Arki part 3 alkaa

Olen kieriskellyt aamulla sängyssä viettäen harvinaista vapaata maanantaita. Ensin olen herännyt liian aikaisin ja liian kuumissani, ja tunnustellut fiiliksiäni. Se kauhea ahdistus ei enää vyöry samallailla aamulla lävitseni kuin aikaisemmin. Ehkä värähtelee vähän. Yrittää huudella jotain. Ja ehkä pitää taustalla sellaista pientä epävarmuutta kaikkea kohtaan. Yrittää saada minut heti nousemaan sängystä ja alkaa stressaamaan pitkää vapaapäivää vailla suunnitelmia. Mutta sitten sanon mielessäni taas itselleni, että kaikki on aivan hyvin. Tänään ei ole kiire minnekään. Eikä huomennakaan. Selitän, että on ihan normaalia makoilla rauhassa sängyssä. Se että nyt pomppaisin ylös, kuten usein stressaantuneena, ei muuta mitään. Siispä torkun puoliunessa melko tyytyväisenä aina kymmeneen saakka. BLING. Karri viestii jotain omasta maanantaistaan, johon vastaan, kun olen käynyt pikasuihkussa ja kaatanut itselleni aamiaiseksi pikkuriikkisen lasillisen viiniä, jonka sekaan olen laittanut vaaleanpunaista kuplavettä. Ihan vain koska voin. Koska haluan voida nauttia omasta ajastani jollain hölmöllä pikkuluksuksella. Ei siksi, että ahdistaisi. Taas viikonloppu tuntuu kestään tosi pitkään. Tuntuu kuin edellisestä arjesta olisi ikuisuus. Viimeksi olemme keskustelleet Javierin kanssa väleistämme avoimesti edellisviikolla. Olen sanonut täysin selvästi etten ymmärrä avointa suhdetta, jota hän varovaisesti ehdottaa. Enkä aio sellaiseen suostua. Ikinä. Olen sanonut, että mielestäni avoin suhde on vain äärimmäinen defenssimekanismi emotionaalisesti vammautuneille. Ja Javier on kysynyt, että teenkö hänestä taas psykoanalyysia. Jep, aina ja kaikista! Lisään vielä loppuun, etten tosiaankaan aloita tätä leikkiä hänen kanssaan enää, kun olemme tästä selviytyneet. Nauramme asialle, vaikka se on vakava. Nauruemojit itkevät lauseiden keskellä, kun on niin hauskaa. Mutta nämä keskustelut ovat niitä, jotka parhaillaan määrittelevät koko tulevaisuutemme. Näiden keskustelujen kautta kahden ihmisen elämästä voi tulla yksi, ja kaikki voi muuttua lopullisesti. Tai sitten nämä keskustelut vievät meidät loivasti erillemme ja kohta niin kauas, ettemme edes muista jutelleemme näin. Oloni on vähän ristiriitainen, koska olen itse ollut kykenemätön pitäytymään omassa suunnitelmassani. Tämän oli minun ideani koko ajan. Silloin jo kauan sitten. Jolloin selkeästi ennustin, että ensin ajan meidät erillemme ottamalla esille parisuhdeasian. Ja myöhemmin kun aikaa on kulunut riittävästi, muuttaa Javier mieltään. Ja niin on käynyt. Muttei vielä ihan odotetulla tasolla. Toisaalta aikaakin on kulunut huomattavasti vähemmän kuin olisin alunperin arvellut. Prosessin - tai farssin - loppunäytöksestä puuttuu takuulla vielä tragedinen päätös, kun Javier huomaa ikävöivänsä minua enemmän kuin uskataa myöntää. Jopa niin paljon, että on valmis myöntämään, että voi luopua sinkkuelämästään ja muista naisista. Mutta vaikka kuinka olin valmistautunut tähän. Kuvitellut, että voisin vain odotella rauhassa ja sitten napata voiton itselleni. Niin menin omaan ansaani. Ahdistuin valtavasti siitä, miten tämä näytelmä tuntuikin niin oikealta. Ja olen itse vetäytynyt pääroolista nähden suuren vaivan päästäkseni eroon alkuperäisestä käsikirjoituksesta. 

Olen vetäytynyt leikistä aika tehokkaasti. Silti asian ajattelu kirpaisee sisintä. Ja ikävä Javieria kohtaan alkaa hehkua. En voi ajatella hänen kasvojaan tai sitä kuinka suutelemme, niin että se tuntuu räjäyttävän sydämen. Koska sitten ehkä alkaisin anoa rooliani takaisin. Ehkä sitten improvisoisin vuorosanani, kun Javier ottaisi asian esille. Katsokaa, olen aika varma tästä! Olen varma, koska ne tunteet joita olen kokenut hänen kanssaan olivat molemminpuolisia. Ja minä olen henkisesti vahvempi pinnan alta kuin Javier. Olen ihan varma, että osaan käsitellä tätä asiaa tehokkaammin ja järkevämmin päästäkseni siitä yli. Toisin kuin Javier, jonka käytös on ennustettavissa ja minulle jo liian läpinäkyvää. Mutta hänelle kadoksissa. Silti joudun vielä käydä maanantaiaamuna läpi ne syyt, miksen jatkaisi leikkiä loppuun Javierin kanssa. Siksi koska heti jos sopisimme suhteesta niin kommunikaatio-ongelmat korostuisivat. Minä haluaisin pitää yhteyttä enemmän kuin Javier, ja se tuottaisi jatkuvia epävarmuuksia, ärsytyksiä ja kinasteluja. Ja siksi koska Javier tahtoo perustaa perheen. Hän haluaa (tai luulee haluavansa) perinteisen kotivaimon. Ja minä en ole sitä. Ja siksi, etten voisi varmaan ikinä luottaa Javieriin, koska hän on ehdottanut avointa suhdetta. Minä paniikkiahdistun jos en voi vapautuneesti olla yhteydessä toiseen. Jos toinen ärsyyntyy minusta. Jos toinen katoaa omille teilleen kun tahtoo omaa aikaa. Niin kävisi. Nämä kaikki asiat yhdessä tekisivät suhteesta todella stressaavan. Minä joutuisin muuttamaan itseäni ja omia halujani, jotta pitäisin Javierin tyytyväisenä. Me joudumme siksi uhraamaan sen uskomattoman kiihkeyden ja ylpeyden, kun saamme olla toistemme seurassa. Sen vatsanpohjassa tuntuvan jännityksen, kun odottaa toista, ja sitten joka kerta yllättyy miten hyvältä se tuntuu. Ja miten hyvältä toinen näyttää. Joudumme jättämään sen tunteen, joka oli jonkinlaista rakkautta. Ihan varmasti oli. On. Kyse on ollut ihan aidoista tunteista, vaikka välillä epäilenkin kykenenkö mihinkään normaaliin, vai onko kaikki vain jotain esitystä. Ja tämä prosessi jatkuu yhä, vaikka olenkin aika tehokkaasti omalta kohdaltani pyrkinyt uusien käsikirjoitusten laatimiseen. 

Olen keskittynyt hauskanpitoon ystävien seurassa. Olen niin onnekas. Mutta olen myös sen eteen itse näynyt paljon vaivaa. Että ympärilläni olisi ihmisiä, jotka auttavat minut yli näistä vaikeista tilanteista. Olen vaihdellut viestejä erityisen kiinnostavan uuden tinderin kanssa, josta olisin aivan haltioissani, jos olisin vähän valmiimpi tapaamaan uusia ihmisiä. Mutta jos hän pysyy siellä, niin ehkä joku päivä. Oikeastaan taidan kohta laittaa hänelle jotain viestiä! Lisäksi olen saanut pusunaamoja Ninolta, joka on valmis tekemään oman osuutensa minun hellimisessäni, jos vain sellaista tarvitsen. Sekä olen viettänyt sunnuntain ensin kinastellen Rickyn kanssa hänen laiskuudestaan. Ja sitten rakastellen häntä netfliksin äärellä koko illan. Olimme jo sopineet tapaavamme lauantaiyönä, mutta taaskaan se ei onnistunut joistain syistä. Ja sunnuntaina halusin korjata tilanteen. Ja se onnistuikin, vaikkemme juurikaan sanoneet mitään enää sen jälkeen kun olin saanut kiukuteltua turhautumiseni ulos. Olisin voinut jäädä yöksi. Makoilin hänen kainalossaan. Ja nautin siitä kuinka hän silitteli selkääni. Mutta lähdin tyytyväisenä kotiin yöksi. En tiedä ollenkaan miten tilanne hänen kanssaan tulee jatkumaan. En tiedä pitääkö hän enää minusta, kun olen ollut vähän hankala ja ärsyttävä. Mutta juuri nyt silläkään asialla ei ole väliä. Se selviää myöhemmin. Olen siis selviytynyt aika hyvin yksin, yhdessä kaikkien kanssa. Ja nyt vain koitan kuluttaa vapaa-aikani mahdollisimman mukavasti ja olla virran vietävänä. Keskittyä olemaan itsekseni, vaikka nauttisinkin muiden huomiosta ja hellyydestä. Keskittyä tavuttamaan itselleni, että tämä on oikea ratkaisu. Kun hetki on oikea asiat loksahtavat paikoilleen tavalla tai toisella.

Tasapainottelua

Maanantaina en muista ollenkaan että on maanantai. Onko se hyvä asia? Uskon, että on. Aku lähettää illalla viestiä, että tule säkin ulos! Ja joudun hetken aikaa miettiä, että mikä päivä oikein on meneillään. Mutta lomalaiset eivät välitä viikonpäivistä! Tuntuupa kivalta, että olemme taas Akun kanssa voineet olla samoissa illanvietoissa ilman mitään ongelmia. Kaverina hän, kuten Jukkakin, on mahtava tyyppi. Eikä kenelläkään ole varaa menettää yhtään ystävää. Mutta en lähde ulos vaan vietän koti-iltaa, kun olen töiden jälkeen olen laittanut taas pyörimään sekä pesukoneen että astianpesukoneen. Pyyhkinyt kaikki tasot jotka pölyttyvät uskomattoman nopeasti. Ja imuroinut lattiat, joille kertyy kissankarvoja. Ihan hyvä maanantai. En tarvitse ylimääräistä lääkettä iltapäivällä ja päivä sujuu ihan kivasti. Ossilla on vapaapäivä ja hän haluaa jutella. Juttelemme puhelimessa varmaan yhteensä pari tuntia koko illan aikana. Parissa eri osassa, koska Ossin täytyy vastata kun tyttöystävä soittaa. Se on oikein. Kun kumppanilla on asiaa, niin se menee kaverin edelle. Javierilla olisi opittavaa tästä! Puhumme Ossin kanssa hänen suhteestaan. Siitä miten hän nyt panostaa siihen kaikkensa. Puhumme usein samoista asioista, koska kun Ossi on vähän hiprakassa, niin hänellä pyörii mielessä usein nämä samat teemat. Eikä minua haittaa ollenkaan. Saan itsekin purkaa omia juttujani hänelle. Kertoa Javierista ja siitä miten hän lemppasi minut viestillä. Herkistymme molemmat kyyneliin, kun puhumme siitä miltä ahdistus ja masennus tuntuu. Minä tiedän ahdistuksesta ja Ossi tietää masennuksesta. Kraateri värähtää kun se kuulee nimensä. Puolihuumorilla mietimme ihmisen pyhää kolminaisuutta, joista jokainen saa vain kaksi. Kauneus, älykkyys, mielenterveys. Saat lähtökohtaisesti vain kaksi. Nauramme epävireisesti sille, että ei ole helppoa olla kaunis ja älykäs. Ja pohdimme sitä, että onkohan mahdollista näiden prosessien kautta päästä mieleltään terveeksi. Ja onnelliseksi. Uskon, että on. Puhumme sinkkuudesta ja Ossi tokaisee moneen kertaa, että mikäs hätä sulla on, senkun otat kenet vaan! Ja joudun tavuttamaan Ossille, ettei se mene niin. Nyt kun luovun Javierista, niin minun on oltava kärsivällinen ja odotettava jotain paljon parempaa. Sitä sielunkumppania. Ihmistä joka saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi hänen seurassaan omana itsenäni. Jos olen kokenut sen kerran, niin miksen voisi kokea uudelleen. Aina kun ajattelen tätä lausetta pieni epätoivo välähtää mieleeni. En tiedä uskonko sen olevan mahdollista itsekään.

