Onpas kepeä flow, kun jaksaa paneutua oikeasti töihin pitkästä aikaa. Ei ole sellaista jatkuvaa tunnetta, että pitäisi olla jossain muualla. Ei sitä turhautumista, että tuhlaan aikaani keskinkertaisuuteen. Hienoa. Pidän tästä tunteesta enemmän kuin siitä ahdistusta aiheuttavasta pakollisesta erityisyyden tunteesta, joka ei varmaan täyty koskaan. Kuitenkaan kokonaisvaltaisesti olotila ei ole ollut kepeä ja täysin stressitön ja vailla ahdistusta. Mutta viimeinkin negatiivisten fiilisten taustalla on jotain muuta kuin jokin yleismaallinen sisäinen nimetön kraateri. Olen saanut (positiivisesti?) panikoida sitä, että olen varannut matkaliput muutaman viikon päähän jonnekin kaukaiseen maanpäälliseen paratiisiin (?) puolituntemattoman ihmisen kanssa. Tyypin, jolle sopi valitsemani matkakohde ja haluamani lennot hänen preferensseistään huolimatta. Viikonloppuna kun polttelimme jotain Ossin hyvin vahvaa ja passivoivaa kannabista niin koko ajatus matkasta alkoi ahdistaa rintaa puristavana tuttuna tunteena. Mutta ero on siitä, että kun tiedän ahdistusken olevan liioiteltu aistireaktio, joka johtuu jostain päihteestä, niin pystun ihme kyllä sivuuttamaan sen todella järkevästi. Se tunne on vain tunne. Siitä ei tarvitse välittää. Useimmiten efekti on päinvastainen ja euforiaan suuntaava, mutta joskus ahdistusta lisäävä. Ja se on vain siedettävä. Riskit on aina olemassa ja ne on siedettävä. Oma moka. Sama kuin silloin joskus Ryanilla. Toisaalta on mielettömän hauskaa ja kikatuttavaa, mutta sitten yhtäkkiä iskee jokin outo ahdistus ja oli pakko päästä ulos. Mikä heti auttoi. Ossin luona lauantaiyönä ollessamme en edes jaksanut alkaa poistamaan ahdistusta millään toimenpiteellä, sillä pystyin järjellä havaitsemaan, että kaikki on hyvin. Ei ole juurikaan mitään mikä voisi parantaa oloani tai tilannetta. Pieni koti-ikävä iskee noina hetkinä myös. Mutta siinä sohvalla pimeässä huoneessa filosofista luentoa yhdessä Jukan, Ossin ja Ossin tyttöystävän kanssa fiilistellessäni selitän itselleni, että huomenna menen kotiin joka tapauksessa, eikä siellä nyt keskellä yötä ole minulle mitään. Ja mitä tulee Roniin, joka on usein jollain tavalla liittynyt ahdistukseen tai sen lievittymiseen, niin niin hän liittyy tälläkin kertaa. BLIBLING. Keskellä lauantaiyötä Roni viestii minulle kolme omakuvaansa ja itseään ja ulkonäköään ylistäviä viestejä. Olen tuolla hetkellä aika irrallaan realiteeteista, mutta kummasti mieli pysyy aina sen verran kirkkaana, että pystyn reagoimaan todella järkevästi hänen viesteihinsä. Miksi ihmeessä hän lähettää minulle tuollaisia viestejä? Lähikuvia kasvoistaan. Tok itsekeskeisyys ei ole mitään uutta, mutta ihan kuin tämä yhteydenotto huutaisi, että "älä unohda miten upea olen!", "et kuitenkaan voi olla tyytyväinen ilman minua!". Hän on turhautunut ja epävarma omista valinnoistaan. Kuten aina tämän syklin tässä vaiheessa. Siitä se kai kertoo. Ja tuolla lapsellisella toiminnallaan hän taas tahtomattaan parantaa oloani. Kiitos. Sen sijaan sohvalla vieressä nuokkuva Jukka saa aikaan ärsytystä. Sen lisäksi että pelottava edessä oleva yhteinen matka tuntuu aina välillä liian jännittävältä (ei nyt, mutta juuri tuolloin), niin hän on juonut alkoholia kaiken muun lisäksi sen verran, että nuokkuu liian sekaisena siinä vieressä. Ei ehkä oikeasti edes mitenkään pahassa jamassa, mutta jotenkin olen onnistunut pääsemään tilaan jossa projisoin ärsytykseni ja epävarmat tunteeni häneen. Hän on ollut minua kohtaan liian kiltti ja avoin, joten uskallan henkisesti kiukutella nyt hänelle. Onneksi en ihan kauheasti näytä sitä ulospäin ja hahmotan tilanteen suhteellisen objektiivisesti. Kommunikoin hänen kanssaan ystävällisesti ja normaalisti, vaikka minua ahdistaisi. Koska olen järkevämpi kuin aikaisemmin ja osaan tunnistaa itsessäni perusteettomat tunnereaktiot, joita ei tule purkaa muihin. En polttele siltoja vieläkään, vaikka ajoittain tekisi mieli karata. En tosin tiedä mistä ja minne.
