Haluanko kitua

Olen tässä kauheasti puntaroinut näitä suhteenmuodostusjuttuja, kemioita ja yhteensopivuuksia enemmän tai vähemmän järkevästi viimeisen puolitoista vuotta. Tai oikeastaan varmaan aina. Olen päätynyt ajattelemaan, että ainut mikä merkitsee on se kemia. Mutten ole kauheasti koskaan perehtynyt miettimään, että mistä se kemia sitten johtuu. Tai se kemiantunne. Se oma tyyppi. My Type. Se on eri asia, kuin se, mitä koen ansaitsevani tai tarvitsevani teoriassa. Teoriassa haluan älykkään ja nokkelan korkeastikoulutetun tai muutoin menestyksekkään komean ja karistaattisen miehen. Mutta minähän olen tavannut näitä upeita ihmisiä, eikä kemiaa ole ollut. Minulla on ollut mahdollisuus kehittää parisuhde sellaisen miehen kanssa, joka kohtelisi minua kuin kukkaa kämmenellä. Täyttäisi teoreettiset kriteerit. Miehen, jossa ei ole mitään näkyviä riskejä. Järjellä ajateltuna näen näissä ihmisissä mielettömän potentiaalin. Ne lomamatkat, joita olen aina halunnut. Ne illalliset ulkona, ja leffapäivät tilauspizzojen kanssa sunnuntaisin. Nämä miehet yllättäisivät minut ihanilla lahjoilla, eivätkä koskaan unohtaisi syntymäpäivää tai ystävänpäivää, koska oppisivat nopeasti, että ilahdun niin paljon pienistä yllätyksistä. Nämä miehet hymyilevät hölmöille jutuilleni ja osaisivat suhtautua suurella tyyneydellä tilanteiisin, joissa olisin ahdistunut tai ärsyyntynyt. Haluaisivat puhua ongelmat läpi ennemmin kuin riidellä tai jättää ongelmat hautumaan. Kaikki sukulaiset rakastuisivat näihin miehiin ja myhäilisivät tyytyväisenä, että kylläpäs tuo sukulaistyttö teki hyvän valinnan! Näitä miehiä on ollut päällimmäisenä Harri. Sitten myös Nino ja Ryan, ja varmaan monen monta muuta, joita en ole edes tapaillut kertaa tai paria pidemmälle. Miksi en tunnetasolla saa näihin miehiin yhteyttä? Pidän heitä tylsinä. Liian neutraaleina. Liian turvallisina. Ei kipinää! Ja nyt katsomani video, johon sain linkin kommenteissa, vastaa ainakin osittain tähän kysymykseen. Miksi ihastumme vääriin ihmisiin? Miksi en voi ihastua oikeisiin ihmisiin? Luennoitsija kertoo, että kun etsimme tulevaa kumppania, niin luulemme etsivämme rakkautta. Luulemme hakevamme hyvää ja ihanaa ihmistä elämäämme. Todellisuudessa emme etsi täydellistä rakkautta, vaan etsimme tuttuuutta, joka juontaa juurensa aina lapsuuden kiintymyssuhdekolauksiin asti. Lapsina meidän pitäisi oppia - viimeistään leikki-iässä - että läheisimmissä henkilöissä on kaksi puolta. On se rakastava ja hoitava äiti. Mutta äidillä on myös huonot ja pelottavat puolet, kun se saattaa huutaa tai kieltää jotain. Liian moni lapsi on tullut kaltoinkohdelluksi näiden normaalien huonojen puolien ylittävillä tavoilla. Nämä kaikki tapahtumat takertuvat pohjaksi siihen malliin miten tulevaisuudessa näemme läheiset ihmissuhteemme ja niiden muodostumisen. Täysin perinteinen tapaus on isäsyndrooma, jossa toinen vanhemmista (minun kohdallani isä) on jossain vaiheessa häippäisyt ja hylännyt lapsen. Hylännyt enemmän tai vähemmän tuntuvasti.  Ehkä lapselle on huudettu tosi paljon. Joutunut jäähyille. Saanut piiskaa tai paljon pahempaa. Tullut torjutuksi, hylätyksi, kiusatuksi. Yhdistämme nämä vahingolliset kokemuset siihen läheiseen ihmissuhteeseen, jota kutsumme myöhemmin rakkaudeksi. Siihen mitä me alitajuisesti ansaitsemme ja tarvitsemme. Siihen mikä on meille tuttua. Siksi me jotkut rikkinäiset ihmiset emme kykene vastaanottamaan hyvää ja normaalia ja turvallista. Koska se ei vastaa alkuperäistä kuvaamme siitä, mitä läheisen suhteen pitäisi olla. Tarvitsemme ja hakeudumme johdonmukaisesti viehättymään sellaisista ihmisistä, jotka kohtelevat meitä huonosti. Pettävät, katoavat, jättävät. Koska se on tuttua! Se on se meidän tyyppi, joka luo kemiaa. Herättää alkukantaiset tunteet! Luulemme etsivämme täydellistä meille sopivaa puolisoa, joka tekee meidät onnelliseksi. Mutta todellisuudessa emme edes halua olla onnellisia (pinnallisen tietoisuuden alla), vaan haluamme saada sitä samaa kärsimystä kuin aina. Kiduta mua, kuten kiduin lapsena ja nuorena! Todellisuudessa meidän täytyisi