Mamupatja

Olen herännyt torstaiaamuun kylmän hien peitossa. Tiedättekö sen inhottavan fiiliksen kun yöpaita on liimautunut kylmänä ja kosteana vartaloon ja lakanat tuntuvat nihkeiltä. En ole varma johtuuko se nuhasta vai niistä villeistä unista, joita olen taas elävänoloisesti nähnyt koko yön. Olen hypännyt sängystä suihkuun petaamatta sänkyä, jotta lakanat saisivat tuulettua. Käyn aika harvoin aamulla suihkussa, ja kuuma vesi tuntuu virkistävältä. Siinä veden alla seisoessani muistan tarkkoja yksityiskohtia unistani. Olen muun muassa ollut jossain juhlissa ja laulanut täysillä erästä biisiä, jota tykkään oikeastikin viikonloppuisin kuunnella. Juuri silloin kun se paras chillaushetki on päällä. Unessa olen ollut oikein tarkka laulunsanoista ja keskittynyt siihen, että ne menevät oikein. Muistan kuinka olen toistanut kertosäettä innoissani monen monta kertaa. Olen varmaan kuorsannut ja se kuorsauksen ääni on muuttunut unessani kauniiksi lauluksi. Heh. En tahtoisi myöntää sitä, mutta olen myös nähnyt unta Ronista. Miksi, koska en ole nyt miettinyt häntä nyt vähään aikaan ollenkaan? En halua, että hän on jokin keskeneräinen prosessi alitajunnassani, jota on pakko käydä läpi unentasolla, vaan haluaisin voida sanoa, että olen jo täysin sujut menneisyytemme kanssa. Mutta enkö vielä voi sitä tehdä? Unessa olen saanut selville, että Roni ja hänen naisensa on matkustanut lomalle johonkin kohteeseen. Ja olen tarkoituksellisesti varannut itselleni huoneen samasta kodinomaisesta motellista. Sitten muka vahingossa törmään heihin siellä ja esitän iloisesti yllättynyttä. Halaan Ronia, joka nauraa iloisena kohtaamisellemme. Tervehdin iloisena hänen naisystäväänsä, joka ei voi unessani hillitä närkästystään kasvoillaan, ja olen siitä salaa tyytyväinen. Unessa tunnelma on ihan hyvä, enkä oikein tiedä miksi olen päättänyt kohdata heidät siellä. Vaihdamme siinä kuulumisia, ja sitten alan kutittaa Ronia ja sanon häntä Senkin Höpönassuksi, ja Roni hihittelee tyytyväisenä. Täh? Outo uni. Mistä se kertoo. Ei ehkä mistään. En halua tavata heitä. En halua rikkoa heidän välejään. Ainoa mitä haluan on se, että Roni muistaa meidän yhteisiä aikoja hyvällä, ja tilaisuuden tullen voimme ylläpitää välejämme normaalisti. Tottakai olen aikanaan käynyt läpi monelaisia tunteita heihin liittyen, mutta ei minulla ole mitään tuota naistakaan vastaan. Ehkäpä olen alitajuisesti katkera siitä, että hän vaikuttaa olevan aina niin positiivinen ja maanläheinen. Juuri sellainen perinteinen vaimomatsku. Riittävän riskitön ja lämmin. Sellainen nainen joka intoilee uudesta vaatteesta lukuisten ilonaamojen kera. Ehkäpä helpommin tulkittava. Jotain mitä itse en ole. Mutta ei se tarkoita, että tahtoisin itse olla sellainen. Oli mitä oli, niin toivottavasti aivoni nyt työstävät riittävästi tätä tilannetta niin, että pian minun ei tarvitse muistella heitä edes unissani. 

