turvaan, kun heidät huumattiin lähes tajuttomaan tilaan ja kannettiin pahimpien vaarojen ohitse. Minäkin haluan vain ohittaa tämän ja havahtua sitten kun olen ahdistuksesta vapaa. So wake me up, when it's all over. When i'm wiser and i'm older. Juttelen aamulla vähän Rickyn kanssa. Hän kuuntelee murheitani, vaikkei hänellä olisi siihen mitään syytä. Jos alkaisin selittää Javierille jotain vääristä lääkkeistä ja siitä koituvasta ahdistuksesta, niin hänkin varmasti osoittaisi myötätuntoa ja tarjoaisi apua. Mutta hän tekee niin kaikille. Siksi hänellä varmaan onkin niin paljon ystäviä ja kaiken maailman hoitoja, koska hänen kulttuuriinsa kuuluu huolehtiminen, joka täällä näyttäytyy flirttailuna. Hän tarjoaa yöpaikkaa kaikille tarvitsijoille. Ja sitten vain vaihdetaan lakanat ennen kuin seuraava tulee. Olen aina välillä muistuttanut itseäni siitä, miltä tuntuu kun saa olla sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntuu sielunkumppanilta. Jonka kanssa voi mennä ja tehdä kaikki kivoimmat asiat yhdessä, koska molemmat haluaa. Miltä tuntuu kun on sellainen kumppani, joka aina vastaa viesteihin ja haluaa pitää yhteyttä. Haluan sen sielunkumppanuuden tunteen, joka meillä oli Ronin kanssa. Sen hulluuden. Sen kun katsotaan toisiamme silmiin ja hymyillään ihmisten keskellä, tietäen tismalleen mitä toinen ajattelee. Sen taian. Haluan sen aktiivisen yhteydenpidon ja hauskuuden, mikä meillä oli Jukan kanssa. Sen kun ei tarvitse ikinä miettiä, että haluaako toinen nähdä. Sen kun toinen tulee luoksesi vaikka kesken työpäivän, jos tarvitsee. Haluan sen intohimon ja fyysisen yhteenkuuluvuuden, mikä meillä oli Javierin kanssa. Sen ylpeyden toisesta. Haluan ne nokkelat ja fiksut keskustelut, joita me käymme Karrin kanssa. Haluan sen pyyteettömän rakkauden, jota Ricky minulle on tarjonnut. Haluan sen tunteen, jonka Nino antaa, kun hän kehuu vaatetta tai korua, ja sitten seuraavalla kerralla antaa lahjaksi jotain siihen sopivaa. Haluan sen tunteen, mikä tulee kun nojaa kauppakeskuksen rullaportaissa Dimiä vastaan ja saa nousta varpailleen katsoakseen häntä silmiin. Missähän hän on? Harmi ettei siitä koskaan sittenkään tullut mitään. Mutta ainakin katsoin senkin kortin loppuun asti. 

Javier käy somessa muttei sano mitään. Minusta ei tunnu miltään. Tai siis, se ei saa ahdistustani pahenemaan. Tuntuu vähän siltä, että olen kyllästynyt olemaan jatkuvasti stressaantunut ja ahdistunut Javierin takia. Pelkkä ajatuskin hänestä ja siitä miten vaikeaa kaikki on vituttaa minua. En jaksa. Miten joku voi olla noin tyhmä. Voi kunpa tämä tunne säilyisi, enkä alkaisi ikävöidä häntä. Samoin taisi käydä jossain vaiheessa Ronin kanssa. Vaikka olin niin kiintynyt häneen ja koin aidosti sen suuren rakkauden. Niin jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä niin hankalaksi, että ajatus asioiden setvimisestä hänen kanssaan tuntui pahemmalta vaihtoehdolta, kuin lähteä eri teille. Nytkin olen saanut välähdyksiä siitä, miten mukavalta tulevaisuus voisi näyttää itsekseni ja jonkun toisen kanssa. Kuin Javierin, jonka kanssa nämä samat ongelmat varmasti tulisivat jatkumaan. Tulisin itkemään monta kertaa sitä, että kun tarvitsisin häntä, niin hän vain ignoraisi minut rasittavana valittajana. Kuten hän tekee jo nyt, vaikken ole vielä edes päässyt valittamisen vauhtiin. Luoja, anna minun pitäytyä näissä tunteissa, pliis. Melkein toivon, että hän sanoisi jotain. Ehdottaisi tapaamista. Että sitten voisin kieltäytyä. Sanoa, että ei se ole sen arvoista. Että meillä on ihanaa kun olemme yhdessä. Mutta kun emme ole, niin tuntuu kuin kaikki katoaisi väliltämme. Saisin nauttia varmaan keskimäärin yhden päivän viikossa onnellisuutta ja hänen seuraansa. Ja sitten varoa etten ahdista toista yhteydenpidolla kuusi päivää viikossa. Koko aamupäivän olen töissä itkun partaalla. Mutten ajattele Javieria. Olen vain ahdistunut. Ja se tuntuu hyvältä. Se, että tämän kauhean olon syy ei ole pelkästään hänessä ja siinä, että taas näyttää välit menevän pieleen. Vaan jossain sairaudessa joka on hoidettavissa. Joten siksi tämä olo on korjattavissa ja tulen selviytymään. Minua myös auttaa suuresti se, että pääsen tänään rentoutumaan ulos ystävien kanssa. Ja vähäsen se, että Ricky sanoo, että voin mennä hänen luokseen jos tarvitsen olkapäätä. 