Toisaalta se tuntuu kauhean helpolta ja yksinkertaiselta. Minun ei tarvitse jossitella tai puntaroida ollenkaan, jos vain pystyisin pitämään kirkkaana mielessäni sen, että ainoa mikä minulle kelpaa on minua täysin ymmärtävä vastapari. Se joka haluaa jutella kanssani vaikka joka päivä, siksi koska se tuntuu hyvältä. Ajatus siitä, että voisi nauraa ja hullutella jonkun kanssa täysin vapautuneesti tuntuu haikean kaukaiselta. Analysoida laulunsanoja, kirjoittaa runoja ja ottaa yhteisiä hölmöjä kuvia. Puhua jonkun kanssa tuntikausia kaikesta absurdista ja aidosta. Tuntea, miten kaikki on hyvin vain koska toinen on siinä. Se kokonaisuus. Käpertyä illalla saman peiton alle ihan kiinni ja haaveilla ääneen jostain niin kauan kunnes jompi kumpi nukahtaa ensin. Mutta se on tapahtunut. Ei ihan täydellisesti. Ei lähellekään. Mutta ne hyvät osat, joita sain kokea, ovat koskettaneet sieluani niin syvästi, että toivon unohtavani koko kokemuksen, jos en voi saada sitä enää uudelleen. Ja ehkä voin unohtaakin. Ehkä olen unohtanutkin. Olenhan ollut valmis tapailemaan Javieria, joka ei surffaile samoilla aaltopituuksilla kanssani, kuin hetkittäin (kirpaisee silti). Olen ajoittain jossitellut, että pitäisikö vain antautua vastaanottamaan rakkautta yksinkertaisesti joltain, joka sitä vilpittömästi tarjoaa. Eikä aina vain odotella jotain parempaa. Odotella jotain suurta tunnemyrskyä ja yhteyttä, mitä ei ehkä koskaan tule. Olen tavannut monia hienoja ihmisiä, jotka olisivat valmiita tutustumaan minuun paremmin. Jotkut ovat olleet vain ohikulkijoita, mutta jotkut ovat ystäviäni. Joiden kanssa olemme jutelleet vaikka mistä, ja joista pidän suuresti. Olemme viettäneet tuntikausia yhdessä joka viikko. Mutta joita en ole hetkeäkään ajatellut muussa mielessä kuin kavereina. Miksi? En ehkä ole ollut valmis. Minähän odotin Javieria taas kuukausitolkulla. Ehkä en näe metsää puilta. Mutta sitten taas palaan siihen ajatukseen, ettei minun tarvitse kuin olla ja odottaa, että se hetki tulee eteen kun, tajuan, että se on tässä. Huoh. Puhuessamme pitkään Ossin kanssa kerroin hänellekin, että tavallaan koen ansainneeni kaikki nämä takaiskut ja sydänsurut. Olen itse aiheuttanut niitä aikaisemmin muille ja ollut inhottava. Mutta jos tällainen karmanlaki olisi olemassa, niin pitääkö minun kärsiä se tismalleen sama määrä tuskaa, mitä olen aiheuttanut muille? Saanko mitään anteeksi siitä, että ahdistus on pakottanut minut toimimaan tyhmästi ja että olen itse kitunut siinä sivussa myös? Vai pitääkö minun vain oppia joku opetus, kuten elokuvissa. Ja sitten siinä ahaa-elämyksen hetkellä simsalabim! Taivas valkenee ja eteeni laskeutuu palkkioksi...jotain. Mutta sitähän juuri teen. Yritän oppia. Ja se opetus on olla yksin. Vaikka toivoisin ettei se olisi.

Olen voinut viime päivinä aika hyvin. Olen päässyt nopeammin ja tehokkaammin parempaan tasapainoon, kuin aikaisemmin vastaavissa tilanteissa. Keskimäärin olen päässyt eroon pahimmista ahdistuksen hetkistä vähemmällä vaivalla. Olen siitä valtavan kiitollinen. Mutta voimani ovatkin ihan loppu. En edes pystyisi varmaan käsittelemään sitä totaalisen paskaa oloa enempää. On tiistai ja olo on suhteellisen okei, mutta vilkuilen taas vähän väliä Javieria somessa. En tiedä miksi. Mietin, että jutteleeko hän jollekin koko ajan. Mietin onko hän kärsinyt yhtään tilanteestamme. En tiedä miksi. Ehkä siksi koska on tiistai. Tiistait on usein ollut vähän alavireisempiä kuin maanantait. Ajatus siitä, että saan vilkuilut ja ajatukset loppumaan vaikkapa sinisellä pikkupillerillä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Jopa vähän huijaamiselta. Mutta ajatukset alkavat taas mennä siihen suuntaan, että miksen vain kysyisi, että miten hän voi! Olemmehan aikuisia ja voimme pitää normaalisti yhteyttä. Mitä jos hän ikävöi minua ja toivoo että sanoisin jotain! Ehkä hän ei uskalla sanoa mitään, koska purin viimeksi hänelle suorat ajatukseni siitä kuinka kylmä hän on mielestäni ollut. Hänhän on se traumojen uhri, jota minun pitäisi ymmärtää. Turpa kiinni, tyhmä minä! Olemme jutelleet viimeksi yksitoista päivää sitten. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Ja tavallaan vain hetki. Yksitoista päivää. Alunperin ajattelin, että viikon kuluttua tästä hetkestä voisin jo paremmin. Ja toivon, että voinkin. Selitän itselleni, että hän on se, joka ei halunnut minua. Siksi koska painostin ja ahdistin häntä kysymällä kuulumisia. Se ei ole minun vikani. Pitämällä mykkäkoulua ja esittämällä vaikeammin tavoiteltavaa olisin vain pitkittänyt välttämätöntä lopputulemaa. Ei muuta. Muistutan itseäni siitä, että en ikinä halua olla ihmisen kanssa, joka katoaa minulta aina kun emme ole fyysisesti samassa paikassa. En ikinä. Se raastaisi sydäntäni joka kerta. Minun pitäisi muuttaa itseäni toisenlaiseksi etten vain suututtaisi häntä. Ei se voi olla oikein. Eikä minulla ole mitään syytä olla ystävällinen ja ottaa yhteyttä. Vaikka se ehkä tekisinkin oman oloni paremmaksi, kuten normaali yhteydenpito on aina tehnyt. Mutta en tee sitä. Joka kerta kun olen hillinnyt itseni, olen kiitellyt itseäni siitä jälkikäteen. Joten en tee sitä. Piilotan Javierin taas näkymästä somessani.

Olemme puhuneet Rickyn kanssa siitä, että menisimme yhdessä ulos. Ihan vain hengailemaan. Mutta tietysti hän odottaisi siltä jotain muuta. Ja minä odottaisin saavani jotain mikä tekisi mieleni paremmaksi. Välillä aina koen, että se olisi oikein. Hän on aina ollut siellä minua varten kaikissa tilanteissa. Hän halaisi minun paskaa puoltanikin jos vain antaisin. Ja mitä väärää on tavata ystävää. Mutta sitten taas ajattelen, että mitä järkeä tuhlata aikaa siihen, jos hän vain taas ehtii innostua. Ja siitä ei kuitenkaan tule mitään. Enkö ennemmin viettäisi aikaa muiden ystävieni kanssa ja pitäisi siten näkökenttäni avarampana. Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta minua vähän harmitti viimeksi, kun en onnistunut tapaamaan Karria enkä Rickyä. Saanhan käyttää vapaa-aikani miten tahdon. Pidän Karrista. Mutta meillä on joitain perustavanlaatuisia elämänkatsomuksellisia eroavaisuuksia, jotka koen jopa esteeksi syvemmälle suhteelle. Olisi typerää mennä jotenkin kiintymään häneen, ja sitten todeta ettei siitä voi tulla mitään, koska ajattelemme niin erilailla isoista tärkeistä asioista. Ei niitä asioita aina muista ajatella kun pyörii deittielämässä. Mutta lopulta, ne voivat olla tosi merkityksellisiä. Ne voivat johtaa perustavanlaatuisiin ristiriitoihin, enkä itse välttämättä pääsisi niistä yli. Ystävätasolla minun puolestani jokainen voi ajatella mitä tahtoo. En jaksa edes jauhaa mistään vakavista teemoista vapaa-ajallani. Mutta voisiko sellainen ihminen, joka uskoo ainoastaan materialismiin, olla minua täydentävä puoliskoni? Sellainen, joka ajattelee, että ihminen on vain sähköimpulsseja aivoissa ja sammuu lopullisesti sitten, kun sydän lakkaa teknisesti lyömästä. Ettei millään ole mitään suurempia merkityksiä. Ei kohtaloa. Ei ihmeitä. Ei sieluja. En usko! Tuollainen ajattelutapa on niin päinvastainen sille mitä itse koen, että pidän liki mahdottomana jakaa ajatusmaailmaa ja elämää sellaisen ihmisen kanssa. Näin erilaiset elämänkatsomukset voivat helposti johtaa siihen, että toinen vähättelee toista. Pilkka ja epäkunnioitus on yleistä, kun vankat ateistit saattavat pitää muita helppouskoisina hölmöinä. Se tilanne vain tuntuu mahdottomalta. Huomaan, että alan tiputella potentiaalisia ihmisiä pois ympäriltäni. Sinä et ole sielunkumppanini, etkä sinä. Etkä sinä. Jos ollessani tasapainoinen ja tyytyväinen terve minä uskon, että voin vielä kohdata kaltaiseni. Niin ei minun kannata epävarmuuden ja läheisyydenkaipuun keskellä luopua siitä ajatuksesta. Ei minun kannata tuhlata kenenkään toisen aikaa, jos jo etukäteen tiedän, etten tulisi olemaan tyytyväinen. Olisi valtavan typerää antaa itseni taas ihastua johonkuhun, kuten Javieriin, ja käydä läpi tätä luopumisen tuskaa aina uudelleen ja uudelleen. Minun pitäisi tehdä se nyt kerralla kunnolla. Luopua kaikista niistä ihmisistä, jotka eivät ole minua varten. Ja odottaa. Olla kärsivällinen ja cool.

Just wait

En yhtään suostuisi myöntämään, että taas keskiviikkoaamuna ihan ekana muistan sen, että edellispäivänä minua on ahdistanut. Ja alan heti pelkäämään, että hallitsematon ahdistus tulee taas, enkä voi sille mitään. En ole pitkään, pitkään aikaan joutunut tällä tavoin muistamaan tuota ahdistusta. Ja sitä, ettei sitä oikein pysty hillitsemään itse mitenkään. Olen ollut ehkä jotenkin tavallista herkempi viime päivinä. Ja koska olen kauhean kontrollinhaluinen, niin haluan perinpohjin selvittää, että mistä tämä jollain tavalla vanhaa ahdistusta muistuttava olo on tullut. Heti ensimmäisenä totean, ettei se johdu kenestäkään tai mistään erityisesti. Menin ensin lankaan ja ajattelin, että se johtuisi tilanteestani Javierin kanssa. Mutta en usko sen olevan totta. Ei ainakaan kokonaan. Olen ollut tavallista enemmän kyynelherkkä. Muutenkin saan vedet silmiin esimerkiksi kovista äänistä erittäin herkästi, mutta nyt minulla meinaa tulla tippa linssiin katsoessani HBO:n Mildred Pierceä, kun Kate Winsletin esittämä nainen aikoo perustaa oman ravintolan. Lisäksi huomaan ettei ahdistus tunnu samallailla kraaterina rinnassa kuin aiemmin, vaan alempana. Sellainen fyysinen polte ylävatsassa. Ja jomotus selässä. Eikö ole hullua, jos ahdistus voi luoda fyysisiä tuntemuksia. Mutta että fyysinen tuntemus voi harhauttaa ihmisen luulemaan sen olevan ahdistusta? Ei käy. Kyse on varmastikin jostain hormonaalisesta asiasta. Ja minun ei nyt tarvitse muuta kuin odotella rauhassa hetki. Tiistaina väreilevä ahdistus laantuu ja unohtuu aina hetkeksi, kun imuroin asuntoni ja laitan päälle sekä astianpesukoneen että pyykinpesukoneen. Siinä touhuilun lomassa keksin taas uuden taktiikan Javierin suhteen, joka näyttää mielessäni täysin aukottomalta. Päätän, että kun Javier jossain vaiheessa ottaa yhteyttä ja kysyy kuulumisiani, niin vastaan hänelle ikävöiväni jo hänen seuraansa. Jos minusta vielä silloin tuntuu siltä. Jotenkin mielessäni kuvittelen suoran puheen saavan jotain aikaan, vaikka ei se ole saanut tähänkään mennessä. Mutta yrittänyttä ei laiteta! Sitten käyn reippaalla kävelyllä lämpimässä ulkoilmassa ja muistan taas miten ärsyttävää on, kun aurinko kuumottaa niin paljon, että tulee kauhean kuuma hetkessä, mutta varjossa oleva tuuli saa taas jäätymään. Illalla makoilen sohvalla ja tunnen ahdistusta ja ärsyttävä olo on taas läsnä. En odota viestiä keneltäkään. En edes muista ajatella kauheasti Javieria. Mutta silti ahdistus tuntuu sen verran, että otan puolikkaan diapamin saadakseni huono fiiliksen laantumaan. Olen aikanaan saanut jostain bentsoja, joita nimenomaan olen säästellyt ahdistusta varten. Koska minusta tuntuu että olen jo kärsinyt osani ahdistuksesta ja nyt saan ostaa sen pois jos haluan. En tiedä auttaako se, mutta ainakin nukahdan nopeasti sikeään uneen.

