Utopiaa

Eli melankoliset maanantait ovat taakse jäänyttä elämää. Ei enää selittämätöntä ahdistusta vailla oikeaa syytä. Kaikki soljuu maanantain läpi tiistaihin pehmeän mukavasti. Onko tällaista normaali elämä, josta valtaosa normaaleista ihmisistä saa nauttia? Että tavallinen tylsä arki-ilta onkin ihan fine. Että jokin hyvä asia oikeasti voi tapahtua, eikä tarvitse kokoajan pelätä, että se menee pilalle. Ja sitten se myös menee pilalle. Vaan, että ihanat lomamatkat onnistuvat. Ja onnelliset illat ja tulevaisuudensuunnittelut jonkun kanssa ilman stressiä ja ahdistusta siitä, että kohta se kilahtaa tai katoaa tai muuttuu hirviöksi. Krooniset epäilykset, pahaenteisyydet ja ahdistukset tuntuvat juuri nyt niin ihanan kaukaisilta. Tottakai tiedostan, että tässä ollaan vielä heikoilla jäillä ja vajoaminen uppeluksiin voi tapahtua milloin vain. Paluu samaan tilaan on mahdollinen, vaikka nyt uskon löytäneeni sellaisia selviytymiskeinoja, jotka tarvittaessa tulevat vetämään kuiville avannosta entistä helpommin. Kyllä, edelleen menee hyvin. Maanantai-iltana käyn reippaalla kävelylenkillä, kun samalla lohdutan Jukkaa, joka kertoo maanantaisen työpäivän olleen tylsä. Juttelemme illalla puhelimessa ja juon lasillisen punaviiniä ihan vain huvikseni. En siksi, että haluaisin lievittää ahdistusta tai saada itseni sammumaan unille nopeammin. Olen kokannut herkullista lohta iltaruoaksi ja syönyt vatsan täyteen. Menen ajoissa sänkyyn saaden sydämien siivittämän hyvänyön toivotukset. Yöllä heräilen muutamaan kertaan ihmetellen taas, että missä Jukka on. Tai seuraavalla heräämisellä miettien paniikissa sitä, että miten olen oikein päätynyt omaan sänkyyni kun minunhan piti olla Jukan vieressä. Lisäksi oloni on yöllä puoliunessa ihan samanlainen kuin edellisenä lauantaiyönä, ja siksi luulen nyt olevan viikonloppu. Mutta vain hetken. Ja se ei ole pelottavaa tai ahdistavaa, vaan oikeastaan aika kivaa. Aamulla Jukka taas ehtii toivottaa ensimmäisenä hyvät huomenet ja viihdyn häntä kuvailemalla yösekoilujani. Haluaisin herätä Jukan vierestä! Haluaisin juoda hänen kanssaan aamukahvia halaillen ja pussaillen ja nauttien siitä normaaliudesta. Ja siitä, että me oltaisiin tiimi. Helppo ja vaivaton tiimi. En mieti pelkokuvitelmia vaan nautin tästä ihan täysillä niin kauan kuin se kestää. 

Tiistai sujuu yhtä kepeästi ja leppoisasti kuin maanantaikin. Paitsi, että haluaisin nähdä Jukan heti, enkä vasta seuraavana päivänä. Mutta ehkäpä jaksan odottaa. Mietin, että ehdottaisin tapaamista Manuelille tai Javierille samalle päivälle, kun tapaisin Jukan myöhemmin. Näin ollen ei olisi riskejä missään yöksijäämisessä ja voisin hoitaa nämä "velvollisuudet" pois samalla vaivalla. Ehkäpä huomenna teen ehdotuksen. Ensin Javierille, joka varmaan kertoo olevansa kiireinen, koska on mahdollisesti loukkaantunut ilmoituksestani luopua yhteisistä intiimeistä hetkistä. Mutta ainakin olisin sitten yrittänyt ja heittänyt pallon hänelle. Sitten voisin ehdottaa alkuillan yhteishetkeä Manuelille, joka varmasti iloisena suostuisi ellei hänellä ole treenejä. Jukka on omassa harrastuksessaan ja voimme tavata vasta myöhään illalla. Olen yrittänyt ehdottaa hänelle tapaamista toiselle illalle, mutta hän tahtoo pitäytyä keskiviikossa. Selvä, selvä. Tiistain työpäivän ohessa olen googletellut ahkerasti uutisia matkakohteestamme. On varmasti aivan viimepäiviin saakka epäselvää, että toteutuuko matka vai ei. Emme ole varanneet mitään majoituksia, eikä niitä kai ole mitään järkeä varatakaan, jos matka ei sitten onnistukaan. Pelottaa, että onko luonnonmullistukset pilanneet lomakohteen siten, ettemme pääse nauttimaan kaikista niistä asioista joita olemme suunnitelleet. Paikalliset eläimet ovat paenneet. Ovatko vedet pilalla? Entäs majoitukset? Ovatko ne täynnä evakkolaisia. Toisaalta tilanne tuntuu tosi epäreilulta. Miksi juuri tismalleen nyt, kun kaikki näyttäisi sujuvan niin kivasti, ja viimeinkin onnistuin varaamaan kauan odotetun matkan! Mutta toisaalta uskon, että kävi miten kävi, niin keksimme tavan nauttia yhteisestä lomasta. Ehkä sitten jossain muualla. Lähden töistä kotiin ihan tyytyväisenä, vaikka ihan vähäsen harmittaa, ettemme tapaa vielä tänään.