Löysin ylläolevan kuvan sattumalta. Ja se jotenkin osuu tämän hetkiseen olooni täydellisesti. Olen kauhean dramaattinen. Vaikkei juuri mitään ole tapahtunut, niin minä olen käynyt läpi jo tuhat pyörremyrskyä ja työstänyt "eroa" jatkuvasti. Ahdistus saa sen aikaan. Se saa minut murehtimaan siitä ettei tämä toimi. Pahaenteisyys on kehittynyt luovuttamiseksi. Ja kaikista typerintä tässä kaikessa on se, että jos minulla ei ole ahdistusta, niin en koe tarpeelliseksi ajatella tätä koko asiaa juuri lainkaan. Silloin tiedän, että kaikki sujuu hyvin tapahtui mitä tapahtui. Olisin itsevarma ja tyytyväinen. Joten tämä sairauden tila tuhlaa minun aikaani valtavasti. Se kuluttaa minun kroppaani. Ja vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiini. Se ei tunnu reilulta. On täysin todennäköistä että kaikki olisi sujunut ihan eri tavalla Javierin kanssa jos minulla ei olisi ahdistusta. Mutta en voi haastaa tätä sairautta vastaamaan seurauksista, vaan joudun vain kärsimään tappion ja maksamaan oikeudenkäyntikulut. Ja aina jälkikäteen häpeämään ajatuksiani ja tekojani. Olen itkenyt kavereille ja perheenjäsenille ihan turhista asioista. Langennut luulemaan, että joku deittailu saa minut niin masentuneeksi ja valittanut tyhmiä sydänsuruja. Minua on varmaan pidetty täytenä idioottina monia kertoja. Ja jotenkin vasta nyt viime aikoina. Tai siis sen jälkeen, kun olin jonkin aikaa ahdistuksesta vapaa. Olen tajunnut miten vahvasti ahdistus on vaikuttanut kaikkiin tekemisiini. En minä ole sellainen. Ja minua ällöttää miten monta asiaa on mennyt pieleen, ja miten monta iltaa olen itkenyt ihan turhaan tämän vuoksi. Miten monta tyhmää viestiä olen lähettänyt ahdistuksen painostamana. Tekee mieli vierittää kaikki syy sille. Eikä se tietenkään niin yksinkertaista ole. Mutta silti. Käyn lääkärillä, jolle selitän vartin ajalla kaiken rehellisesti. Siis sen, että nyt ahdistaa kauheasti ja tarvitsen apua. Pyydän suoraan nopeasti vaikuttavaa lääkettä ahdistukseen ja saan sen. Nyt saan virallisesti poistettua ahdistuksen ihan luvan kanssa. Yksi tai kaksi pilleriä päivässä. Tarvittaessa. On iltapäivä. Javier ei vastaa mitään. Mutta oma oloni on helpottunut. Yhä enemmän ajattelen, että miksi tahtoisin rakentaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka voi tehdä näin henkilölle, josta hänen pitäisi välittää. Edelleenkään en koe tehneeni Javieria kohtaan mitään niin pahaa, että hänen pitäisi käyttäytyä näin minua kohtaan. Ehkä ansaitsen tämän. Jostain vanhoista typeryyksistä. Hyväksyn sen. Kraateri alkaa kaikua kaipausta Javieria kohtaan. Se on pakko sammuttaa etten lankea nolaamaan itseäni enempää.

