Toivoa on

Tiistaina olen töissä vähän yliaikaa. Töissä on ihan kiva olla. Pystyy keskittymään asioihin siten, ettei muista murehtia omia juttuja. Paitsi aina vähän väliä. Ahdistus puristaa keuhkoja kasaan, joten otan jonkun oloa tasoittavan lääkkeen ennen kotiinlähtöä. Olen sopinut tapaavani perhettäni, mutta menen äkkiä kotiin, jotta ehdin juoda yhden lasillisen viiniä ja odottaa, että paraneeko oloni. Kotimatkalla ajattelen taas tätä rasittavaa tilannetta ja saan kyyneleet nousemaan silmiini.  Ja kotona nopeasti itken vähän varastoon, ettei illalla tarvitse. Jep, juon salaa viinilasillisen. Mutta eihän se ole mitään siihen verrattuna, että sen lisäksi otan yksineljäsosan xanoria tehostamaan ahdistuksen laimentumista. Äkkiä, tehoa! Katson kelloa ja helpotun kun pikkuhiljaa kraateri alkaa turtua edes vähän. Selviän perhetapaamisesta ihan hyvin. Ja kerron rehellisesti, että minulla on menossa huono viikko. Mutta kaikki on silti hyvin. Älkää välittäkö, mä nyt vain olen tällainen. Se on totta. Sitten menen kotiin ja otan toisen lasillisen viiniä. Pienen vain, koska en aio aloittaa sen suurempaa alkoholin käyttöä enää. Haluan vain tähän pahimpaan hetkeen maksimoida rentoutumisen ja helpotuksen yhdistämällä toisiaan vahvistavia aineksia. Jes, ihan kohta saan ottaa iltalääkkeeni, joka on määrätty krooniseen kipuun. Mutta joka samalla on ahdistuslääke, joka pikaisen tarkistuksen perusteella tehostaa voxra-lääkitystäni. Googletan lisää mitä kokemuksia ihmisillä on triptylistä, ja löydän useita kertomuksia siitä, miten juuri tämä lääke on saanut ihmiset sen aloituksen yhteydessä itkuisiksi ja ahdistuneiksi, ennen kuin sen vaikutus tasaantuu ja alkaa auttamaan. Senkö takia olen ollut niin alakuloinen! Että minulle on määrätty aivan toiseen vaivaan lääke, joka on tehnyt minusta ahdistuneen juuri kun olen ollut päässyt siitä eroon! Eikä lääkäri missään vaiheessa ole maininnut lääkkeen tätä ominaisuutta minulle. Saati sitä, että tätä lääkettä on käytetty myös ahdistuksen hoitoon. Enkä ole lukenut pakkausselostetta. Miksi ahdistuslääkkeet niin usein ensin pahentavat oloa? Samaan aikaan olen ärsyyntynyt ja helpottunut. Eli yhtäkkiä puhjenneelle ahdistukselle on ehkä jokin oikea syy. Mutta helpottaako ahdistuksen tunne sitä mukaa, mitä kauemmin sitä syön? En voi lopettaa nyt kun olen jo näin pitkällä. Kun olen jo kärsinyt sen takia! Milloin oikein aloitin sen? Kauanko pitää vielä odottaa. Kompromissina päätän jatkaa lääkkeen syömistä (koska siitä tulee illalla kiva ja unelias olo, ja olen toiveikas että se auttaa ahdistukseen myöhemmin), mutta lääkitä itseäni ylimääräisillä pikkulääkkeillä niin kauan kun ahdistus on tuntuva. 