Ja nyt keskiviikkona sama sekava ja ärsyttävä olo jatkuu. Selkää särkee niin, että tuntuu inhottavalta istua paikoillaan. Ja koitan järjestellä ajatukseni niin, etten sekoita nyt fyysisiä fiiliksiä ahdistukseen. Selitän itselleni mielessäni taas, että kaikki on hyvin. Mikään ei ole mennyt pieleen. En voi mitenkään telepaattisesti aavistaa, että nyt Javier tai joku olisi kääntänyt minun suhteeni kelkkaa niin, että minulla olisi syytä sydänsuruun. Käyn läpi asioita, jotka ovat hyvin. Ihana koti. Kiva työ. Hyvä perhe. Mutta huomaan, että minun on vaikea keskittyä edes ajattelemaan pitkäjänteisesti. Mietin, että olenko unohtanut syödä ehkäisypillereitäni, koska alaselässä on niin ärsyttävä olo. Sellainen poltteleva. Mutta en usko. Minulla ei ole ollut normaalia kuukautiskiertoa moniin vuosiin. Siksi esimerkiksi raskauden mahdollisuus on olematon. Olen luultavasti vain nukkunut huonossa asennossa ja saanut selkäni jumiin. Minun ei siis pidä ottaa ahdistuslääkettä vaan särkylääkettä. Kaivan kahvitauolla laukunpohjaani, josta löytyy pari tablettia. Joko buranaa tai panacodia, johon olen saanut reseptin. Otan arpomalla yhden, jottei minun tarvitsisi kiemurrella paikallani koko loppupäivää. Ja sitten voin keskittyä taas muuhun! Vaihdan pari sanaa Rickyn kanssa. Kysyn onko hän ollut eilen juhlimassa, koska hän on roikkunut somessa neljältä aamuyöltä arki-iltana, mutta hän vastaa kieltävästi. Edellisiltana en halunnut tavata Rickya, mutta ehdotin hänelle tuolloin, että kenties voisimme mennä terassille drinkeille tänään tai joku päivä. Terassikelit, jes! Nyt koitan keskittyä hyvään säähän ja positiivisuuteen. Teen kaikkeni että karistan fyysiset vaivat ja vähäisetkin ahdistukset tänään pois. Käyn vielä läpi uusinta suunnitelmaani Javierin suhteen. (Ei pelejä, joopa joo!) Ja edelleen olen sitä mieltä, että ilman draamaa tai kiristystä voin aivan hyvin olla suorapuheinen. Kun hän kysyy, että mitä minulle kuuluu niin vastaan ajatelleeni häntä. I was just calculating if i miss your company already! Ja hän voisi suhtautua siihen nauramalla, koska kommunikaatiomme on usein hyvin humoristista. Mutta kumpikin tietäisi silti missä oikeasti mennään. Jos mennään. Minun ei siis tarvitse nyt tehdä mitään muuta kuin olla kärsivällinen ja cool. Sehän on mottoni jo edellisvuodelta! Olen kärsivällinen, cool ja hot, ja odottelen vain rauhassa kun maailmankaikkeus järjestelee asiat valmiiksi ympärilläni. Huh. Aamun ahdistuspaniikki alkaa laantua ja tunnen taas saavani jonkinlaisen otteen itsestäni. Olen kuitenkin säikähtänyt ihan tosissaan. Minun on muistettava, etten voi ottaa nykyistä tasaisuutta itsestäänselvyytenä.

Särkylääke auttaa ja pahin ärsyttävä fyysinen olo laantuu vaimeaksi. Perustyytyväisyys palaa ainakin pääosin ja saan kiinni ajatuksistani. Tutkimustenkin mukaan emotionaalinen stressi vaikuttaa aivoissa samoissa paikoissa kuin fyysinen kipu. Siksi aivot saattavat sekoittaa ne ja triggeröidä vanhan ahdistuksen ilman varsinaista syytä. Tai muuten vaan liian herkästi. Kuten paniikkihäiriössäkin hermosto laukaisee fyysisen paniikkitilan mitättömässäkin tilanteessa, koska liipasinherkkyys on vaurioitunut. Vaatii harjoittelua päästä siitä pois. Tuntuu oudolta, että hetken aikaa minusta on tuntunut niin ahdistavalta etten ole edes saanut omista ajatuksistani kunnolla kiinni. Pelottavaa. Mutta olen mielestäni oikeassa siinä, ettei nämä tilat johdu mistään ulkopuolisesta asiasta. On helpottavaa siis lakata odottamasta mitään keneltäkään, koska se ei muuta minun oloani mihinkään suuntaan. Jos kärsii ahdistuksesta, niin kärsii siitä myös jatkossa, vaikka saisi kaiken mitä haluaa. Siksi on äärimmäisen tärkeää pyrkiä laittamaan vähäinenkin ahdistus heti kuriin itse. Ilman että kuvittelee tarvitsevansa siihen jonkun viestin tai treffipyynnön. Kuten ennen kai ajattelin. Silti saan normaaliin tapaan jännittää tilannettani Javierin kanssa. Saan olla ihastunut ja harmissani jos emme taas tapaakaan pitkään aikaan. Tai jos Javier reagoi epätoivotulla tavalla siihen, että aion olla suorempi. Aion edelleenkin pysyä suunnitelmassani ilmaista tunteeni ja ajatukseni selkeämmin. Jos haluan. Olen mielestäni niin myös tehnyt. Tapaamisemme ovat kehittyneet joka kerta eteenpäin. Mikä tahansa on mahdollista. Enkä aio väkisin aiheuttaa välillemme draamaa. En tahdo kiristää häntä lupailemaan minulle asioita. Kuten aiemmin taisin sanoa, etten tahdo nähdä häntä ollenkaan, jos hän on sitä mieltä, että tapaamisemme ovat vain fwb-tyylisiä kohtaamisia. Tuolloin Javier sanoi minulle selkeästi, ettei hän osaa oikein puhua näistä asioista viesteissä, vaan edelleen kutsui minua luokseen. Ja minä en mennyt. Koska olin loukkaantunut, ettei hän ilmaissut tunteitaan minulle heti selkeästi. Tämän jälkeen minä aloin tarkoituksellisesti etääntyä hänestä. Ja siinä vaiheessa kun hän alkoi puhua parisuhteesta, niin olin jo siirtänyt ajatukseni muualle. Nyt en tee sitä virhettä. Vaan otan saman asian puheeksi eri tavalla. Pikkuhiljaa. Ja annan hänelle aikaa sen sulatteluun. Annan hänen varmistua siitä, että jos ja kun hän on valmis, niin olen täällä. Nyt vain toivon, että hän ottaisi yhteyttä minuun, jotta saisin prosessin käyntiin. Varmaan lannistun ja peräännyn jos ei hänestä kuulu mitään. Koska jo nyt välillä mietin, että hän on siellä takuulla tapaamassa taas muita naisia eikä edes muista olemassaoloani. Minun pitäisi olla antamatta senkään vaikuttaa minuun, vaan mistään hänen tekemisistään huolimatta sanoa suoraan mitä ajattelen. Se olisi juuri se uusi tapa toimia, jota ilman mikään asia ei ehkä koskaan etene mihinkään. Yritän vielä selittää itselleni, ettei minulla ole mitään menetettävää. Eikä torjumista tarvitse pelätä. Jotta en perääntyisi aikeistani.

No more games

Perjantaina en tiedä ollenkaan mitä aion tehdä, mutta alan laittautua hitaasti ja säntillisesti viikonloppuun. Kun avaan lasisen oven suurelle lasitetulle parvekkeelleni, jonka lattia on kauttaaltaan päällystetty pehmeällä säänkestävällä matolla, niin tuntuu kuin saisin kokonaisen huoneen lisää oleskelutilaa. Siirrän sinne kaiuttimeni, josta voin kuunnella radio-ohjelmaa, jossa soitetaan takavuosien hittejä. Välillä toivon, että naapurit tajuavat minun kuuntelevan vain radiota enkä mitään ysärihittiokkoelmaa, mutta ei se mitään. Siinä parvekkeella auringonpaisteessa lakkailen kynnet ja epiloin sääret. Vastailen jotain Akulle, joka yrittää vaikuttaa mahdollisimman tasapainoiselta pari päivää kestäneen ahdistavan sekoilun jälkeen. Harmittelen mielessäni, että Elinallakin on juuri tänään muuta menoa, koska nyt jos koska on aika tehdä jotain muuta, kuin viettää perinteinen ilta tuon saman kaveriporukan kanssa. Toki jos en olisi vaivalla laittautunut ja jo valmiiksi innoissani kokeilemaan kevätlookkia ja parempia aurinkolaseja ulos mennessä, niin voisin ihan hyvin viettää oman vapaaillan siinä nauttien olostani ja vapaudestani omassa kodissani. Mutta kärsivällisyyteni ei riitä sellaiseen! Jos arki-iltojen lisäksi vielä istuisin kotonani viikonloppuisin niin tuntisin ajan valuvan aivan hukkaan. Siispä suuntaan hyväntuulisena ja mitään kenenkään kanssa sopimatta ulos, aikeenani ainakin kävellä aurinkoisia katuja pitkin niin kauan kun kylmältä tuntuva tuuli antaa myöden, mitään sen kummempia odottelematta. Jaksan olla positiivisella mielellä jonkin aikaa ja miettiä vaihtoehtojani, mutta sitten kun Aku yrittää vähän liikaa saada minua samaan paikkaan muiden kanssa, niin päätän skipata heidän tapaamisensa kokonaan. Ja kun juuri sopivasti Ricky kutsuu minut kotiinsa pieniin juhliin, niin tartun tähän tilaisuuteen kuin taivaan lahjana. Mehän olemme kavereita. Ja lisäksi olen jo lukuisia kertoja viettänyt hauskoja iltoja Rickyn ystävienkin kanssa, joten minusta tuntuu kuin menisin omien ystävieni luokse. Minulla on mukanani jopa se rommipullo, jonka perään Aku niin kovasti haikaili! Olisin poiketessani Simolla jättänyt sen sinne. Mutta nyt kun Aku on muuttunut Jukaksi ja koittaa sekoittaa välejäni kaikkiin, niin juotankin rommin Rickylle ja hänen parille kaverille samalla kun kuuntelemme hyvää musiikkia ja lojumme sohvalla. Rickyn kaveri alkaa selittää miten innoissaan Ricky oikein oli, kun ilmoitin tulevani kylään. Hän tykkää susta. Rickyn ystävä selittää ihan kuin en tietäisi sitä. Ihan niin kuin tarvitsisin jonkun asianajajan väliimme selvittämään minulle jotain Rickyn tunteista. Mutta en tarvitse, ja pidän puheenaiheet täysin pinnallisissa teemoissa. Olen näissä tilaisuuksissa usein se hauska, puhelias ja nauravainen tyyppi. One of the guys. Vitsailen paljon ja tulen helposti toimeen jokaisen kanssa. Siksi kai joidenkin on vaikea suhtautua minuun vakavasti. Esimerkiksi Ronin kanssa huomasin, että häntä häiritsee se, että olen avoin ja ystävällinen hänen ystävilleen. Ikäänkuin se olisi häneltä pois. Myös Ricky käskee muka leikillään kavereitaan pysyttelemään riittävän kaukana minusta. Toiminko väärin ollessani tällä tavalla oma itseni, jos joskus haluan vakavan suhteen jonkun kanssa? Pilaankohan aina suhteiden etenemisen siihen, että tutustun helposti toisen läheisiin? Olen kiinnostunut heidän jutuistaan ja saamme aikaan naurua. Luulevatko tapailemani miehet heti, että kiinnostun romanttisesti kaikista, joille olen ystävällinen? Ovatko miehet niin tyhmiä? Ajattelisinko minä samoin, jos tapailemani mies toimisi samoin ystävieni kanssa. En usko! Olisin vain ylpeä ja iloinen jos potentiaalinen kumppanini tulisi niin hyvin toimeen läheisteni kanssa. Ja niin on käynytkin! Etenkin tapailun alkuvaiheessa. On hauska huomata, että Ricky on ystäviensä silmissä sellainen vakavamielinen ja valikoiva mies, joka tietää oman tasonsa. Heillä ei ole aavistustakaan siitä miten polvillaan hän on edessäni ollut. Mutta meillä on mukavaa. Ricky lupaa taas korvata minulle pullon, jonka he ovat ystäviensä kanssa jo tyhjentäneet puolilleen. Mutta pyörittelen silmiäni koska Ricky lupaa joka kerta olla seuraavaksi se joka tarjoaa, hymyilen ja vilkutan kivalle porukalle heipat, kun päätän lähteä tuhkimona kotiin nukkumaan hyvät yöunet ennen lauantain jännittäviä treffejä Dimin kanssa. 

Toki Aku vielä perjantai-iltana kyselee, että miksen tullutkaan minnekään, ja miksi ihmeessä olen menossa kotiin yöksi näin aikaisin. Ja kenen kanssa! Hän kyselee asioita, jotka eivät hänelle kuulu, ja sanon sen myös hänelle suoraan. En kerro että menen kotiin yksin. Parempi vain jos hän kuvittelee jotain muuta. Aku sanoo, että kysyy ihan vain kaverina. Juu juu. En mieti häntä sen enempää. Herään pirteänä omasta suuresta sängystäni kiireettömään lauantaiaamuun ja alan jännittää heti Dimin tapaamista. En malta odottaa! Sen on pakko toteutua. Päätän, että tarkistan tarkemman aikataulun tapaamisellemme puolen päivän aikaan. Ja sitten on keksittävä jotain kivaa ajankulua päivään, jotta ilta saapuisi nopeammin. Onnekseni Elina ilmoittaa voivansa tulla kylään iltapäiväksi. Voisimme nauttia parvekkeella lasilliset viiniä ja vaihtaa kuulumiset. Jes! Käyn suihkussa ja valikoin vaatteet. Intoilen treffeistä Singhillekin, joka toivottaa minulle onnea stereotyyppisillä kliseillä, kuten aina. Mukavaa. Sitten lähetän Dimille viestin, jossa varmistan, että mihin kellonaikaan tapaisimme. Ja mitä vastaa Dim ennätyksellisen nopeasti? Pitkän viestin siitä, kuinka hän tuntee olonsa väsyneeksi ja voisi vain makoilla kotonansa sängyssä koko päivän. Onko ihan pakko tavata tänään? Hän kysyy. Voi jumalauta. Ihan samantien sellainen vahva epäuskoisuuden pilviharso vaipuu päälleni. Siitäkin huolimatta että olen tiedostanut näin voivan käydä, koska näin on käynyt aiemminkin. Silti en vain melkein voi uskoa, että hän on taas peruuttamassa tapaamistamme siksi että hän on niin laiska! Olen erittäin loukkaantunut siitä, että kohtaamisemme näyttää merkitsevän hänelle näin vähän. Mutta en aio hyväksyä tilannetta näin helpolla. Voisin haistatella hänelle kukkaset ja hyvää loppuelämää. Mutta sen sijaan vedän henkeä ja mietin, miten saisin muutettua hänen mielensä. Nielen ylpeyteni ja sivuutan sen, että hän kohtelee minua näin huonosti. Meidän on tavattava, jotta voin itse nähdä livenä, mitkä ovat välimme. Rauhallisesti vastaan Dimille, että olen varannut hänelle koko päiväni (ja tulin ajoissa nukkumaan eilen!!). Ja toivon todella että tapaamisemme toteutuu. Ei draamaa. Kerron vain selkeästi mitä ajattelen ja tunnen. Ja pian Dim vastaa, ettei hänellä ilmeisesti ole vaihtoehtoja. Ihan kuin aseella uhaten pakottaisin hänet treffeille. Mutta jos se sen vaatii, niin uhataan sitten. 