Kokemuksia triptyl-lääkkeestä

Keskiviikkona löydän siis tyytyväisyyden ja ahdistuskraateri hiljenee. Olen iloinen. Vaihdamme jopa Javierin kanssa pari leppoisaa viestiä lisää. Haen perheenjäsenen mukaan lenkille ja katsomaan ohjelmia. Jutustelen ja tunnen oloni tasaiseksi. Laitan energisenä pyykkiä pyörimään. Sitten pikkuhiljaa aika kuluu ja ottamani ahdistuslääkkeen vaikutus kai laimenee. Huomaan, että taas Javier alkaa pyöriä ahdistavana mielessäni, kun aikaisemmin olen ajatellut kavereita ja piknikkiä ja hauskaa Santtua, jonka kanssa vaihtelemme muutamia sisällyksettömiä viestejä. Olen jo ollut mielessäni ihan varma, että jaksan odottaa ihanaa sielunkumppania, enkä mitään jäykkää ja hankalaa Javieria. Sitten otan tupla-annoksen triptyl-lääkettä. Kipulääkettä, jonka pitäisi boostata ahdistuslääkkeen tehoa. Eikä mene kauaa kun purskahdan itkuun ihan ilman mitään syytä. Tuosta noin vain nappia painamalla kesken leffan. Olo muuttuu ihan kauhean epätoivoiseksi ja vaikeaksi. Vaikkei mitään ole tapahtunut. En voi olla tällainen normaalisti. Alan googletella lisää kokemuksia tästä lääkkeestä ja löydän lukuisia ihmisten kokemuksia siitä, miten lääke on käynnistänyt ahdistuksen ja selittämättömät itkukohtaukset. Tosi monella. Yritän etsiä tietoa siitä, että pitäisikö lääkkeen syömistä vain jatkaa, jotta se alkaisi toimia oikein. Vai lopettaa sen käyttö heti. Oloni on täysin selittämättömän epätoivoinen. En ole suisidaalinen, mutta ymmärrän että joku voi näissä oloissa sellainen olla. En voi lopettaa itkemistä ja selitän perheenjäsenelleni, että uskon löytäneeni syyn viimeaikaiseen alakuloisuuteeni. Hän on sitä mieltä että lääke pitää lopettaa heti. Olo on aika kestämätön ja haluan apua heti. Googletan lähimmät yksityiset terveysasemat ja varaan torstaiaamuksi itselleni ajan yksityiselle lääkärille. Haluan kuulla toisen lääkärin mielipiteen tästä lääkkeestä. Ja haluan jotain muuta apua tähän tilanteeseen. Olen niin ahdistunut, että lähetän Javierille mukavien jutustelujen päätteeksi viestin, jossa sanon, että ikävöin häntä loman aikana ja minua harmittaa, että asiasta puhuminen on niin vaikeaa. Jep, sinne sekin meni. Ei voi perua enää vaikka vähän nolottaa. Toimin ahdistuneessa sekavuustilassa. Ehkä ihan turhaan. Ehkä pahentaen asioita. Mutta se on totta. Halusin sanoa sen, enkä voi sille enää mitään. Onneksi olen maltillinen. En kysy mitään, enkä pyydä mitään. Totean vain tosiasian. Ja kyllä. Takuulla Javier ottaa sen ahdisteluna ja painostuksena ja ties vaikka minä. Mutta minua ei vittuakaan kiinnosta juuri nyt. Hän on sivuuttanut minut kokonaan ja kohtelee minua kuin etäistä tuttavaa. Vaikka juuri olemme viimeksi viettäneet rakkaudentäyteisen viikonlopun yhdessä. Ei se ole reilua, ettei hän voi edes sanoa, ettei meillä ole tulevaisuutta yhdessä. Ei vaikka kuinka sitä kääntelisi ja vääntelisi minun syykseni. Niin silti koen olevani oikeutettu kuulemaan, että missä mennään. Minua roikotetaan täällä enkä osaa rimpuilla itseäni irti. Inhoan tätä tilannetta ja sitä etten ikinä saa selvyyttä mihinkään. Vaikka kuinka olen yrittänyt puhua suoaan niin mikään ei auta. Joten tuskin tällä viimeiselle viestillä on mitään merkitystä. Ja tämä paska epätoivoinen ahdistus ei tee mistään yhtään helpompaa. Se sai minut nyt lankeamaan säälittävään viestiin. Ei voi mitään.