Viikonloppu oli siis hidas ja jotenkin henkisesti tahmainen. Olen nukkunut Jukan vieressä. Tiskannut astiat hänen luonaan. Shoppaillut hänen kanssaan rasittavan pitkään. Istunut kivaan baariin välipalalle. Maistellut aamuaurngossa terassilla hänen kahviaan samalla. Tarjonnut palaa omasta leivoksestani ja huudahtanut, että eikun yksi lusikallinen, kun Jukka on meinannut syödä sen kokonaan. Hän on hyvin aulis vastaanottamaan kaiken tarjotun. Emme tilaisuudesta huolimatta käyneet Ilomaassa takataskussa olevien matkalippujen avulla, koska keskityimme ulkoiluun kauniissa auringonpaisteessa, elokuviin ja vihreään kivaan, joka oli vaikutukseltaan odotettua pysäyttävämpi. Viikonlopun aikana kyllä aavistan kuinka Jukka tahtoisi, että tarjoaisin hänellekin yhden tiketin ja se jostain syystä ärsyttää minua. En halua enää tarjoilla hänelle mitään. En tykkää pummimisesta. En edes silloin, kun se on ystävällistä ja heti kieltäytymisen jälkeen perääntyvää. Silti tiedän, että ylireagoin näillä fiiliksilläni koska Jukka antoi minulle lahjaksi tuota vihreää kukkaa johon olen erittäin tykästänyt ja mitä en saa itse hankittua mistään. Ja hän on tarjonnut yölliset pizzat ja ne aamukahvit leivoksineen (kyllä, painan noin 100 kiloa ainakin henkisesti). Hän on siis antelias minua kohtaan aina kun voi. Ja ihan pyytämättä. Minun on hillittävä nämä ihmeelliset vastustavat fiilikset, jotka ovat tuttuja edellisen parisuhteeni ajoilta. Kun joku on siinä valmiina rakastamaan minua niin otan heti väärän Itsestäänselvyysasenteen päälle. En arvosta riittävästi hänen hyviä puoliaan ja eleitä, joita olen kaivannut. Sydämiä, ikävää, silityksiä, kehuja. Jokainen pikkujuttu tuntuu ärsyttävämmältä kuin se todellisuudessa on. Mietin, että onko hänellä oikeasti kehnot käytöstavat vai korostuvatko ne vain nyt. Ärsyttäisikö minua aina se tapa jolla hän puhuu asiakaspalvelijoille. En tiedä, mutta ainakaan nyt en anna typerän ärsytykseni näkyä. Ei haittaa vaikka hän kertoo vaatekaupan myyjälle tiukkaan sävyyn, että tietää kyllä tismalleen mitä koko käyttää, eikä naisen tarvitse kanniskella hänelle montaa eri kokoa. Ei haittaa, vaikka hän pysähtyy kysymään poliisilta, että mitä tuolla eristysnauhan takana oikein on tapahtunut, kuin pikkupoika. Ei haittaa. Ainakaan nyt. Ei tarvitse ylistressata. Mehän olemme pohjimmiltaan kavereita, eikä sen enempää nyt tarvitse miettiä. Me olemme menossa mahtavalle lomamatkalle yhdessä, ja se varmasti tulee olemaan hauskaa riippumatta siitä stressaammeko jostain pikkujutuista tai ihmissuhdeasioista. Sitä paitsi myös Jukka on osoittanut turhautumistaan minua kohtaan kun kysymättä siirsin jotain asiaa hänen kotonaan ollessani siellä yksikseni. Hän sanoi tiukkaan sävyyn, että et saa tehdä noin enää kysymättä! Ja jotenkin tykkäsin siitä, vaikka edelleenkin koen toimineeni ihan oikein. Noh, tässä sitä ollaan tyytyväisenä arjessa kiinni. Olen juuri lopettanut noin puolentoista tunnin puhelinkeskustelun Ossin kanssa. Ossi on tiistaiaamuna vähän humalassa (tai jossain). Ja taas tyttöystävä on lähdössä jos sama meno jatkuu ja niin edelleen. En tajua miten jotkut pystyvät moiseen keskellä arkiaamua riippumatta siitä onko heillä työvelvollisuuksia vai ei. Ossi kysyy, että olemmeko me nyt pari Jukan kanssa. Sanon, että ei mennä yhtään asioiden edelle (apua paniikkiahdistussykähdys). Me mennään päivä kerrallaan ja pidetään hauskaa. Se riittää nyt. Ja se on totta. Kehotan Ossia ryhdistäytymään ja lopettamaan arkisekoilut ennen kuin on liian myöhäistä. Ja kai hän kuuntelee. Tai ainakin yrittää.