Dimin peruutusyritys on saanut minut järkyttymään lievästi. Pahaenteisyys on heti vallannut tunteeni, ja vaikka nyt olemme sopineet kohtaavamme illemmalla niin minua ahdistaa. En luota siihen, että tapaamisemme toteutuu, vaan pelkään, että hän vielä keksii jonkun viime hetken tekosyyn ja peruuttaa tapaamisemme kokonaan. Miksi joku ihminen käyttäytyy näin toistuvasti? Joko hän jännittää tällaisia tilaisuuksia niin paljon, että ennemmin peruu ne ja esittää defenssinä ettei häntä edes kauheasti kiinnostanut. Tai sitten hän vain on eristäytynyt persoonallisuustyyppi, jolle tämänkaltainen käytös on arkipäivää. Ne ovat niitä tyyppejä, jotka usein välttelevät tilanteita, joissa heidän on nähtävä vaivaa tai laitettava itsensä likoon. Poikettava rutiineista. Lievemmissä ilmiöissä nämä ovat niitä ihmisiä, jotka eivät tulekaan hakemaan sitä facebook-kirppisostosta, koska kissa on sairaalassa ja niin edelleen. Dim vain tekee sen pitämällä itsensä jalustalla. Hän ei muka jaksa. Mikä voikaan olla epäkohteliaampaa? Mutta koska minä tiedän, että tällainen käytös on hyvin todennäköisesti vain hänelle luontainen toimintamalli, eikä kohdistu henkilökohtaisesti minuun, niin en päästä häntä niin helpolla. Oikeastaan pidän mahdollisena, että Dim jopa testaa minun mielenkiintoani häntä kohtaan. Ehkei hän siedä hyvin epävarmuutta. Aina hän kuittailee sivulauseessa sillä, miten vilkas seuraelämä minulla takuulla on, vaikken ole koskaan antanut viitteitä sellaiseen. Häntä on petetty ja jätetty menneessä suhteessaan, joten ehkä hän on kasvattanut itselleen niin paksun suojamuurin, että oikeastikin odottaa jonkun tulevan puskutrakorilla hänen kotiovelleen. Tai sitten hän on vain kusipää. Entten tentten. No, oma fiilikseni on siis aika paska siitä huolimatta, että olemme saaneet sovittua tapaamisen illalle. Odotan malttamattomana, että Elina saapuu lohduttamaan minua. Mutta kun varmistan hänen saapumisensa, niin Elina kertookin, ettei ehdikään kyläilemään jonkun yllättävän menon takia. Pala kurkussa kasvaa, koska taas minulle tulee se tunne ettei mikään näytä onnistuvan. Aina kerralla kaikki suunnitelmani ja odotukseni tuntuvat romahtavan silloin kun niitä eniten odotan. Olen siis yksin kotona laittautuneena, ja täysin epävarmana siitä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta koska minun on pakko saada fiilikseni paranemaan ja aika kulumaan, niin lähden tapaamaan Simoa ja paria ystävää neutraaliin ympäristöön ravintolaan. Missä Akua saati Jukkaa ei ole. 

Saan pari tuntia aikaa kulumaan kuin lentäen viettäessäni juttutuokion Simon ja muutaman muun naispuolisen ystävän kanssa. Puhumme siitä, kuinka epäloogista on, että saatuaan pakit miehet alkavat kiusata ja puhua pahaa naisesta, jota eivät nyt saaneet. Saan kuulla taas, että sekä Aku että Jukka ovat edellisiltana purkaneet turhautumisiaan erilaisin typerin tavoin. Onneksi sentään Jukka tuntuu siirtyneen jo uusiin uhreihin. Koen suurta yhteisymmärrystä näiden kavereiden kanssa, ja olen tosi tyytyväinen, että päätin lähteä tapaamaan heitä. On selvinnyt että Aku on koittanut laittaa Jukan tapaan kapuloita rattaisiin minun väleissäni muihin typerillä jutuillansa, ja tällä kohtaamisella olen saanut asiat korjattua. Hienoa. Juon pari lasillista viiniä ja odotan Dimin yhteydenottoa. Valmistautuneena siihen, ettei sitä tule. Olen jo vähän liiankin leppoisassa tunnelmassa, kun hieman ennen sopimaamme ajankohtaa Dim ilmoittaa olevansa keskustassa odottamassa saapumistani. Huh. Olen ehtinyt turruttaa pois kaikenlaisen turhan jännityksen, ja olen valmis tapaamaan hänet posiitiivisella mielellä. Puhtaalta pöydältä. Saavun sovittuun paikkaan, ja siellä hymyileväinen Dim odottaa minua. Halaamme heti ja Dim alkaa selittää olleensa drinkeillä ystävänsä kanssa. Ystävän, joka viettäisi kanssamme iltaa. Olen tosi helpottunut siitä, että Dim on vähän huppelissa, koska itsekään en ole ihan kaikista kirkasmielisin. Juon nykyään niin harvoin alkoholia, että jo pari lasillista viiniä saa minut hiprakkaan. Ja samalla mietin, että onko tämä merkki siitä, että häntä jännittää niin paljon tapaamiseni, ettei hän uskalla tulla paikalle täysin selvinpäin? Saati yksin? Ja onko se sitten kannaltani hyvä vai huono asia? En tiedä. Menemme siis Dimin kaverin luokse pubiin ja tilaamme lisää juomia. Höpöttelemme ja nauramme paljon. Jossain vaiheessa torun leikkimielisesti Dimiä siitä, että hän on niin vaikeastitavoiteltava, ja Dim puolustautuu ettei tarkoita olla sellainen. Hän on vain laiska ja väsynyt töistä! Muutamaan otteeseen illan aikana Dim osoittaa mustasukkaisuutta sivulauseessaan, tai puhuessaan ystävälleen. Välillä hän suutelee minua baaripöydän ääressä ja sanoo kuinka ihana on viimein tavata. Sitten hän tahtoo tehdä yhteisen videotervehdyksen ulkomailla oleville ystävilleen kanssani. En oikeastikaan ota selvää hänestä pisaraakaan. Mutta meillä on hauskaa, ja päätämme lähteä ajoissa minun luokseni jatkamaan iltaa Dimin kanssa kahdestaan. 

Koen käyttäytyväni aika hillitysti ja mukavasti siitä huolimatta, että olen pitkästä aikaa juonut alkoholia enemmän kuin pari annosta. Dim on myös iloisessa humalassa. Pussailemme toisiamme bussissa matkalla luokseni. Aina välillä Dim alkaa moittia sitä, että halusin lähteä baariin, vaikka mielestäni se idea ei ollut edes minun. Huomaan miten hän koittaa kalastella varmistuksia minulta siitä, kuinka kiltti ihminen olen. Kai se on jotain epävarmuutta hänen puoleltaan? En anna hänelle mitään syytä tuntea mustasukkaisuutta, tai pitää minua jonain biletyyppinä. Vaikka sellainen tarvittaessa olenkin. Sen sijaan selitän etten ole juonut näin paljon alkoholia pitkiin aikoihin. Ja se on totta! Saavumme luokseni ja Dim valittaa väsymystään sekä nälkää. Laitan jotain netfliksistä pyörimään samalla kun valmistan meille pakastepizzaa, joka ei ole koskaan maistunut niin hyvältä. Olemme toisemme kimpussa sohvalla ja nautin siitä kun voin täysin vapautuneesti pussailla häntä. Tiedostan todella vahvasti sen, että teen sen mikä tuntuu oikealta. Ei leikkejä, ei pelejä. Sanon, että olen tosi iloinen, että tapaamisemme onnistui. Hän vahingossa lipsauttaa sivulauseessaan jotain siitä, kuinka voisi tavata perhettänikin joku kerta. Toivon ääneen, että voisimme pian taas tehdä jotain kivaa yhdessä. En aio olla vaikea. Ja jos se lakkauttaa Dimin mielenkiinnon minua kohtaan. Niin olkoot sitten niin. Pian olemme nukahtaneet sylikkäin sohvalle pääni painautuneena hänen rintaansa vasten. En edes muistanut, että Dim on niin pitkä ja raamikas. Ja todella hyvässä kunnossa. Tunnen itseni hänen sylissään pieneksi hennoksi prinsessaksi. Havahdun hereille keskellä yötä ja herätän Dimin, jotta voimme siirtyä sänkyyn. Siinä nukumme tyytyväisinä aamuyhdeksään asti. Halailemme toisiamme ja koitan tarjota aamiaista, mutta Dim ei tahdo mitään paitsi kupillisen teetä ilman sokeria. Ja suihkun. Annan hänelle pyyhkeen ja Dim kulkee alastomana kämpässäni kuin omassaan. Mutta hänellä on siihen hyvät avut. Hän alkaa heti puhella kuinka hänen on varmaan kohta lähdettävä, koska tänään on niin paljon tekemistä ja uusi arkiviikko kolkuttaa ovella. Sanon, että kohta vasta ja painaudun hänen kainaloonsa. Puhumme matkoista ja töistä ja tulevasta vapusta. Mutta emme mistään kauhean oikeasta. Ei mistään vakavasta. Juuri nyt minulla ei ole mitään syytä alkaa tentata miksemme ole ehtineet tavata koko talven aikana. Sen sijaan tyydyn siihen, kun Dim kumartuu suutelemaan minua kesken lauseen. Tyydyn siihen, että rakastelemme ainakin kahdesti, vaikka Dim jossain vaiheessa pyörittää silmiään ja sanoo, että eihän koko sunnuntaita voi vain viettää sängyssä! Ja tyydyn myös siihen, että yhtäkkiä puolen päivän aikaan Dim sanoo, että nyt hänen täytyy lähteä. Kun hän istuu  sängyllä laittamassa sukkia jalkaansa niin halaan häntä takaapäin ja kysyn, että nähdäänhän nopeammin kuin vuoden päästä tällä kertaa. Ja Dim on kauhean aikuismainen ja järkevän oloinen sanoessaan, että tottakai nähdään. Hän ei edes malta odottaa, että laittautuisin valmiiksi ja saattaisin hänet ulos. Mutta hän kyllä kutsuu minut ovelle antamaan pusun ennen kuin lähtee kiireisiinsä kotiinsa olemaan tekemättä mitään. Katsomme toisiamme silmiin tiivisti ja ikuistan sen hetken mieleeni (kuten salaa ottamani selfien sängyssä), koska en voi tietää milloin seuraavan kerran kohtaamme. 

Ei minua loukkaa se, että Dim taas häippäisi omille teilleen vähän liian kiireellä. Se vain kuuluu hänen persoonaansa. Ei minuun. Olen totta puhuen vähän krapulaisen oloinen ja vietän loppusunnuntain oikein mielelläni torkkuen sängyssäni siihen asti kunnes päätän lähteä käymään moikkaamassa perhettäni ja syömässä kauheasti roskaruokaa. Tapaamisemme toteutui. Sehän oli minun tavoitteeni. Mutta onko tilanne jotenkin selkeämpi kuin aiemmin? Ei hitossa. Taas olemme luvanneet nähdä. Taas Dim on vaikuttanut olevansa aidosti kiinnostunut ja miettivänsä mitä kaikkea voisimme jatkossa tehdä yhdessä. Mutta siinä samalla hän on etäinen ja yli-itsenäinen. Ehkä hän on sellainen ihminen, joka ahdistuu helposti ja tarvitsee paljon omaa aikaa. Ehkä hän on sellainen ihminen, joka tarvitsee ylivarmuutta ja jatkuvaa tunteiden varmistelua ennen kuin uskaltaa hypätä täysillä mukaan? Minä en aio yliajatella. Minulla on hyvä fiilis. Minulla on Dim ja ei ole, ihan yhtä paljon kuin aiemminkin. Jos hän ei nyt ole minuun palavasti rakastunut ja kutsu minua luokseen, kuten olemme puhuneet, niin silloinhan tilanne on vain ennallaan. Se tilanne, jossa olen nyt ollut tyytyväinen ja aika onnellinen viime aikoina. Joten ei hätää. Sunnuntaina vaihdamme Javierinkin kanssa jonkun huumoriviestin. Ja nyt maanantaina todistaakseni, etten leiki mitään leikkejä, lähetän Dimille iloisen viestin, jossa vielä totean miten iloinen olen tapaamisestamme. Ja hän vastaa iloisesti mutta valittaen siitä, kuinka olisi tarvinnut viikonloppuna enemmän lepoa. Hän valittaa tuollaisia asioita aika paljon, ja minun on vain pakko sivuuttaa ne minuun liittymättöminä. Niellä ylpeys ja toimia siltä miltä minusta tuntuu. Ja jos haluan panostaa Dimiin ja edes yrittää, niin sitten minun on tehtävä niin. Ja jos se ei riitä, niin se on hänen menetyksensä. Vastaan hänelle vielä iloisesti vihjaillen siitä, että toivottavasti vappuna olisi jo kesä. No more games. Ja sitä paitsi. Hän on kuumempi kuin muistinkaan. En voi niin helposti päästää häntä livahtamaan hyppysistäni!