Ja alla pari keskustelun pätkää joissa sama lääke on aiheuttanut vastaavia oireita.

Lisää kidutusta koko rahalla

Saan tiistai-iltana hyvin unta, koska onneksi kipulääke tekee olon väsyneeksi. Mutta herään jo viiden aikaan johonkin ääneen enkä meinaa saada enää unta. Kun makoilen hereillä, niin Javier vastaa viestiini. Toivottaen huomenta ja sanoen, että hän rentoutui koko illan eikä käyttänyt puhelinta, eikä siksi ottanut enää yhteyttä. Aivan. Se on vain ilmoitusluontoinen asia. Eikä hän edelleenkään vastaa puolella tavullakaan mihinkään aiheeseen, jota olemme yrittäneet selvittää. Päässäni pyörii vuorotellen ajatukset siitä, että sanoisin vain suoraan, ettei tästä tule mitään. Minä en halua mitään etäsuhdetta, jossa vain kadotaan linjoilta kun sattuu huvittamaan. Asumme melko lähellä toisiamme ja voisimme helposti nähdä lennosta usein. Mutta tapaamisten sopiminen on silti usein vaativa urakka. Sekin on alkanut ärsyttää minua. Ja mykkäkoulu. Se, että toinen vain katoaa koko illaksi sanomatta mitään. Kommentoimatta mitään yhteydenottooni, joka on minulle tärkeä. Sivuuttaen sen aiheen kokonaan ja esittämällä myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Juuri sitä entinen pitkäaikainen kumppanini teki minulle. Ja juuri siitä käytöksestä minulle aiheutui paniikinomaisia oireita, joiden aikana ylireagoin kaikkeen, ja olin ihan varma, että hän on joko kuollut tai lähtenyt ikiajoiksi. Vähintäänkin jonkun toisen luona. Se on sairasta vallankäyttöä. Että ei puhuta asiaa läpi, vaan vain kadotaan. Ja Javierko on samanlainen? Hän ärsyyntyy mistä tahansa väärästä sanasta ja katsoo sitten olevansa oikeutettu katoamaan rentoutumaan itsekseen jonnekin. Kenties taas baariin. Sanomatta minulle sanaakaan. Minulla on varmaan paha luottamuspulaongelma, ja kun toinen katoaa jonnekin, niin ne päässä pyörivät mielikuvat ovat kauheita. Eikä niille voi mitään. Väkisin miettii, että nyt se on pettämässä tai jättämässä. Ja se tekee itsestä entistä hullumman. Eksälle saatoin soittaa perään monta kertaa itku kurkussa. Mutta ei se kai ikinä auttanut, enkä käyttäytyisi enää niin. Mutta altistanko nyt itseni näille tilanteille jos jatkan tapailua Javierin kanssa? Siis mikäli hän edes on sellaista haluamassa. Inhottavinta tässä tilanteessa on se, että minä en tahallisesti ole yrittänyt ärsyttää tai ahdistaa häntä. Vaan olen täysin hyväuskoisesti ja ystävällisesti yrittänyt puhua tärkeistä asioista. En ole mitenkään ennakoinut, että no nyt se suuttuu. Joten se pettymys, mikä tulee, kun tajuaa, että taas mennään on kauhea. Minunko pitäisi siinä olla pyytelemässä äkkiä anteeksi, ennen kuin toinen ehtii kadota jonnekin? 