Ja kuten olin aiemmin uumoillutkin, niin laitan tiistai-iltana Javierille johonkin ajankohtaiseen asiaan pikkuviestin, johon hän vastaa kolmella sanalla. Tunnen olevani hänen etäinen tuttavansa. En osaa hahmottaa, että onko ihan normaalia, ettei hän halua vaihtaa kanssani mitään kuulumisia. Asia häiritsee minua. Ja jos hän on tällainen aina, niin en halua sellaisen ihmisen kanssa olla. En pysty. Koska kuolisin varmaan näihin fiiliksiin, jos joka kerta kun ollaan erillään niin hän katoaa etäiseksi ja kylmäksi. Joten minulla ei kai ole mitään menetettävää, kun tänään aion iloisesti pyytää häntä kertomaan minulle jotain kivaa lomastaan. Olen herännyt keskiviikkoon tuntien vähän vähemmän ahdistusta kuin edellisinä päivinä. Teen pienet aamuvenyttelyt ja nappaan suuhun aamulääkkeet. Olen valmis lähtemään töihin alle vartissa heräämisestä. Ja heti minulle tulee vahva ajatus siitä, että aion ottaa häneen normaalisti yhteyttä, koska haluan. Tell me something fun about your holiday :), when you have time. Ahdistus ei sitä määrää, vaan minä. Aina välillä tulee tällainen selkeä hetki, jolloin tiedän tasan tarkkaan mitä tehdä ja olen siitä ihan varma. Keskityn töihin mukavasti koko aamupäivän. Ruokahalu on kadoksissa. En voi sille mitään, mutta siinä missä jotkut alkavat lohtusyödä stressaavissa elämäntilanteissa, niin minä en pysty syödä lähes mitään. Painoni on pudonnut pari kiloa. No okei, rehellisesti sanottuna viisi kiloa. Mutta tiedän, että se nousee taas muutamalla kilolla silmänräpäyksessä, kun saan normaalin ruokahaluni takaisin. Ja toisaalta olen ihan tyytyväinen, että kesäaikana olen hoikassa kunnossa. Kraateri polttelee sisälläni vähäsen. Varmuuden vuoksi laukussani on aina mukana muutama sellainen lääke, jolla saan tarvittaessa ahdistuksen kadotettua. Mutta en ota niitä työaikana, enkä tällaisen lievän ahdistuksen takia. Vasta kun olo on oikeasti paha. 

Aktiivinen ahdistus aiheuttaa sen, että kun kraateri on täyttänyt jo vatsanseutuni, niin sinne ei mahdu mitään muuta. Siksi en pysty syömään. Mutta lounastauolla lähden työkaverin kanssa syömään ja otan jotain mahdollisimman helposti syötävää, ja yritän keskittyä keskustelemaan kaikenlaisesta normaalista. Kaikenlaisesta mistä normaalisti minun ikäiseni ihmiset ovat kiinnostuneita. Kuten keittiöremontti, lapsen kehitysvaiheet ja ärsyttävä appiukko. Nyökyttelen ja kommentoin kiinnostuneena. Mutten vaihtaisi rooleja näiden ihmisten kanssa. Koen että minulla on menossa jokin tosi tärkeä prosessi omassa elämässä, joka on pakko käydä läpi. Koettelemus jonka lopussa on jotain hyvää, mikä korvaa kaikki nämä kurjat hetket. Siellä on se onnellisuus, jonka aikana en edes muista miltä minusta nyt tuntuu. Aidosti uskon näin. Lounastauon jälkeen olo ehkä paranee hieman. Ehkä suhtautumiseni ahdistukseen on nyt järkevämpi, kun voin syyttää siitä lääkettä. Pahaenteisyys heikkenee selkeästi. Voin iloita tulevasta viikonlopusta, jota kavereiden kanssa suunnitellaan innokaasti. Tänään täytyy käydä hankkimassa vielä jotain tarvittavaa mukaan reissuun. Javierin asema ajatuksissani madaltuu selkeästi, ja ajattelen hänen tekemisiään välinpitämättömämmin. Kaikki menee niinkuin menee, enkä minä voi siihen kauheasti vaikuttaa. Huokaisen syvään ja koitan nauttia hetken tästä olosta.