Move a long

Viikonloppuna paljon odottamani dj ei sitten päässytkään saapumaan Suomeen, joten intoiltuamme klubille lähtemistä kaveriporukassa oli viime hetken peruuntuminen suuri pettymys. Olin odottanut tätä aika paljon, ja nähnyt vaivaa motivoidakseni muut mukaan. Mutta sittenhän jäimme perinteiseen tapaan viettämään iltaa isolla porukalla koko viikonlopuksi muutamien eri ystävien luokse. Ja se vähän harmittaa minua jälkikäteen! Mutta onneksi viikonloppuja tulee vielä riittämiin. Olen viikonloppuna saanut jonkun katkeran viestin Rickyltä, jossa hän valittaa siitä, kuinka en vietä hänen kanssaan aikaa. En ole vastannut hänelle mitään. Myös Javier on aloittanut kanssani keskustelun koskien jotain ulkopolitiikkaa lauantaipäivänä, mistä olen ollut iloinen. Mutta kumpikaan ei tehnyt ehdotusta tapaamiselle. Tämä mielessäni olen avannut uudelleen keskustelun hänen kanssaan sunnuntaina. Olen kysynyt miten hänen viikonloppunsa on sujunut. Ja Javier kertoo viettäneensä rauhallisen viikonlopun nuhan vuoksi. Todennäköisesti tartutin hänet edellistapaamisellamme. Sitten hän kysyy miten oma viikonloppuni on sujunut, ja kun vastaan pitkästi selittäen, että tanssimaanmeno peruuntui, enkä sitten tehnyt oikeastaan mitään erityistä, niin en saa enää mitään vastausta. Onko hän loukkaantunut etten ehdottanut tapaamista, vaikkei minulla ollut mitään tärkeää menoa? Hyvin mahdollista. Nyt kysäisen häneltä heti, että pääsikö hän flunssaltaan töihin. Vaikka hän on jättänyt reagoimatta viestihin. Koska voin, ja koska kiinnostaa. Koska en yliajattele. Ja haluan nyt tietysti, että hän muistaa minua, vaikka onkin kiireinen muissa puuhissaan koko loppuviikon. Muutoin oloni on aika tasapainoisen okei. Ei ahdista. Ei huoleta. Aurinko paistaa ja se tuntuu piristävältä. Ajatus taas rauhallisesta arki-illasta tuntuu mukavalta. Jukka on taas viikonlopun jäljiltä ehtinyt soitella omaa kurjaa oloaan ja pahoitellut niitä julkisia rakkaudentunnustuksia, joihin taas sortui viikonloppuna. Hän haluaa välttämättä tulla avustamaan minua jossain teknisessä asiassa, joka on vielä muuton jälkeen jäänyt hoitamatta. Haluaa siitä huolimatta, että viisi kertaa sanon, ettei tarvitse. No mikäs siinä sitten? Vastaan hänelle, että mietin mikä päivä arkiviikolla sopisi. En aio lyödä vielä päivää lukkoon, koska salaa toivon, että sopisimme vielä tapaamisen Javierin kanssa jollekin illalle ennen kuin hänen vieraansa saapuu. Mutta jos emme ehdi tavata, niin ei se haittaa. Tiedän että tapamme kyllä taas, ja vietämme kivaa aikaa yhdessä. 
 

Javier vastaa minulle yhdellä sanalla iltapäivän aikana. Hmm okei. Lähetän hänelle vielä iloisen hymiön. Oikeastaan tavallaan pidän tästä. Että toinen on välillä vähän etäisempi ja minä saan taas olla se joka pitää huolta, että muistamme lämpimät välit. On jo aikakin! Javier ansaitsee kaiken yksipuolisemmankin huomioni. Jostain syystä minua ei huoleta lainkaan. Oikeastaan päinvastoin. Olen taas kokenut meidän lähentyneen ja kuka tietää mitä seuraavalla kerralla tapahtuu kun tapaamme. Sinänsä harmi, että olen taas näin keskittynyt häneen, koska vaikka haluaisimmekin olla enemmän toistemme kanssa, niin ei se ehkä ole järkevää pidemmän päälle. Minulla ei ole oikeastaan mitään muuta juttua nyt meneillään. Olen tyrmännyt Rickyn ja tunteeni häntä kohtaan ovat kaverilliset. Olen pettynyt Dimiin, enkä jaksa odottaa häneltä mitään. Tottakai tilanne vois muuttua sekunnissa, jos tapaisin muita ihmisiä kuin ystäviäni ja Javieria. Mutta mitään tarvetta tai tilaisuutta sellaiseen ei ole ilmennyt. Näin se käy kun on liian tyytyväinen itsekseen.Tylsää. Mutta ei liian pahalla tavalla.
 

crazy bitch is back

On nämä oppimisprosessit kyllä aika pitkäkestoisia. Olen kävellyt töihin kauniissa kirpakassa auringonpaisteessa joka ei juurikaan lämmitä purevan pakkasen läpi, ja miettinyt omaa keskenkasvuisuuttani. Pudistelen henkisesti itselleni päätäni. En vaan taaskaan ole pystynyt käyttäytymään niin kuin olen koko ajan halunnut, vaan heti tilaisuuden tullen sisäinen Crazy Bitch on ottanut valtaa. Eli otan jonkun asian paljon henkilökohtaisemmin kuin haluaisin ja sitten käännän koko tilanteen päälaelleen vaikken edes haluaisi. Mutta uhraan omankin hyvinvointini siksi, että saisin kidutettua riittävästi toista ihmistä. Olen ehkä loukkaantunut ja haluaisin vain tiukan halauksen, mutta sen sijaan olen ilkeä ja työnnän toisen mahdollisimman kauas nokkelilla ja ylimielisillä jutuillani. Fiksua! Aplodit taas tälle. En tiedä onko kyse sitten ylpeydestä vai olenko oikeasti niin traumatisoitunut etten vaan siedä minkäänlaista epävarmuutta. Vaadin täysin häikäilemättömästi muilta asioita, joita itse en anna, ja sitten vielä suutun jos en niitä saa. Tänä aamuna voin laulaa Roope Salmisen mukana, mä oon ihan vitunmoinen kusipää. Eli siis maanantaina saimme väännettyä ees taas Rickyn saapumista luokseni. Hän olisi tahtonut tulla heti suoraan kun pääsen töistä, mutta minä haluan ehdottomasti mennä rauhassa suihkuun ja katsoa että pahimmat muuttoroskat on laitettu sivuun. Ensin Ricky sanoo ettei sitten tule, mutta puoli tuntia myöhemmin hänelle sopiikin iltatapaaminen. Huomaan, että häntä jännittää se, että hän joutuu mahdollisesti tapaamaan samalla sukulaisiani ja jäämään kenties yöksi. Onhan se jo joku askel johonkin suuntaan! Olen tosi leppoisassa ja pehmoisessa maanantaiolossa, joten toivotan hänet tervetulleeksi, vaikka olisin ollut ihan tyytyväinen kohtaamisemme lykkääntymisellekin. Ricky on ihan oikeasti tulossa kylään luokseni! Lupaan mennä häntä vastaan ulos, vaikka kuuman suihkun jälkeen se on vihoviimeinen asia, jonka haluan tehdä. Kuten silloin aikaisemmin olen mennyt Jukkaa vastaan. Nyt ajatus siitä, että hän on nukkunut minun sängyssäni tuntuu ällöttävältä. Outoa, että vaikka me olemme saaneet palautettua hyvät kaverilliset välit, niin silti hän fyysisellä tasolla inhottaa minua. Ricky on aikataulussa ja kun kävelen häntä vastaan, niin olen iloinen, että hän saapuu. Tiedän, että meillä on hauskaa viettää yhdessä arki-iltaakin, koska kaveruustasolla kaikki sujuu välillämme hyvin. Ricky saapuu oikeaan aikaan oikealle pysäkillä, missä olen jo vastassa. Halaamme ja hän on taas pukeutunut tyylikkäästi. Alamme heti valitella kylmää säätä ja päätämme hakea yhden viinipullon matkanvarrelta leffan seuraksi. Kaikki on luonnollista ja mukavaa.

Ricky on hymyileväisellä ja sosiaalisella tuulella, eikä meille tule kertaakaan mitään vaivaantuneita hetkiä. Tilanne on uusi. Ympäristö on uusi. Joten pienille takkuiluille on tilaa. Mutta niitä ei tule. Kaikki sujuu hyvin. Ricky tervehtii sukulaisiani puheliaasti ja on kuin jo vanha tuttu. Olen tyytyväinen ja tunnen kaiken olevan kauhean vaivatonta. Korkkaamme viinin ja valitsemme leffan, jota tuskin edes katsomme, kun höpötämme koko ajan jotain maan ja taivaan väliltä. On selvää, että Ricky jää yöksi, ja kun viinipullo on tyhjä ja elokuva loppunut, niin hiivimme pikkuhiprakassa sänkyyni. Vähän ehdimme pelehtiäkin ennen kuin nukahdamme  kevyeen viininhöyryiseen uneen jakaen minun pienen peittoni. Ricky nukahtaa minun tyynylleni ja minä joudun käyttämään vieraalle tarkoitettua tyynyä, mutten valita, vaan painaudun häntä vasten ja nukun kohtalaisen hyvin. Herään keskellä yötä kissan metelöintiin ja päätäni vähän särkee. Nykyään kai pienempikin määrä viiniä aiheuttaa sen, koska juon niin harvoin alkoholia. Keskellä yötä tuntuu vähän hassulta, että juuri Ricky on siinä nukkumassa minun sängyssäni, ja pyörittelen ajatuksia päässäni vähän aikaa ennen kuin nukahdan kellonsoittoon asti. Aamulla Ricky haluaa jatkaa siitä mihin jäimme illalla ja nautimme toisistamme kahdesti, ennen kuin Ricky nousee ylös sängystä. Minä valitan päänsärkyä ja totean, että saan vielä nukkua vartin, joten nousen ylös vain pikaisesti halaamaan Rickylle heipan, kun hän lähtee luotani. Ihan niin kuin minä aina olen lähtenyt muiden luota. Kaikki sujui siis hyvin. Saan karistettua päänsäryn ja oloni on toiveikkaan lämmin. Meillä on ollut nyt niin kivaa, että tuntuu siltä kuin mikä vain olisi mahdollista! Ricky viestii heti aamulla, että joko nyt voisimme seurustella! Mutta vastaan hymyillen, ettei mihinkään ole kiire. Katsotaan tilannetta päivä kerrallaan. Huomaan, että Ricky on unohtanut jonkun tavaransa luokseni ja se ilahduttaa minua, koska sehän tarkoittaa sitä että meidän on vielä pakko tavata. Olo on tiistaina väsynyt, mutta hyvin sujunut deitti-ilta saa kaiken hieman kevyemmäksi. Sitten lounastauolla menen someen ja huomaan feedissäni, kuinka Ricky on tykännyt jonkun naisen seitsemästä kuvasta ja kommentoinut niihin sydämiä ja muita flirttailevia kommentteja. Ihan niitä samoja, joita minulle kirjoittelee. Ei nyt, vaan juuri ennen kuin olimme sopineet tapaavamme edellispäivänä. Argh. Miksi minun pitikään nähdä tämä. Ja miksi ihmeessä hänen on täytynyt olla niin typerä, että julkisesti näyttää yrittävänsä pokailla jotain naista, joka on hyvin todennäköisesti joku hänen ihastuksen kohteensa ja tapailukumppaninsa. Jotain sellaista kuten minäkin. Ensialkuun hillitsen itseni aika hyvin. Vastaan johonkin Rickyn viestiin neutraalisti ja rauhallisesti. Jotenkin saan sanottua, että olen huomannut tismalleen samat sydänkommentit häneltä jollekin naiselle, joita aina minulle lähettelee. Ja pyydän, ettei hän aseta minua johonkin deittirinkiinsä, vaan jättää minut ulkopuolelle jos kerran samaan aikaan julkisesti flirttailee noin voimakkaasti muille. Ja sitten alkaa joku pyörremyrsky ja pian olemme käsitelleet asiaa joka suunnalta ja tehneet kunnon pesäeron. Rickyn mukaan hän saa lähettää sydämiä ystävilleen, ja niin saakin. Mutta en ole idiootti. Erotan kyllä kaveruudet muista kontakteista. Käymme tätä läpi noin tuhansin viestein ja olen periksiantamattoman viileä. En syyttele tai riehu vaan olen etäisen kylmä. Aloitan neutraalin keskustelun Javierikin kanssa saadakseni muuta ajateltavaa ja hän tarttuu heti keskustelunaloitukseeni innokkaasti. Ja Akukin tahtoo jutella niitä näitä. Samoin kuin Jukka ja Simo. Se joku kimppakivaa ehdottanut tinderdeittikin ottaa yhteyttä. Saan ajan kulumaan jutellen muiden kanssa ja sivuuttaen Rickyn. Menen nukkumaan vähän hämmentyneenä koko tilanteesta. Mutta olo ei ole ahdistunut. 