Silkkaa paskaa suoraan sanottuna. Passiivisaggressiivista vallankäyttöä. Henkistä kiusaamista. Ja nyt hän siellä toivottelee huomenia, vaikka olen juuri hänelle kertonut, miten pahalta se tuntuu, ettemme pysty puhumaan tästä tärkeästä asiasta. Itkenyt koko illan sitä, että olen näin vähäpätöinen jollekin. Tai sitten vain kärsin ahdistusoireista. Toivotan Javierille huomenta ilmeettömästi. Ja jään odottamaan aikooko hän kommentoida enemmän aihetta työpäivän aikana. Jos hän tietäisi miltä minusta tuntuu, niin toimisiko hän erilailla? Vai kokisiko hän aina vaan olevansa uhri? Tuntuu tuskastuttavalta, että hetkeä aiemmin hän on kertonut pohtineensa kyllä välejämme ja tulleensa johonkin lopputulemaan. Ja sitten vetäytyy ja jättää kokonaan kommentoimatta asiaa. Päivät kuluvat ja olisimme jo voineet tavata, mutta sen sijaan livumme vain kauemmas toisistamme. Tunnen hänet niin etäiseksi ja kylmäksi. Tekisi mieli sanoa, etten pysty tähän. Koska se on henkinen itsemurhaisku, jossa vain altistan itseni samalle kidutukselle kuin aikaisemminkin. Mutta heti kun ajattelen, että hän olisi jonkun toisen kanssa, niin se tuntuu vielä tuskastuttavammalta. Ja sitten ajattelen, että ehkä hän muuttuu. Ehkei hän käyttäydy näin sitten enää kun asioista on puhuttu kunnolla. Hah. Olisiko oikea ja rohkea teko nyt jättää leikki sikseen ja lähteä pois pää pystyssä vielä kun pystyy? Sanoa, että minua ei kohdella näin. Olisi, eikö olisikin? Juuri samallailla, kuin olisi ollut oikein lähteä menneestä suhteesta jo aikaisemmin. Lopettaa se kuin aikuiset ihmiset, eikä väkisin riippua kiinni jossain mikä ei tee ketään tyytyväiseksi. Mutta kun ei uskalla! En uskalla, koska sitten joku muu saisi hänet. En uskalla, koska ehkä sitten jäisin vain yksin ja katuisin sitä myöhemmin. En uskalla, koska mitä jos sittenkin kaikki vielä muuttuu. Vaikka tavallaan tiedän, että se olisi se oikea rohkea teko, jonka fiksu ihminen tekisi. Sellainen ihminen joka tietää ansaitsevansa parempaa. Ja sepä se ongelma kai onkin. Minä ihan selkeästi hakeudun juuri niihin tilanteisiin, joissa saan mahdollisimman pahasti siipeeni. Ja nyt olisi oikein apajat käsillä! Ansaitsen vielä vähän kitumusta, kiitos! Mutta milloin on riittävästi? Milloin tulee raja vastaan.

Aamupäivällä Javier käy somessa, muttei jatka keskustelua millään tavalla. Minut on ignorattu ainakin toistaseksi. Kahvitauolla puran tapailumme ongelmakohtia työkaverille, joka on sitä mieltä, että tuollainen käytös saattaa mahdollisen suhteen edetessä vain pahentua. Mieti miten ihania miehiä maailma on täynnä! Hän sanoo. Ja oloni paranee vähän. Siinä istun hörppimässä kahvia ja saan taas hieman itseluottamusta koskien sitä, että selviäisin kyllä yksinkin. Pääsisin ilman Javieria taas siihen hyvään tilaan, jossa olin. Hänen tekemisistään tulisi minulle taas yhdentekeviä, kuten ne joskus olivat. Ja jotenkin ajatus siitä tulevaisuudenkuvasta tuntuu oikealta ja hyvältä. Sellaiselta kirkkaalta ja toiveikkaalta. Tällä hetkellä ajatus tämän asian jauhamisesta Javierin kanssa tuntuu tukalalta. Se, että nämä tilanteet olisivat edessä hänen kanssaan aina vähän väliä, näyttäytyy silmissäni vastenmieliseltä. Se, että minulle potentiaalisesti  yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä kohtelisi minua näin jatkossakin on kauheaa. Mutta olisipa se niin helppoa! Voisinpa olla varma siitä, ettei tilanne voi parantua. BLING. Ystäväporukan Santtu lähettää minulle selfien itsestään. Olemme yhtäkkiä vaihdelleet merkityksettömiä viestejä pitkin viikonloppua ja alkuviikkoa. Vastaan hassulla kuvalla hänelle. Maailma on kuin onkin täynnä kivoja miehiä. Ja Santtu voi ihan hyvin olla yksi niistä. Mieleni kohenee taas hetkeksi. Mutta hetki ei riitä. Tarvitsen tasaisen mielenrauhan enemmän kuin hetkeksi. Tarvitsen itsevarmuutta ja omanarvontuntoa sen verran etten antaisi kenenkään kohdella minua näin. En tajua miten voin joskus olla niin itsevarma ja välinpitämätön koskien mitään minuun kohdistuvia negatiivisuuksia. Mutta sitten taas näinä hetkinä olen täysin voimaton rätti. Viikonloppua miettiessäni sisintäni vihloo, koska olin tietenkin ajatellut, että tapaisimme Javierin kanssa. Mutta jos se ei toteudu, niin minun on pidettävä itseni kiireisenä jotenkin toisin. Vielä aiemmin ajatus siitä että emme viettäisi tällä viikolla aikaa yhdessä Javierin kanssa tuntui mahdottomalta. Mutta ehkä voin selvitä siitä. Ehkä voin ehdottaa Santulle, että mennään taas ulos nauttimaan auringosta. Yhdessä muiden kanssa. Viestin hänelle vielä aamupäivällä jotain täysin turhaa ja hölmöä. Ja toivon, että hän vastaa minulle jotain turhaa ja hölmöä, joka saisi minut hymyilemään.