Olemme siis viettäneet aika kivan, mutta hieman edellisiä realistisemman viikonlopun yhdessä Jukan, Ossin ja muiden heidän ystäviensä kanssa. Myös Elinan kanssa taisimme pyörähtää jossain välissä yöllä tanssilattialla, mutta eihän se tunnu ollenkaan samalta jos pohjalla on vain pasi lasillista viiniä ja jotain poltettavaa. Onneksi olen kuitenkin ollut niin fiksu, etten ole lähtenyt sekoittelemaan asioita enempää, vaan havainnut ajoissa, milloin menolippu menisi hukkaan ja milloin ei. Olen pitänyt ailahtelevaisen ärsytykseni hyvin aisoissa ja jättänyt sen omaan arvoonsa. Olen tykännyt nukkua Jukan vieressä ja vastaanottaa silityksiä, koska enempääkään ei ole tähän mennessä ollut tarjolla. Eikö ole outoa? No samapa se ainakin vielä. Oikeastaan juuri nyt tuo fyysisen suhteen vajavaisuus lieventää sitä paniikkiahdistusta, jonka selvästikin nyt jotkut vakavat suhdemahdollisuudet aiheuttavat. Sen sijaan olen nauttinut häneltä saamistani kehuista. Olen niin kaunis. Ja seksikäs. Ja kaunis. Ja älykäs. Vaikka vähän hassu ja häiriintynyt. Mutta ennen kaikkea hauska. Ja kaunis. Onpas kiva kuulla näitä asioita, joltain joka tuntuu oikeasti tarkoittavan niitä, eikä koe tarpeelliseksi esittää kovanahkaisempaa ja tunteettomampaa kuin on. Joltain joka ei olekaan niin epävarma itsestään, että heittäytyisi johonkin typeriin defenssimenetelmiin, kuten monet muut ovat tehneet. Hän uskaltaa sanoa, että kokee itsensä onnekkaaksi saadessaan viettää aikaa kanssani. Monet sellaiset, joilla ei edes ole kovinkaan paljon syitä tuntea itseään älyllisesti tai muutoin uhatuksi taholtani ovat kääntäneet päälle kylmyyden ja kovuuden, etten vain kuvittele liikoja. Olen viiikonlopun aikana viestitellyt Ninolle, joka on omaan iloiseen tapaansa lähetellyt kuvia omasta viikonlopun vietostaan. Olen viestinyt Karrille, joka on kaivannut minua viereensä. Olen viestinyt Javierille, joka jälleen kerran on niellyt ylpeytensä ja toivonut tapaamista kanssani. Kiertelemättä aivan suoraan. Nyt kun olen joutunut oikeasti kohtaamaan tämän luonnollisen ihmissuhteen muodostumistilanteen Jukan kanssa. Siis sen että hän on osoittanut vakavan kiinnostuksensa ja edelleen viestittänyt minulle sydämiä hieman jähmeän viikonlopun jäljiltä. Vienyt minut elokuviin ja aamiaiselle. Niellyt omat ahdistuksensa minun ahditukseni tieltä. Niin yhtäkkiä kaikkien näiden muiden miesten vastakohtaiset piirteet ja ominaisuudet korostuvat näkökentässäni positiivisina. Javierin korkea koulutus ja jämäkkyys. Ninon upea ura ja se miten tiukasti hänen jalkansa ovat maankamaralla. Karri, joka on älykäs ja pystyy vastaamaan haastavampiinkin keskusteluteemoihin. Se, että nämä kaikki miehet ovat varmastikin enemmän erossä päihteistä ja muista hämärähommista. Nyt kaikki pelkoni ja epävarmuuteni Jukan niin sanottuja negatiivisia piirteitä kohtaan saavat kaikkien näiden