Keskiviikkona Ricky yrittää ystävällisesti aloittaa normaalin keskustelun, mutta pidän tiukan linjani, vaikka samaan aikaan tiedän ettei minun tarvitsisi. Tunnen sisäisesti ihan erilailla, kuin mitä annan itsestäni ulos. On kuin jokin automaattinen narsistinen psykopaatti ohjailisi sormiani näppäimistöllä, kun olen Rickylle ilkeä ja täysin periksiantamaton. Jostain syystä silti tunnen, että tälläkin keinolla voin saada mitä haluan. Että ensin voin pelleillä ja olla kauhea ja sitten myöhemmin antaa periksi, kun toinen jaksaa tuhannennen kerran lepyttää minua? Sairasta. Eikä se toivottavasti pidä paikkaansa. Ja sitä paitsi ajan vain toisen pois tällä tavalla. Ajan toisen syliin, kuten useat naiset omalla toiminnallaan tekevät. Mutta tiedostan sen ja nähtävästi myös olen sen valmis hyväksymään. Olen masokisti. Ricky sanoo, ettei ole omasta mielestään tehnyt mitään väärää. Sanoo olevansa luottamukseni arvoinen. Sitten pyytää anteeksi ja lupaa ettei enää tee niin jos vain saa tilaisuuden. Mutta sivuutan kaiken kylmästi. Selitän, että olen juuri viime vuonna ollut tilanteessa, jossa toinen on luvannut minulle ummet ja lammet ja vannonut rakkautta. Ja vaikka se oli tosi vaikeaa kaikin puolin. Niin en koskaan ajatellut, että hän olisi samaan aikaan selitellyt samoja asioita jollekin muulle. Toki kaikki oli erityistä. Mutta se oli samaan aikaan omalla tavalla erityistä hänelle myös jonkun toisen kanssa. Ja se kai oli se yllätysefekti joka hajotti minua. Että oli joku muu ketä kohtaan hänellä oli ehkä yhtä voimakkaita tunteita - ja lopulta voimakkaampia. Enkä minä tajunnut mitään. Tätä kirjoittaessani Rickylle herkistyn vähän ja kierin hetken itsesäälissä. Mutta nyt Rickyn pieni lipsahdus on herättänyt puolustusmekanismini tässä asiassa niin, että koen hänen heti toimineen minua vastaan lähes yhtä pahasti. Vaikka hän, kuten minäkin, on ollut aivan vapaa tekemään mitä haluaa. Silti loukkaannun. Ei mitään hiton logiikkaa, mutten voi itselleni mitään. Joten ennemmin aiheutan meille välirikon ja tuhoan lämmenneet välimme, kuin annan mitään ymmärrystä hänelle. Ylpeyteni ei anna anteeksi sitä, että hän on ollut kiinnostunut muista ihmisistä samalla kun olen itse torjunut hänet. Hullua. Ricky ei osannut odottaa tätä. Hän kysyy että eikö yhteinen yömme merkinnyt minulle mitään. Vastaan kylmästi ettei enää. Sitten Ricky sanoo ettei tahdo nähdä minua enää koskaan. Voin lähettää unohtuneen tavaran postissa. Mutta sitten taas hetkeä myöhemmin toivoo, että voisimme olla edes ystäviä. Sanon, että minulle kaikki on aivan sama. Vaikka ei ole. En tiedä itsekään, että onko tämä jotain peliä josta oikeasti nautin? Että nyt kun hän osoittautuikin normaaliksi mieheksi joka ei ole vain odotellut minua koko tätä aikaa, niin voin kostaa ja purkaa hänelle kaikki minulle tehdyt vääryydet. Enkä välitä siitä, että samalla menetän hänet, koska onhan minulla muita. Vai menikö juttumme liian pelottavaksi ja aloin oikeasti tykätä Rickysta? Ja nyt sain pienen tekosyyn tuhota kaiken, ettei minun tarvitsisi myöhemmin taas pettyä pahemmin. En ole ihan varma, mutta minusta ei tunnu että mitään olisi edes tuhottu. En tiedä miksi.  

 

Huonompana olisin onnellisempi

Tunnen itseni kiukuttelevaksi kakaraksi Jukan kanssa. Minua jopa vähän hävettää, että olen kehdannut ottaa esille jotkut kuvatykkäykset. Ihan kuin jotenkin testailisin  hänen sietokykyään olemalla kauhean tympeä ja jyrkkä. Tuomitsemalla hänen jokaisen pienen virheensä. Alitajuisesti varmaan yritän ajaa meitä siihen tilanteeseen - mikä jo osittain viikonloppuna  toteutui - että hän pistäisi pelin poikki. Sanoisi suoraan, että sä olet kuule ihan kauhea, moikka! Ja sitten minä voisin kieriskellä itsesäälissä ja harmitella kuinka jäin taas yksin, ja joudun nyt laastaroitumaan ihanilla uusilla tai uusvanhoilla miehillä. Voi harmi! Mutta teenkö virheen? Kuten aiemmissa kommenteissa tuli puheeksi, niin olen varmastikin kiinnittynyt tähän turvaan jonka hän on minulle hyvyydellään tarjonnut. Minun ei ole tarvinnut kertaakaan Jukan kanssa oikeasti pelätä, että hän hylkäisi minut. Että hän tekisi oharit omasta tahdostaan ja katoaisi jonnekin. Ei edes silloin kun hän on nukkunut tuntikausia ohitse sovitun tapaamisemme. Tai kun hän nauraa ja keskustelee intensiivisesti nätin ex-säätönsä kanssa vieressäni. Edes silloin en ole pelännyt, että tulen jätetyksi. Koenko olevani niin paljon parempi kuin Jukka, että tiedän, ettei hänellä ole varaa menettää minua? Vai mistä ihmeestä on kyse? Muut miehet ovat olleet eritavalla "tasokkaita" ja heidän kanssaan olen joutunut elämään jatkuvassa menettämisenpelossa. Oli miten oli, niin olen joka tapauksessa riippuvainen tästä ihanasta pehmoisen pumpulisesta turvaverkosta, jonka hän on kietonut ympärilleni. Enkä halua luopua siitä. En tietenkään! Ei kukaan halua lähteä harjoittelemaan nuorallakävelyä ja poistaa pehmotyynyjä lasinsirpaleiden päältä sieltä nuoran alta. Mutta sitten tavallaan minusta tuntuu, että jos putoilen niille turvatyynyille riittävän monta kertaa sakset taskussa, niin onko sekään oikein? Seuraava nuorallakävelijä saa rikkinäiset turvatyynyt, kun minun olisi pitänyt etsiä ne minulle oikeat turvavaljaat ennen trapetsia. Nytkin torstaiaamuna Jukka viestii minulle sydämiä ja toivottaa ihanaa päivänalkua. Vastaan tylsästi ilman mitään lämpöä, ja Jukka vastaa minulle pettyneenä, että "just". Alan olla jo pian ahtanut Jukan äärirajoille. Kohta varmasti hän keksii jotain muuta ja ihan oikeutetusti. Tai oikeastaan sitähän hän noilla kuvatykkäyksillä ja omalla ajoittaisella pidättäytyvyydellään on yrittänytkin tehdä, mutta se ei vaan ole tehonnut minuun tai ollut riittävät aitoa vielä. Olen vielä siinä turvahuoneessa, jossa voisin milloin vain ehdottaa tapaamista ja tietäisin sen totetuvan. Vielä tiedän että voisin kiukutella ja saada Jukalta huomiota ja rakkautta. 

En ole kuullut mitään Dimistä sunnuntain jälkeen. Kyllä hän taas viestii ennemmin tai myöhemmin ja tilaisuus tapaamisellemme tulee minä hetkenä hyvänsä. Joko hänen tai minun aloitteestani. Mutta nyt taas omatuntoa pistää ihan pikkuruisen, koska selvästikin Jukka on vetänyt takaisin kaikki Ollaan Vaan Kavereita -puheet ja yrittää pitää yllä lämpöä välillämme. Mutta minusta vahvasti tuntuu siltä, että Dim on kortti joka on tsekattava. Tuo texas holdemin erä on jäänyt aikanaan kesken. Mulla on vielä yksi ässä kädessä ja pöytäkortit jakamatta, mutta panostus päättämättä. Vaikka osaan olla typerä ja kauhea ihminen, niin mieltäni painaa esimerkiksi se, että sukujuhlat, joihin Jukka on ilmoittanut vievänsä minut aveccinaan lähestyvät. Hän on silloin joskus hyvinä aikoinamme hehkuttanut vanhemmilleen löytäneensä ihanan ihmisen, jonka tahtoo esitellä perheelleen. Apua. Yrittäessään viikonloppuna saada minusta irti jotain vastareaktiota, Jukka totesi, että ehkä minun ei kannata tulla mukaan lainkaan. Siihen sanoin, että voinhan minä ystävänäkin tulla jos hän tahtoo. Miksi pitäisi kaikille kailottaa jostain suhdejutuista! Mutta juttu jäi auki kokonaan, enkä tiedä miten tuon melko ison tapahtuman käy. Itsekkäästi ajateltuna nautin kauheasti hienoista tilaisuuksista, joihin saa laittautua, ja pukeutua ja esittää fiksua ja kaunista ihmistä, josta aina kaikki tykkäävät. He katsovat merkitsevästi seuralaistani ilmoittaen katseellaan, että siinäpä on sulla helmi löytö! Mutta he eivät tiedä, etten oikeasti olekaan ihan niin ihana ja kunnollinen ihminen. Olisi tosi törkeää osallistua tapahtumaan vain siksi että pääsisin kivoihin juhliin. Pieni osa minusta tykkää Jukasta ja menisi mielellään hänen aveciksi ja toivoisi, että se ihastuminen syttyisi uudelleen. Että voitaisiin tutustua toisen sukuun aidosti kiinnostuneena. Mutta se halu ei ehkä enää ole enemmistöäänivallassa. Kaiketi jätän tämänkin päätöksen Jukan harteille. Aamupäivän aikana Ossi viestittelee minulle kaikenlaista kivaa. Ennen olen aina voinut purkaa hänelle täysin vapautuneesti mieshuoliani, mutta nyt en voi, koska Jukka on hänen ystävänsä. Olisipas ollut hauskaa, jos vain kaikki olisi sujunut kuten aluksi vaikutti. Harmittaa. Harmittaa, että en voi olla kiitollinen Jukan huomiosta ja vain vastaanottaa sen onnellisena. Tiedän sisimmässäni, että Jukka korjaisi tapansa parhaansa mukaan. Hillitsisi minua häiritseviä tapojaan. Tarjoaisi minulle mahdollisuuksien mukaan kaiken mitä keksisin toivoa. Jos minun olisi vaikeampi löytää itselleni seuraa ja tekemistä, ja jos kokisin olevani huonompi ihminen, niin tarttuisin tähän riemuissani. Eli taas kerran minun omahyväisyyteni ja lähes loputon tarjonta ja huomio ympärilläni pilaa mahdollisuuteni onnellisuuteen. Jos tilanteeni olisi huonompi, niin tyytyisin helpommin vähempään. Huonompana olisin onnellisempi. Vittu mitä paskaa. 

Olen parina iltana juonut punaviiniglögiä. Tai punaviiniä jonka sekaan olen laittanut glögiä ja sitten lämmittänyt juoman tyylikkäästi mikrossa. Mutta muutoin alkoholin käyttöni on romahtanut.  Monina iltoina en mieti viinilasin täyttämistä laisinkaan. Viikonloppuisin tissuttelen pari mietoa alkoholijuomaa janontunteeseen. Enää ei tee mieli hankkia humalaa, eikä sille ole mitään tarvetta. Olen löytänyt paljon parempia ja kirkkaan mielen säilyttäviä päihteitä. Eli väliaikatiedotuksena: toistaiseksi homma toimii. Viikonloppujen sisällöt ovat pysyneet samankaltaisina jo pidempään ja olen tosi tyytyväinen. BLING. Yhtäkkiä kesken työpäivää Jukka lähettää viestin, että oikeastaan hän voisikin myydä minulle sen laitteen, jonka hän alunperin aikoi lahjoittaa sukulaiselleni. Olen aikaisemmin maininnut Jukalle, ettei hänen tarvitse lahjoitella mitään kalliita laitteita, koska koen sitten jääväni kiitollisuudenvelkaan. Etenkin kun tapailumme tilanne on epävarma. Ja nyt Jukka auliisti tahtoo vapauttaa minut tästä ikeestä pyytämällä laitteesta maksua. No samapa se. Sanon, että ihan sama, voin sen sitten vaikka ostaakin. Vaikka samalla mieltäni alkaa kiristää ajatellessani kaikkea mitä olen hänelle tarjoillut. Taas yksi miinuspiste Jukalle. Vai onko tämä plussa? En tiedä. Olen myös jossain välissä ehtinyt ajatella näitä hänen tapailusuhteitaan. Jukalla on taustalla muutaman vuoden sinkkuus pitkän parisuhteen jälkeen. Ja nyt olen kohdannut muutamankin naisen, jonka kanssa Jukalla on ollut jonkinlaista juttua menneiden vuosien aikana. Minulle Jukka on vakuutellut, että olen ensimmäinen nainen hänen eronsa jälkeen, johon hän on välittömästi rakastunut. Hän on hokenut, ettei ole voinut julistaa rakkauttaan tässä välissä kenellekään, vaan nuo jutut ovat vain olleet kepeitä säätöjä. Mutta onko asia todella näin? Olen huomannut että Jukka usein säätää asioita omaksi edukseen jopa valkoisilla valheilla. Joten olen alkanut epäillä, että onko Jukka ollut noihin kaikkiin naisiin vuorollaan vakavissaan rakastunut, ja nyt vain antaa minulle toisenlaisen kuvan? Ovatko nuo naiset vuorollansa lopettaneet tapailun Jukan kanssa ja jättäneet hänet friendzoneen. Ja nyt jos minä tekisin saman, niin Jukka kertoisi seuraavalle kohteelleen, että minua vain kevyesti tapaili. Hmm. Ehkä. Samapa se. Pystyisinkö säilyttämään edes osan tästä turvaverkon tunteesta jos pystyisimme pitämään kiinni kaverisuhteestamme? Voisimme viestitellä ja nähdä joskus viikonloppuisin samaan tapaan kuin nytkin? Onnistuisikohan se.