Back to Business

Ah, täydellisen mukava viikonloppu on takana. Silkkaa hymyä ja juhlimista ystävien ja kaikkien muiden samanlaisesta meiningistä tykkäävien ihmisten kanssa. Olen nauttinut viikonlopusta niin paljon, etten ole ehtinyt lainkaan murehtia Javieria tai yhtään mitään. Sen sijaan nyt herättyäni sikeiden unien jälkeen maanantaihin omasta sängystä on aika laskeutua taas maan pinnalle todellisuuteen. Heti ekana lähetän Javierille viestin siihen liittyen, että hänkin on juuri palannut takaisin Suomeen. Pari kevyttä hyväntuulista viestiä. Mutta koska hänkin on ehtinyt jo levätä tarvittavat lepäilyt ja kotiutua rauhassa, niin en aio pitkittää tilannettamme yhtään pidemmälle, vaan illemmalla aion kysyä suoraan, että ehtikö hän tuulettaa ajatuksiaan ja tunteitaan matkalla riittävästi, ja tapaisimmeko tällä viikolla. Heti maanantaiaamun edetessä olen tuntenut ahdistuksen taas alkavan kihelmöidä rinnassani. Ja aion lopettaa sen heti alkuunsa, tai sitten saada muutoin selvyyden tähän tilanteeseen mikä vaivaa minua. Kaksi viikkoa taukoa on ihan riittävästi, ja nyt jatkamme siitä mihin jäimme. Tai sitten hän saa kertoa suoraan jos jo tietää ettei tästä tule mitään. En yhtään välitä että olenko liian hätäilevä. Tätä on soudettu ja huovattu ees taas jo aivan liikaa. Ja jos jo maanantaina saan tietää, että minun on unohdettava Javier, niin ehdin surra sitä tässä muutenkin ahdistavan alkuviikon aikana ja alkaa fokusoitua johonkin muuhun hauskaan hetimmiten. Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten välitä siitä mitä hän on lomallaan tehnyt. Tällä hetkellä asia ei kiinnosta minua. Joten se ei ole kynnyskysymys ajatellen tapaamistamme. Ehken kysy sitä ikinä. Ehkä se joskus tulee ilmi. Mutta nyt sillä ei ole väliä. BLING. Karri laittaa jotain viestiä koskien tulevia kesätapahtumia. Heti alan miettiä, että jos Javier nyt hylkää minut, niin koitan ehdottaa laastarilohduksi Karrille jotain kivaa yhteistä tekemistä. En tietenkään  heti voi lennosta vaihtaa tätä vakavaa ihastusta muualle. Mutta se auttaa. Se, että keskittyy johonkin toiseen. Alkaa jossitella kaikenlaista jonkun muun kohdalla. Silloin alkaa myös helpommin löytää niitä syitä miksi ehkä se toinen ei olisikaan ollut sopiva kuitenkaan. Toimihan Jukkakin tosi hyvänä laastarina kun sydämeni oli särkynyt Ronin kanssa. Ja kun laastarin oli aika irrota, oli haava jo ummessa. 