tietoisesti oppia tajuamaan, että samalla kun haemme rakkautta ja hyvää puolisoa, haemme myös ne vaikeudet ja ongelmat ja pettymykset, jotka kuuluvat aina kauppaan. Ei kärsimystä, vaan ehkä sitä tylsyyttä! Se pitäisi hyväksyä. Tai se, että joku hyvä ihminen ei olekaan korkeastikoulutettu tai riittävän nokkela. Luennoitsija myös puhuu juuri siitä reaktiosta, josta olen monesti itsekin puhunut. Eli siitä, miten koukussa monet ihmiset huomaamattaan ovat tekemään mitä tahansa muuta, kuin olemaan oman itsensä kanssa. Minä, ja moni muu vaurioitunut ihminen (kuten selkeimmin Javier ja Roni) pakoilee monin suojakeinoin sitä, ettei kenellekään tarvitse näyttää sitä mitä oikeasti tahtoo ja tarvitsee. Siksi on niin vaikea lähettää sitä viestiä, että hei mulla on ikävä, voitko tulla. On vaikea puhua asioista suoraan. Mielummin temppuillaan ja pelleillään noita viestileikkejä. Mielummin kohdellaan toista huonosti, kuin  näytetään oma heikkous ja sisin. Mielummin menetetään toinen ja jäädään yksin, kuin heittäydytään ja ollaan heikkoja ja tarvitsevia toisen silmissä. Tämä pätee  sekä tapailussa, että pitkässä suhteessa konfliktitilanteissa. Kun toinen haluaa lähteä viikonloppureissulle, niin vakioreaktio toiselta on kiukuttelu. Kun toinen ei viesti viiteen tuntiin niin aloitetaan mykkäkoulu ennemmin kuin kerrotaan, että nyt kolahti sydämeen ja tarttisi halausta. Tai jotkut osaa. Mutta minä en kovinkaan helposti. Jukka osaa. 

 Eli minä tiedostamattani hakeudun vahingollisten ihmisten seuraan. Viehätyn siitä, että joku herättää minussa sen muistijäljen siitä, kun isä ja äiti tappeli kun olin pieni. Ja isä lähti. Hylkäyksen tunne. Tai se, kun ensimmäinen poikaystävä valehteli ja petti ja oli tositosi törkeä. Rikkoi kokonaan itsetunnon. Mutta nauroin ja sanoin, että ei haittaa. Ja sen jälkeen kaikki ihmissuhteet on varmaan ollut enemmän tai vähemmän sekaisin. Tunnen vetoa niihin ihmisiin, jotka todennäköisemmin ovat minua kohtaan törkeitä ja tekevät katoamistemppuja. Koska se on tuttua. En osaa hyväksyä ihanaa ja hellää Jukkaa, koska hän saattaakin päästää minut liian helpolla. Onneksi sentään tunnen häntä kohtaan jotain kipinää. Se puuttui kokonaan suhteesta Harria kohtaan, koska hänhän olisi ollut aivan liian täydellinen ja toteuttanut varmaan kaikki unelmani aivan liian helpolla. Olen tehnyt tosi suuria prosesseja itsetuntemuksessa. Olen jo pitkään tiedostanut sen, miten karkaan itse itseltäni. Ja olen niin innoissani, että tuossa luennossa puhuttiin tästä samasta aiheesta. Minun on tunnettava itseni ja myönnettävä heikkouteni ja typeryyteni. Ja juuri sitä minä yritän tehdä. Olen tyhmä ja heikko. Mutta silti voin ansaita jonkun rakkautta ja hellyyttä. Tarvitsematta mitään teoreettisiä kriteereitä. Voin hyväksyä jonkun ihmisen ihmisenä välittämättä koulutuksesta tai työpaikasta. Minun ei tarvitse kiduttaa ja vähätellä ketään siksi, että hän on rakastunut minuun, muttei täytäkään kriteerilistaani. Voin nauttia huomiosta ja antaa sitä itse. Katsottuani videon ja mietittyäni näitä asioita olen entistä enemmän innoissani siitä, että tapaamme tänään Jukan kanssa. Yritän täysillä ottaa kaiken irti tästä tilanteesta. Siitä, että joku ihan oikeasti haluaa olla kanssani ja miellyttää minua ilman että petturuus- ja pelkoviisarit värähtää kauheasti. Ainakin yritän. En voinut pidemmälle tehdä sitä Harrin kanssa, koska ajatus läheisyydestä oli minulle vastenmielinen. Varmaan siksi, koska en voinut tuntea negatiivisuutta juuri mistään muusta toisen ollessa lähes täydellinen. Mutta nyt kun löydän Jukasta paljon muita vikoja, joita stressata, niin fyysiselle yhteydelle jää tilaa. Voin itse päättää olla antamatta liikaa painoarvoa pinnallisuuksille. Voin ainakin yrittää. En ole tyhmä. Pystyn kyllä hahmottamaan nämä asiat ja soveltaa niitä oikeaan elämään. Jos oikein yritän. Nyt minulla on mahdollisuus pitää kunnioitus ja arvostus toista kohtaan voimassa alusta alkaen siitä huolimatta, että voisin pompotella ja väheksyä toista. Koska hän on niin kiltti. Nyt voi korjata asiat jotka mokasin aikaisemmin. Ehkä.