BLING. Jukka kutsuu minut mukaansa ostoksille keskustaan. Hmm. Toisaalta minun toki pitäisi tehdä jouluostoksia, jotka jäivät kokonaan viikonloppuna tekemättä. Ja olisi varmaan järkevää tavata ja katsoa miltä Jukka näyttää ja mikä fiilis hänestä herää. Mutta toisaalta minun tekisi mieli vain olla kylmä ja vetäytyvä ja kiduttaa Jukkaa lisää. Hän selvästi erilaisilla keinoilla yrittää pitää minuun yhteyttä ja testailla reaktioitani. Tai sitten hän ei olekaan yhtä kiero kuin minä ja vain oikeasti haluaisi tavata? Vastaan, etten tiedä kannattaako lähteä ostoksille ennen huomista palkkapäivää (vaikkei sillä sinänsä ole mitään väliä). Ja Jukka vastaa heti että kutsuu sitten jonkun toisen mukaansa makutuomariksi. Olisiko minun tarkoitus tästä harmistua? En tiedä, mutta mitään erityistä fiilistä ei sisälläni herää. Ja sitä paitsi aavistan, että Jukka vielä yrittää saada minut mukaansa jollain tekosyyllä. Ja ehkäpä sitten lähdenkin. Tai sitten päädyn istumaan glögimukin kanssa kotona ja seuraamaan sivusta jotain somepäivitystä, jossa Jukka haluaa tehdä selväksi olevansa ostoksilla jonkun nätin makutuomarin kanssa. Se olisi minulle ihan oikein.

Kahden tulen välissä

Olen keskittynyt koko alkuviikon käsittelemään ja purkamaan kaikkia huonoja ja epämääräisä ajatuksia tämänhetkisestä tilanteestani Jukan kanssa. Tai ylipäätään. Kärsin varmaan jostain sitoutumiskammon oireista, menetyksenpelosta ja eroahdistuksesta koskien kaikkea mahdollista mennyttä tai potentiaalisesti tulevaa. Siksi kai ihmismieli alkaa väännellä asioita sellaiseen muottiin, että oikeutetusti mikä tahansa ratkaisu tai lopputulema olisi pätevästi puollettavissa kognitiivisen dissonanssin seuraukseni ilman syyllisyyttä. Mietin siinä keskiviikon aikana, että pitäisikö minun ottaa Dimiin yhteyttä. Ilmoittaa etten uskalla lähteä minnekään laivalle. Koska vaikka toisaalta tahtoisinkin, niin eikö se ole vähän liioiteltua, kun viimeksi olemme tavaneet...milloin? Silloin kun Havis Amanda sai lakin? Vaikka olisin puhtaasti ketään tapailematon, niin en ehkä haluaisi bookata parin viikon päähän yönyli reissua, koska sehän on käytännössä valovuoden päässä ja mitä tahansa ehtisi tapahtua tässä välissä. Liian tukahduttavaa ilman Jukkaakin! En kuitenkaan viesti Dimille mitään, vaan sen sijaan vastaan Jukan innokkaaseen puheluun heti kun olen vasta lähdössä töistä. Jukka on kauhean iloisen kuuloinen ja kertoilee omasta päivästään kuten aina ennenkin. Hän kuulostaa ihan kivalta ja reagoi juttuihini ihan hyvin. En ärsyynny tai ahdistu ainakaan tavallista enempää puhelimen välityksellä. Kun selitän vitsikkäästi Jukalle, että aion taas hakea herkkuja kaupasta ja mennä makaamaan omaan nojatuoliini, niin Jukka sanoo, että etkai sä taas aio laiskotella, mene mielummin lenkille! Ja pidän siitä että hän osaa olla myötäilemättä minua joka asiassa. Jukka vihjailee, että enkö voisi jo tulla hänen luokseen kylään, mutta torppaan sen ihan heti ja sanon etten jaksa lähteä matkustelemaan. Ja sitä paitsi en voi sille mitään, että räjähtänyt kämppäsi käy nyt hermoilleni, totean. Puhumme pari minuuttia siitä miten pinttynyt lika keittiötasoista olisi paras pestä pois ja Jukka puolustaa itsevarmana elintapojaan. Mietimme, että pitäisikö viikonloppuna mennä niille nostalgisille ja tunnelmallisille jouluostoksille johonkin kivaan kauppakeskukseen, mutta Jukka kiroaa miten hirveä ihmisryysis oikein olisi (vaikka sinne kanssani lähtisikin) ja lopetan puhelun toteamalla, etten jaksa kuunnella enempää kiroilua. Heido! Puhelusta jää ihan hyvä fiilis. Tulemme tuntuvan sujuvasti juttuun ja voimme kuittailla toisillemme avoimesti aitoja tuntemuksiamme. Kai se on ihan hyvä. Edelleenkin kaveritaso toimii hyvin. Ja se herättää pienen lämmön Jukkaa kohtaan. Ehkä peli ei ole vielä menetetty. Täytyy olla maltillinen. Ja kuten Jukallekin puhelimessa kuvailin, vietän koko illan rentoutuen ja syöden. Syöminen on nyt selvästi korostunut säiden pimetessä. Jotenkin oikeutan taas itselleni herkuttelun, kun niin hienosti sain suoriuduttua rantakuntotavoitteesta viimeksi. Tälläkin kertaa haen siis töistä kotiin kulkiessani Lindtin kalliita konvehteja, glögiä ja juustolajitelman mukaani, joista ei nukkumaanmennessä ole paljoakaan jäljellä. 

Torstaina huomaan, että Jukankin tunnelmat ovat taas oikeasti lämmenneet koska saan häneltä aamutoivotuksen punaisine sydämineen. Se ilahduttaa minua! Jotenkin Jukka on taas riittävän coolisti todistanut kykenevänsä sietämään viileyttäni ja ohittamaan sen rennosti. Hänkin on ollut etäisempi ja viileä, muttei anna sen estää tilanteen palauttamista jos siltä tuntuu. Ja se on yksi hyvä puoli hänen asenteessaan. Katselen ulos puhjennutta lumimyrskyä ja mietin Dimiä ja Jukkaa ja sitä että miten ihmeessä ratkaisin tilanteen oikein. Välillä aina tuntuu, että Dim olisi sellainen tyyppi, joka pitäisi katsoa läpi. Ehkä hän on minulle sellainen tyyppi kuin se nainen Ronille. Joka on jäänyt menneisyyteen, mutta tulee sitten takaisin ja kaikki onkin selvää. Heh. Dim on aina hyväksynyt minut myös kokonaan, kuten  Jukkakin. Ja hän on erittäin viehättävä. Sellainen, jonka kanssa menisi ylpeänä joka paikkaan ja jota muut naiset vilkuilevat terassilla, kuten viime kesänä. Olenko näin pinnallinen? Ehkä. BLING. Ja juuri näitä asioita naputellessani saan viestin Dimiltä. Hän puhuu säästä, mutta tiedän, että ihan kohta puhutaan siitä, että tapaammeko me vai ei. Apua! Olen kauheassa ristiriidassa, enkä uskalla liikkua mihinkään suuntaan. Pelkuri. Vastailen Dimille iloisesti ja sanon jo ennen kuin hän ehtii ehdottaa mitään, että yönylitreffit ovat liian pelottavat tähän väliin. Selitän, että olen päättänyt vähentää kaikenlaista kevyttä tapailua ja tahdon antaa itselleni mahdollisuuden kokeilla, että haluanko jotain vakavampaa. Enhän ole siitä enää edes itse varma. Haluanko yksioikeudellisen parisuhteen? Nyt kun se on ollut tarjolla, niin yhtäkkiä mikään ei tunnukaan niin ihanalta kuin olin ajatellut. Mutta johtuuko se Jukasta vai minusta vai vain pienestä välivaiheesta, joka on pian ohi? Jos tietäisin niin kaikki olisi helppoa! Jälkikäteen varmaan tuntisin oloni hirveäksi pinnalliseksi idiootiksi jos nyt ottaisin aikalisän Jukan kanssa siksi että Dim on niin söpö, ja sitten asiat ei onnistuisikaan odottamallani tavalla. Dim vastaa, että hän haluaa olla kanssani paljon. Selittää, ettei pidä minua vain hetken huumana, vaan arvostaa minut korkeammalle. Hitto. Miksi hän tekee tästä niin vaikeaa! Tiedän, että tapailumme olisi jo viime vuonna kehittynyt jos vain olisimme voineet viettää enemmän aikaa yhdessä. Jos oikein ajattelen sitä, että jotenkin selittäisin asian Jukalle ja sanoisin, että nyt tahdon selvitellä muita asioita rauhassa jonkin aikaa, niin oloni tulee ihan mahdottomaksi. En jotenkin pysty olemaan rehellinen ja ottamaan sellaista riskiä. Mielummin tuttu kurjuus kuin tuntematon mahdollisuus? Olen pitänyt itseäni aina aika rohkeana ja kyvykkäänä, joten tunnen oloni kyllä harvinaisen typeräksi tässä tilanteessa. Muistan edellisillan elokuvan Blue Valentinen, jota katselin glögimuki kädessäni. Siinä sanotaan, ettei omiin tunteisiin kannata luottaa, koska ne muuttuvat. Ne katoavat ja ihan erilaisia tulee tilalle täysin pyytämättä. Miten siis tämänhetkisiin fiiliksiin voi luottaa, koska ihan pian voikin tuntua ihan päinvastaiselta. Hirveän ahdistavaa. Dim on viesteissään tosi lämmin ja sanoo, että haluaisi kovasti tapailla minua, mutta ymmärtää kyllä jos en lähde risteilylle. Koko juttu jää auki. Kaikki on vielä mahdollista. Mitä teen? Samalla myös negatiiviset fibat ovat lieventyneet ja mietin miten helppoa olisi varailla kivoja matkoja vaikka uudeksivuodeksi Jukan kanssa. Hän lähtisi kanssani minne vain. Ajatus leffaan, syömään ja ostoksille menemisestä tuntuu kotoisalta ja turvalliselta. Mutta voisin tehdä sitä myös Dimin kanssa? Haluaisiko hän viettää kanssani yhtä paljon aikaa kun Jukka? Vai jäisikö yhteydenpitomme taas käytännön hankaluuksien vuoksi... vai alkaisiko kohtaamisestamme viimein jotain oikeaa? Huoh. Onneksi saan jatkaa vielä ainakin jonkin aikaa sveitsinä oleskelua ja olla tekemättä mitään ratkaisuja. Kaikki on auki joka suuntaan. Minun tarvitsee vain olla ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät.