asioiden mittasuhteet vääristymään. Onneksi jollain tasolla ymmärrän tämän olevan inhimillinen kognitiivinen dissonanssi, joten minun ei tarvitse muuta kuin sivuuttaa typerät tunteeni ja keskittyä aivan muihin asioihin samalla kun nämä jutut lutviutuvat uomiinsa itsestään. Keskityn siihen, että olen voinut olla pari iltaa aivan rauhassa kotona tuntematta mitään paikallaoloon liittyvää ahdistusta. Roni ei ole täällä. Ja hän selvästi kaipaa minua. Minulla on joku kiva henkilö, joka on nyt sidottu (hah, lapsellista!) minuun yhteisillä lentolipuilla. Joten ei stressiä. En siis ole ainakaan tässä hetkeen joutumassa kauheaan yksinäisyyteen, jota kai alitajuisesti aina fomolla ja muulla ahdistuskella paikkaan. Voin olla ihan rauhassa ja nauttia kaikesta mitä juuri nyt on käynnissä. En ole kuitenkaan sitoutunut mihinkään muutamaa viikkoa kauempaa kestävään asiaan. Joten kaikki on ihan hyvin. Paremmin kuin on ollut pitkään aikaan. Hyvä. Näin saan taas seliteltyä asioita itselleni ja lievitettyä typeryykisäni. Mainiota. Ei ärsytä tai huoleta enää juuri lainkaan.
Olen luvannut Javierille, että tapaisimme tässä kuussa. Siksi koska hän on sitä aivan toistuvasti suoraan pyytänyt, ja koska nyt käsillä on hänen eräs juhlapäivänsä johon vetoaa ystävällismielisesti. Ja oikeastikin haluan nähdä hänen etenkin hänen juhlapäivänään. En enää voi, enkä edes halua kiertää tapaamistamme vedoten siihen, että hän ehdottaa sitä viime hetkellä kesken viikonloppua. Me tapaamme kaveripohjalta (kuten aina?) ja jos eteen tulee valinta yöksi jäämisessä tai intiimissä läheisyydessä, niin sitten katson mikä tilanne on silloin. Ei hänkään voi olla niin ajattelematon, että kuvittelee ettei minulla olisi meneillään mitään muuta. Olenhan useaan otteeseen viimeisen yli vuoden aikana selittänyt, miten lopullinen tavoitteeni on päästä eroon kaikesta sellaisesta, mikä ei tule johtamaan mihinkään. Ja ironisesti nyt kun sellainen tilaisuus olisi edessä niin näen röntgenkatseella kaikki tilanteen huonot puolet ja harkitsen perääntymistä. Mitä en tee. Koska en voi. Eikä aikuisten oikeasti edes tee mieli, koska ei ole mitään erityistä mistä perääntyä. Tämä kaikki on saanut minut asettumaan realistisempiin uomiin. Olen jotenkin asettautunut takaisin "normaaliin" enemmän kuin kertaakaan tänä vuonna. Olen päässyt erinomaisesti irti pahimmasta murheenkryynistäni: Ronista. Hän ei enää saa minussa aikaan mitään voimakasta reaktiota. Hänen läpinäkyvät yhteydenottonsa saavat minut tuntemaan itseni vahvemmaksi ja tasaisemmaksi. Tunnen että minulla on parempi mahdollisuus edetä jonnekin tuosta sairaasta oravanpyörästä, johon hän todennäköisemmin jää. Kaikki nämä viimeviikkojen tapahtumat, jotka teoriassa eivät vaikuta kauhean järkeviltä, ovat auttaneet minut pääsemään uuteen vaiheeseen. Ainakin toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti