Haluan haistella sun hiuksia

Vaikka minua laiskottaa ja ensiajatuksena tahtoisin vain viettää rauhallisia arki-iltoja perheeni kanssa tai itsekseni vilttiin kääräytyneenä, niin suostun tapaamaan Javierin tänään tiistai-iltana. Oikeastaan valtaosa epävarmuudestani arkitreffejämme kohtaan väistyy mitä pidemmälle päivä etenee. Jos nyt tapaamme arkena, niin olen saanut hoidettua velvollisuuteni ystävädeittinä häntä kohtaan, eikä minun sitten tarvitse potea huonoa omatuntoa jos emme tapaa viikonloppuna. Lisäksi jos tänään menen hänen luokseen, on seuraavalla kerralla taas hänen vuoronsa tulla minun luokseni, mikä on hauskaa. Lisäksi Javier on paras seuralainen peittoamaan Dimin aiheuttama lässähdys. Juuri kun intoilin, miten kivalta tuntuu että joku on siellä taustalla odottelemassa, ja odotin hauskaa flirttailevaa viestinvaihtoa viikonloppuun, niin kävikin näin. Siis eihän sinänsä mitään ole tapahtunut, mutta ihan oikeasti. Alan pian luopua mistään odotuksista Dimiä kohtaan, jos emme ikinä saa aikaan tapaamista hänen syystään, ja nyt hän vielä jättää epäkohteliaasti reagoimatta viestini sisältöön millään tavalla. Miksi? Onko hän vain alamaisen surkea yhteydenpidossa ja vuorovaikutuksessa, vai onko kyse jostain muusta? Miksi joku ei huomaisi viestiä koko viikonloppuna? En käsitä, mutta onneksi asia ei vaivaa minua tämän enempää. Ainakaan vielä. En vain haluaisi luopua siitä ilahduttavasta tunteesta, kun ajattelee jotain kivaa mitä odottaa. Tyhmää jos Dim nyt pilaa sen minulta. Mutta nyt ei uhrata valituksia sille aiheelle enempää taas tänään, kun edessä on jälleen yhdet arki-iltadeitit Javierin kanssa, joka entistä enemmän on antanut ymmärtää välittävänsä minusta kaveria enemmän. Tai siis, onhan se ollut selvää aina! Mutta ihan kuin hän nyt malttamattomana odottaisi jotain ratkaisua tilanteellemme. Muistan kuinka viimeksi kävimme syömässä ennen kuin olemme lähteneet viikonlopun viettoon eri teille. Kerroin tuolloin, että heti erottuamme hän on lähettänyt minulle jonkin turhan viestin. Mutta palattuani viestinvaihtoomme uudelleen, olen tajunnut ettei kyseessä ollutkaan mitätön viesti. Vaan se sanoi: "I am so full of this..." Ja seuraavassa viestissä, ennen kuin olen ehtinyt reagoida, hän on kääntänyt kaiken vitsiksi "...food!". Minusta tuo on selvä viittaus siihen, että hän on kyllästynyt näihin epämääräisiin väleihimme, ja siihen, että tuolloin olen lähtenyt ennemmin tapaamaan ystäviäni kuin viettänyt toisen illan hänen kanssaan. Eikö niin? Aiemmin lukiessani viime vuoden tekstejäni, on Javier tuolloin sanonut minulle suoraan, että herätän hänessä sellaisia tunteita, ettei hän osaa käsitellä tätä tilannetta. Ja uskon sen olevan osaltaan totta. Mutta ajaako aika ohi tietyistä tilanteista kokonaan? Onko nyt liian myöhäistä palata niihin hetkiin, kun Javierin etäisyys sai minut itkemään. Onko liian myöhäistä herättää syvemmät tunteet ja odotukset häntä kohtaan? Ehkä. Ehkä ei. 

Odotan illalta sitä kivaa kotoista pehmeyttä, joka välillämme aina vallitsee. Jo tuttu juttu! Moniin kertoihin läpikäyty. Se kuinka näemme toisemme ja ilahdun taas hänen ylhäisestä suloisuudestaan. Se miten väittelemme jostain aiheesta ihan vain siksi, että ilmeisesti molemmat pidämme kanssakäymisestämme nyt, kun ei tarvitse stressata sitä kuka on oikeassa. Javier on selvästi oppinut hyväksymään minun eriävät mielipiteeni ja sen, ettei hän pysty syöttämään minulle omia ajatuksiaan ja opetuksiaan tuosta noin vain. Minä olen oppinut, että jos Javier on kokannut ruokaa, valinnut viinin tai nähnyt jonkinlaista erityisvaivaa tapaamisemme valmisteluun, niin pienillä kehuilla ja huomioilla saan esiin sen ylpeän hymyn hänen kasvoilleen. Sen hymyn, jota hän sitten koittaa peittää vaihtamalla puheenaihetta tai kurtistamalla söpösti kulmiaan koittaen esittää ettei kaivannut palautetta, vaikka on salaa iloinen. Ehkä rohkenemme nojailemaan toisiamme vasten sohvalla jo heti alkuillasta, eikä vasta sitten kun pari viinilasillista on tyhjennetty. Mutta ehkä emme vain ole sellaisia ihmisiä, jotka edes kaipaavat toisessa kiinni olemista tämän enempää? Minulle riittää nukkua kiinni toisessa. Riittää se Javierin kevyt kosketus selässä tai olkapäälläni kun kävelemme vierekkäin. Riittää se, että kun hän on riittävän humalassa, niin hän ottaa minua kädestä kiinni ulkona kulkiessamme. Minä olin edellistapaamisella se aktiivisempi osapuoli. Kun Javier osoitti mieltään ja arvosteli lähtöäni ystävieni luokse treffiemme jälkeen hän oikein herätti minussa hellyytävän puolen ja itsevarmuuden, jolloin julkisella paikalla olen koskettanut häntä ja halannut tavallista tiukemmin. Javier on sellainen ihminen, ettei häntä uskalla lähestyä tuosta noin vain. Hän antaa itsestään ensialkuun kylmän kuvan. Sellaisen, että riski torjutuksi tulemiselle on tavanomaista korkeampi. Mutta en enää välitä siitä, koska tiedän että se on vain kuorta. Ja sitä paitsi, ehkäpä torjutuksitulemisen kiintiöni on jo täynnä niin ettei pikkutylyydet paljoa minua hetkauta. Ja sitä paitsi Javier ei torju minua. 

Tiistain ratoksi olen myös lohdutellut neutraalin etäisesti Jukkaa, jonka käyttäytymisen olen nähtävästi tulkinnut hieman pieleen viime aikoina. Eilisiltana Jukka on ottanut illalla yhteyttä ja miettinyt viesteissään (kun sanoin etten jaksa jutella puhelimessa), että taisin viikonloppuna sanoa jotain, jonka perusteella hän elättelee vielä toiveita minun suhteeni. Huoh. En tosiaankaan tiedä mitä hän tarkoittaa, enkä ole siitä kiinnostunut. Olen vastannut Jukalle, ettei kannata miettiä mitään viikonlopun puheita, koska olemmehan joka tapauksessa sopineet, ettei kenenkään juttuja tuolloin oteta liian vakavasti. Itse olen jo sokaistunut Jukan jatkuville höpötyksille koskien minua. Ja mielestäni ne ovat laimentuneet normaalimmiksi viime aikoina. Jukka on myös viettänyt yhteisissä juhlissamme ja vapaa-ajallaan aikaa erään yhteisen tutun naisen kanssa. Ehkä koittaen saada minua mustasukkaiseksi? Tai ehkä koittaen siirtyä eteenpäin? Viikonloppuna Jukka on istunut tuon naisen vieressä lämppäillen häntä koko illan tuttuun tapaansa, ja sitten vahingossa huudahtanut muuhun keskusteluun liittyen kuinka haluaisi tulla minun viereeni yöksi. Tyttö on sitten alkanut itkemään. Itse en ole jaksanut kiinnittää heidän draamoihinsa sen enempää huomioita (ehkä huudahtanut hymyillen, että höpsistä ja huitaissut taas ilmaa kädelläni pyyhkien typeryydet pois ilmapiiristä), vaan olen keskittynyt omaan hyvään fiilikseeni. Koska se on näinä viikonloppuina täysin sallittua. Aku on istunut vieressäni ja taas vahingossa alkanut nojautumaan kiinni minuun. Ja tällöin olen pyytänyt häntä antamaan minulle tilaa. Aku on ehdottanut hänen luokseen siirtymistä, josta olen kieltäytynyt. Joku muu mies on tullut viereeni lepertelemään ja laittanut kätensä reidelleni, josta olen sen hymyillen siirtänyt pois. En siis anna kenellekään minkäänlaista toivoa mistään intiimimmästä minun kanssani. Olen tässä porukassa täysin tavoittelematon, koska en kaipaa minkäänlaista fyysistä kontaktia kun muutenkin oma olo on riittävän euforinen. Ja silti Akukin jo ilmoittaa, ettei ihan vielä luovuta suhteeni. No samapa se minulle on mihin nämä ihmiset tahtovat aikaansa tuhlata, koska olen nykyään aika vakuuttunut kaveruudestamme siinä määrin, ettei nämä jutut sitä horjuta.