Antidomina

Heti ensimmäinen ajatus keskiviikkoaamuna on ei. Ei, en halua. En halua ajatella Jukkaa. En halua nähdä häntä. Haluan jotain kivaa ja hyvää ja puhdasta. Haluan lähteä kiertelemään kauniita ostoskeskuksia, joissa soi iloiset kepeät laulut. Ja joiden käytävillä on kultaisia kauniita valaistuja koristeita ja tekolunta. Ja hymyilevät siistit ihmiset istahtavat välillä nauttimaan lasillisen glögiä tai kuohuviiniä paperisten ostoskassien kanssa. Mutta jotta voisin nauttia siitä, niin tarvitsisin jonkun. En tiedä kenet. Itseni varmaan... Haluan kirjoittaa! Haluan siivota vaatekaappini. Haluan juoda glögiä! Haluan olla kotoisassa takkatulifiiliksessä. Olen nukkunut vähän liian myöhään tänä aamuna, mutta se ei haittaa koska ehdin ihan mainiosti aamun ensimmäiseen tapaamiseen vaikka vitkuttelisin vielä lisää. Vitkuttelun sijaan olen ovesta ulkona noin kymmenen minuuttia heräämiseni jälkeen ja tunnustelen siinä toimistolle kävellessäni fiiliksiäni ja hieman eilistä koleampaa säätä. On taas se nostalginen ja jouluinen tunnelma. Se tunnelma joka yrittää huijata minut kuvittelemaan, että minua varten olisi jotain ihania treffejä viinilasillisen äärellä tasokkaassa ravintolassa jonkun ihanan siistin miehen kanssa. Se joku ihana mies joka tulisi kanssani sille kuohuviinilasilliselle kesken joulushoppailun. Sellaisia ihania kohtaamisia, joita harrastin paljon viime vuonna. Joita moni mies tarjoaisi minulle, mutta entä Jukka?  Ehkä aika on vain kullannut muistot enkä nyt tajua, että ihan samallailla Jukkakin tulisi kanssani ostoksille ja lasilliselle. Ja vielä aidosti iloissaan seurastani. Mutta sitten ehkä saisin vähän hävetä hänen tapaansa puhua baristalle ja hiljaa mielessäni toivoisin, että hän olisi kammannut tukkansa tai edes laittanut jonkun siistin asun päällensä bändipaidan sijaan. Sellaisen tyylikkään neuleen, joita Nino ja Ricky käyttävät. Sellaiset asiat jotka jossain vaiheessa tuntuvat jännittäviltä ja hauskoilta ovat nyt saaneet erilaisia sävyjä silmissäni. Mutta en minä ole mikään hienohelma, joka pystyisi vain kilistelemään ylihintaista viiniä antiikkikristallissa design-valaisemin alla Helsingin arvokohteissa. Olen oikein menestyksekkäästi pystynyt lojumaan kallion pubeissa ja sulautumaan minkävainlaiseen seurueeseen paikkoihin, joissa poltetaan lattialla istuen itsekäärittyjä sätkiä Kelan maksamien seinien sisällä. Mutta nyt se eroahdistus alkaa näkyä. Se ei ole ominta minua. Ei näin suuressa mittakaavassa. Ikävöin hyviä käytöstapoja. Sitä kun Roni kertoo sen ravintolan aika ruman seinävalaisimen huutokauppa-arvon ja tilaa tietävästi vuosikertaviiniä sommelierilta joka tietää hänet nimeltä. Ikävöin sitä, kun kuuntelemme erilaisten toniccien eroavaisuuksia paikassa, jossa yksi drinkki maksaa helposti yli parikymppiä. Siksi koska se on kokemus eikä vain pakollinen rituaali, jotta pääsisi vähän sekaisin. Ikävöin sitä, kun Ryan auttaa minut istumaan asettamalla pähkinäpuisen tuolin alleni ennen kuin vertailemme menusta alkupaloja. Eikö tässä välissä ole mitään? Eikö voi olla sellaista miestä, joka sopeutuu mukavasti erilaisiin ympäristöihin, ja jolla olisi riittävä yleissivistys ja tiedonjano omaa napaa pidemmälle. Joka ei alkaisi kirota kovaan ääneen kun näkee juomalistan hinnat. Mutta joka osaisi myös ottaa toisella linjalla sen oluen nenää nyrpistämättä jos siellä satutaan olemaan. Eikö ole miestä, joka on osannut pitää hauskaa ja kerätä värikkäitä kokemuksia spontaanisti, mutta silti jättänyt omat kuset juomatta ja tippaamatta transuhuorille. Ja silti ihastuisi avoimesti minuun ja olisi aloitteellinen, koska en ehkä itse osaa olla. Eikö voi olla miestä, joka ei ala ulkoisesti epäviehättää minua! Mikä juttu tämä oikein on. Muistan, kuinka ihanan söpön Harrinkin joku ulkoinen piirre alkoi häiritä minua aivan yllättäen. Ihan yhtäkkiä huomaan, että hänen housunsa ovat ainakin sentin liian korkealle vedetty ja hän seisoo hassusti tilatessaan meille viinejä. Ja nyt vaikka kuinka moni pieni asia häiritsee minua Jukassa. Ei aina, mutta usein. Muissa miehissä, joita olen alkanut tapailla en ole ehtinyt huomata tällaista ihmeellistä visuaalista vastahakoisuutta? Ainakaan siten, että ensin joku olisi miellyttävä ja sitten ei enää olisikaan. 

Aamupäivän mittaan vähän häpeän tätä jyrkkää asennettani ja huonoja ajatuksiani joille olen antanut valtaa. Mietin, että jos en olisi saanut tuota tapaamistarjousta Dimiltä, niin pääsisinkö nopeammin ylitse näistä negatiivisista tunteista. Nythän minulla on ihan liian mieluisia vaihtoehtoja ihan konkreettisesti, mikä helpottaa kiukutteluani. Voin käyttäytyä tyhmästi ja jopa melkein tahallisesti ajaa Jukan vastakkaiseen suuntaan, jotta voisin sitten sanoa, että tämä oli hänen valintansa! Hänen valinnastaan voisin nyt lähteä Dimin kanssa laivalle! Minun ei tarvitse ottaa vastuuta valinnoistani, kun voin sysätä ne muille. Tosin se ei ole onnistunut Jukan kanssa, joka vielä edellisillan puhelussa on ehdottanut minulle iloisesti, että menisimme yhdessä erääseen tapahtumaan ja toivottanut minulle kauniissa viestissä hyvää yötä. En tosiaankaan tiedä mitä tehdä. Huomaan olevani tosi itsekäs ja ajatuksissani haluan pitää Jukan sidoksissa itseeni ainakin siltä varalta, että muutan taas mieltäni ja tunteitani. Haluan että hän lähtee kanssani joka paikkaan jos minulla ei ole ketään muutakaan. Järjellä tiedän, ettei tämä ole kovin hyvä alku millekään vakaalle suhteelle, jos jo nyt olen näin ristiriitainen tunteissani. Riski sille, että vastaisuudessa kohtelen Jukkaa huonosti ja hyväksikäytän hänen ihastustaan minuun on korkea. Sisimmässäni haluaisin selvittää asiat Dimin kanssa. Ja jos olisin hyvä ihminen niin laittaisin asiat jäihin Jukan kanssa siksi aikaa, kunnes voisin niin rehellisesti tehdä. Silläkin riskillä, että sitten jäisin puille paljaille. Mutta enhän ole tehnyt mitään väärää. Nämä ovat vain ajatuksia ja tunteita. Ei tekoja. Ei edes sanoja. Emme ole viestineet mitään vielä Jukan kanssa koko aamuna. Sen sijaan saan Rickyltä sydämiä. Kohtaamisemme jälkeen Ricky ei ole enää kutkuttanut mieltäni samoin kuin aikaisemmin. Siksi kai olisi hyvä kohdata nämä kummittelevat asiat ja ihmiset jotta saisi tunnepöydän puhdistettua? Eikö niin. 

Nyt on kulunut yli kolme viikkoa siitä, kun kävin vahauttamassa kainaloni, sääreni ja bikinirajani Indonesiassa kivan pienikokoisen naisen luona. Silittelen kainaloani, joka on vieläkin ihan sileä. Sen sijaan säärissä sileys ei säilynyt kovinkaan kauaa. Se johtuu varmasti siitä, että sääristä karvat on poistettu paljon epätasaisemmin ja osaa liian hennoista ja lyhyistä karvoista ei saatu poistettua vahalla lainkaan. Bikinialueellakin sänki on jo joissain kohdissa alkanut kasvamaan, mutta ei läheskään niin huomattavasti kuin normaalisti. Olen siis aika tyytyväinen! Aion vastaisuudessakin käydä vahauksessa etenkin ulkomaan lomien aikana. Ensi kerralla osaan alkaa kasvattaa joka paikkaa jo hyvissä ajoin. Mietin myös eilistä pohdintaani siitä, kuinka Jukka oli ottanut esille hieman poikkeavan seksuaalisen toiveensa alistetuksi tulemisesta. Sehän on kai ihan yleistä, että miehet saavat nautintoa g-pisteensä hyväilystä. Ei se kerro välttämättä epäheteroudesta tai mistään poikkeavuuksista (paitsi kun asiaan liittää väkivaltaiset verbit, kuten Jukka teki). Juuri luin joitain kokemuksia siitä, että miesystävä tykkää kun nainen koskettelee peräaukkoa esimerkiksi suihinoton yhteydessä. Minulle jopa näistä asioista kirjoittaminen on hyvin vierasta. En haluaisi tehdä sellaista. Olen tosi avomielinen, mutta siinäkö menee raja? Ajatuksenakin se tuntuisi minusta vastenmieliseltä ja epämiehekkäältä. Että mies siinä pyllistelisi ja voihkisi. Eih. Tykkään olla alistettu. Haluan että mies on miehekäs mies, joka pitää ohjat käsissään. Ja tuo toinen asetelma on sille jotenkin ihan päinvastaista. Muistan, että joskus aikaisemminkin Jukka on puolivitsillä miettinyt, että olisinko hyvä domina. Mutta en halua olla. En ollenkaan. Päinvastoin. Javier on läiskinyt minun takapuoltani niin kovaa, että olen voinut ottaa kuvan hänen punaisesta kädenjäljestään pakarallani. Ihana miehekäs Alex osasi alistamisen loistavasti. Kohtaamisemme olivat kuin teatteriesityksiä, joissa kumpikin on saanut juuri sen haluamanssa pääroolin. Hän katsoo minua silmiin ja sanoo, että sulla on tasan kymmenen sekuntia aikaa riisua minut tai lähdet pihalle. Nautin siitä tosi kovasti. Samalla kun miellytän Alexia niin hän vetää minua kovaa hiuksista ja hokee, että Fucking Bitch! Juuri noin! Käskee ja ohjaa koko tilannetta. Ja se on juuri sitä mistä minä pidän. Myös Roni joskus näytti tällaista puolta itsestään, vaikka useimmiten olimme vain täydellisen helliä ja rajuja yhtäaikaa. Nino on äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta kun makkarin ovi sulkeutuu niin hän tietää tismalleen mitä tekee, eikä epäröi yhtään. Ei kysele, että saako näin tehdä, vaan osaa lukea naista täydellisesti. Osaa laskea kuuman vaahtokylvyn ja viedä toisen pilviin. Mutta tietenkin myös ihan normaali kiihkeä seksi on mahtavaa ja nautinnollista. Ei mitään leikkejä tarvita jos ne eivät luontaisesti synny siinä tilanteessa. Olen nauttinut kovasti niinä pieninä hetkinä kun asiat ovat Jukan kanssa sujuneet. Se on ollut sellaista herkkää ja aitoa. Hän on muuten ensimmäinen mies, jolla on sellainen hassu tapa olla kuin duracelpupu minimaalisella lanneliikeellä samalla kun hän makaa koko painollaan päälläni. Ja se tuntuu yllättävän kivalta ja antaa minulle nopean huipennuksen. Mutta se onkin pitkälti se mitä hän tekee. Hän epäröi liikaa. Hikoilee liikaa. Ei osaa ottaa ohjia käsiinsä, koska ilmeisesti ei haluakaan! Eikä ole vieläkään kertaakaan päässyt itse loppuun asti, koska tilanne loppuu aina siihen, että hänellä ei seiso. Ja terskaa hiertää. Ja se vitun muna on puutunut. Joo kyllä. Osaan minä olla aloitteellinen ja esittää toiveita tai kiivetä toisen syliin, mutta en sen enempää tahdo alkaa ohjailla tilannetta. Se ei ajatuksena innosta minua ollenkaan. Ja kokemukseni mukaan useimmat miehet ottavat mielellään dominoivan roolin. Se tekee heistä miehekkäitä ja vahvoja, ja itse haluan miehen olevan minua vahvempi ja voimakkaampi. Myös henkisesti. Alan käyttäytyä näin, kun huomaan, että toinen on liian monessa asiassa altavastaaja. Miksi juuri se henkilö joka noin avoimesti ihastuu minuun on näin selkeästi heikomman roolin ottava? Vedänkö tällaisia puoleensa, koska myöskään edellisen pitkän suhteen puolisoni ei ollut kauhean voimakastahtoinen. Miksi en sovi paremmin yhteen minulle sopivamman henkilön kanssa? Että saisin itse olla se heikompi. En usko, että Jukka on vielä täysin avoimesti kehdannut tuoda esille omia toiveitaan. Hän on niitä vain väläytellyt sivulauseissa tai kokeilemalla kepillä jäätä, eikä hän ole saanut minusta vastakaikua. Hän varmaan ihan aiheellisesti pelkää, että torppaan hänen ehdotuksensa dominaleikeistä. Koska niinhän minä varmaan tekisin. Ja sitten Jukka ehkä minun toiveestani yrittäisi olla miehekkäämpi ja itsevarmempi, mutta näkisin esityksen läpi ja minua alkaisi ärsyttää. Ehkä.

Ja sitten toisaalta. Ovatko nämä pikkuasioita? Sellaisia, joita voi oppia kehittämään ja sietämään? Nyt ne vain ovat korostuneet, vaikka todellisuudessa jotkut ihan muut asiat ovat merkityksellisiä. Enkö voisi aidosti nauttia ja arvostaa sitä, että Jukka lähtisi kanssani hetkeäkään epäröimättä ostelemaan joululahjoja sukulaisilleni? Tulisi viettämään kotoisia koti-iltoja kanssani ja haluaisi kuulua sukuuni. Raitistuisi jos haluaisin. Voisin olla oma itseni täysin vapaasti. Mutta toisaalta voin nyt olla oma huono itseni aivan liian helposti. Eikö toisen pitäisi saada minut haluamaan olla parempi ihminen? Miettimään käytöstäni ja näkemään vaivaa, että toinen pitäisi minusta? Eikö minusta pitäisi tuntua siltä, että olenpas onnekas kun tuo toinen tahtoo viettää kanssani aikaa. Eikä siltä, että tyydyn nyt johonkin. Että toinen on minua heikompi ja tiedostan sen aivan liian selkeästi. Vai tulisiko tämä vaihe esiin kenen tahansa kanssa? Ja jatko sitten riippuu siitä miten he siihen suhtautuvat. Ehkä tämä on minun kurja perusominaisuuteni, joka puhkeaa esiin ihmisestä riippumatta. Alan testailla toista ja löydän mitä tahansa piirteitä tai puolia joista tehdä numero. Ja sitten joko suhde kestää sen ja  selviää tai sitten ei. Ja kyllähän minä olen ollut innoissani Jukan tapaamisesta. Olen halunnut miellyttää häntä ja olla kaunis ja kiva häntä varten. OIen arvostanut hänen minulle antamaansa aikaa paljonkin! Olen hehkuttanut kuinka mahtavaa on, että hän uskalsi lähteä lomamatkalle kanssani. Ja kuinka usein hän tahtoo pitää yhteyttä ja viettää aikaa yhdessä. Kyllä minä sitä arvostan. Nyt vain taas mittasuhteet ja vastakkainasettelut ovat sekoittuneet ja kärjistyneet ihan liikaa.