Olen kirjoittanut viestin jo valmiiksi, kuten usein teen kun kyse on jostain merkityksellisestä. Laadin ja muokkaan viestiä sopivaksi ja sitten se on siellä odottamassa oikeaa hetkeä. Yleensä myös päätän ennakkoon tietyn kellon ajan milloin sen lähetän. En tiedä miksi, mutta se tuntuu silloin suunnitelmalliselta. Projektilta joka on pakko toteuttaa. Ja niinhän se on. Olen koko ajan yrittänyt vauhdittaa tuttua projektia ja nyt on taas seuraavan vaiheen paikka. Jos Javier ahdistuu eikä halua tavata, niin en enää ota häneen yhteyttä ja pyrin keskittymään muuhun. Mutta samalla odotan jännityksellä, että muuttaako hän mieltään jossain vaiheessa myöhemmin. Kuten on tähän asti tehnyt. Tai sitten sovimme tapaamisen ja kaikki tuntuu taas vähän paremmalta ainakin hetken. Toivon. Jännittää kauheasti ennakkoon, koska en yhtään tiedä mitä odottaa. Ja nyt kello on jo yli viisi. Joten ctrl+c ja ctrl+v ja enter. Sinne meni. Ei mitään epäselvää. Juon lasillisen valkoviiniä, jonka sekaan olen kaatanut hieman kivennäisvettä, ihan vain muka rentoutuakseni hieman, vaikkei se juurikaan vaikuta minun rentoustilaani mitenkään. Olo on tylsä niin hauskan viikonlopun jälkeen. Olen tanssinut sydämeni kyllyydestä välittämättä yhtään siitä miten typerältä se vaikuttaa. Olen ollut yhtä hymyä ja iloa. Ihan sama onko se ollut osittain keinotekoisesti tuotettua, koska se on tuntunut niin hyvältä. Pelkästään se on riittänyt. En ole kaivannut ketään tai mitään. Ja nyt ollaan taas täällä arjessa. Mutta se on pakko vastaanottaa pakollisena normina, josta ei lipsuta, jotta tärkeä tasapaino pysyy yllä. Vähän juhlaa ja onnellisuutta, ja sitten vähän enemmän arkea ja realismia. Sopivissa mittasuhteissa. Ja sitten kun toivottavasti lääkitykseni alkaa tehota, niin en enää välitä mistään sinnittelystä, vaan voisin ottaa tyytyväisyyden irti joka päivästä omalla tavallaan. Kuten aiemmin kykenin tekemään. Tällä hetkellä en pysty yhtään muistamaan miltä se tuntui. Se, että voin puhua onnellisuudesta. Siitä, että tuntuu hyvältä viettää vain rauhallinen koti-ilta, eikä mihinkään ole kiire. Ja siihen haluan takaisin. Maanantai on maanantai. Menee puoli tuntia. Tunti. Eikä mitään vastausta kuulu. Odottelen ihan rauhassa. BLING. Sitten hän vastaa olevansa väsynyt töistä ja aikoo mennä oluelle rentoutumaan. En avaa viestiä heti. Sitten hän lähettää toisen viestin, jossa kertoo kyllä pohtineensa välejämme. Ei mitään muuta. Sydän sykähtää vähän. Ja posket alkavat kuumottua. Yhtäkkiä keskustelemme vain siitä miten viikonloppumme ovat sujuneet ja kehumme omia tapahtumiamme. Odotan että hän palaisi aiheeseen, koska selvästi on sitä miettinyt. Enkä viitsi hoputtaa enempää. Jännittää jo tuntuvasti. Miksei hän vain vastaa kysymykseen suoraan jo. Olemme vaihtaneet viimeisimmät kuulumiset ja nyt keskustelu seisoo jähmettyneenä odottamassa jotain. Jotain mikä Javierin on tehtävä. 

Sitten ne kauan ja useasti toivotut kolme palloa alkavat pomppia chat-ikkunan alalaidassa ja pidätän hengitystäni. Ja Javier kertoo laittavansa puhelimensa lataukseen hetkeksi ja palaavansa asiaan myöhemmin. Huoh. Eli vielä odotusta.Vastaan iloisesti, että jees, palaillaan asiaan. Ja nyt en voi muuta kuin olla ja jännitellä vastausta, joka tulee viimenkin ratkaisemaan välimme lopullisesti! Tämän on pakko olla se hetki. Nyt hän vielä onnistuu välttelemään asiaa jonkin aikaa, mutta kumpikin tietää, että nyt tähän suoraan kysymykseen on saatava suora vastas. Tik. Tak.