Ja mitä tulee Javieriin niin saan kuin saankin vielä viestin häneltä keskiviikkoiltana kokkaillessani pitkästä aikaa (herkullista ja vartissa valmista!) nakkikastiketta ruoaksi. Saamassani viestissä ei ole mitään erityistä lämpöä, vaan vain pienet kuulumiset väsymysvalituksineen. Usein erityisen läheisen tapaamisen jälkeen Javier on ollut pidättäytyväisempi kommunikaatiomme suhteen. Joskus hän on yllättänyt minut viestittelemällä innokkaana heti. Mutta nyt hän on taas ottanut astetta neutraalimman asenteen. Sitä on kuitenkin aivan turha analysoida sen enempää. Työkiireet sun muut vaikuttavat oikeastikin muuhun viestintään. Huomaan kuitenkin, että tapaamisemme oli astetta hellyyttävämpi kuin yleensä ja se taas vaikuttaa omiin tunneperäisiin ajatuksiini. Kaikki ne kiihkeät pussailut ja korviin kuiskitut hempeilyt herättävät väkisinkin minussa kiintymysviettiä. Havahdun välillä ajattelemasta häntä ja jossittelemasta suhdettamme. Mutta siihen on toinenkin syy. Nimittäin Dimin väistyminen taustalle aktiiviselta haaveilulistaltani. Nyt kun en enää halua haaveilla samallailla Dimistä kuin vielä hetkeä aiemmin, niin olen korvannut hänet Javierilla. Mutta mitä siitä? Ajatukset ovat ajatuksia. Ja jos minusta alkaa tuntua siltä, että ikävöin Javieria niin voin milloin tahansa ottaa häneen yhteyttä. Ja silloin todennäköisesti taas hän on etäisempi ja varautuneempi, kuten useimmiten käy kun itse innostun taas enemmän. Mutta mitä siitäkään? Onhan nämä vaiheet käyty jo miljoonaan kertaan lävitse. Itse asiassa nyt  kun taas alan ajatella Javieria tätä tekstiä näpytellessäni, niin lähetänkin hänelle samantien viestin jossa kysyn, että aikooko hän olla töissä pääsiäisvapailla. Koska voin, ja koska kiinnostaa. Miten olenkaan voinut stressata jotain viestien lähettelyä aikaisemmin? Miten olen voinut muuttua tässäkin asiassa näin paljon. Joskus kun olen käynyt läpi vuodenkin vanhoja päiväkirjamerkintöjäni niin en käsitä, miksi olen tehnyt yhteydenpidosta niin suuren peikon itselleni. Olen kai luullut, että koska itse olen analysoinut jokaista lausetta oikein tarkasti, niin kuvittelen myös muiden tekevän niin. Ajatellut, että jokainen lause varmasti sisältää jonkin salaisen agendan, joka paljastaa ne toisen tai omat salaiset ajatukset. Ehkä olen pelännyt että tavallisen viestini mukana vahingossa paljastan todelliset toiveeni ja ajatukseni toiselle. Mutta nyt en kai välitä vaikka niin tekisinkin. 

Olen myös ohimennen miettinyt jotain mitä olen aikaisemmin lukenut tai kuullut jossain. Se tuli mieleeni viettäessämme Javierin kanssa aikaa yhdessä. Siinä jutussa joku nainen on avoimesti todennut, että suomalaiset miehet eivät pärjää hänen kanssaan, ja siksi hän on tapaillut ulkomaalaisia. Ensialkuun tuo kuulostaa minusta selittelyltä. Vaikuttaa siltä, että joku joka ei onnistunut suhteessa suomalaiseen mieheen on kääntänyt jutun väkisin voimavarakseen. Mutta voiko ajatuksessa olla jotain perää? Miksi minäkin tunnun pärjäävän paremmin sellaisten miesten kanssa, jotka eivät ole kantasuomalaisia, vaikka olisivatkin asuneet täällä jo vuosikausia tai jopa koko elämänsä. Ja onko kyse lopulta suomalaisista miehistä vai suomalaisista naisista? Ehkäpä tilanne onkin päinvastoin, ja johtuu siitä, että valtaosa suomalaisista naisista ei tuo niin avoimesti esille omaa tietoisuuttaan omasta älykkyydestä ja kyvykkyydestä, joten sellaisen kohtaaminen on suomalaiselle miehelle vierasta. Ehkä suomalaiset miehet eivät kaipaa haastetta kotielämältään, mutta tuliverisemmät ovat tottuneet siihen jo perimässään. Tai sitten he vain haluavat kenet tahansa blondin. Erittäin upea ja menestynyt kypsempi sinkkunainen työpaikaltani on useaan otteeseen sanonut, että miehet tiedostamattomasti pelkäävät itsevarmoja älykkäitä naisia. Ja hänellä on deittiuraa takana sentään parikymmentä vuotta enemmän kuin minulla. En ole koskaan tarkoituksellisesti päättänyt, että tapaisin näin monta alkuperäisesti muualta kotoisin olevaa miestä. Minähän alunperin toivoin jokaisen ensitreffin kohdalla, että tässä saattaa olla se mies jonka kanssa suunnitellaan ensi kesänä häitä. Aloittaessani tinderuraani pidin erilaisten miesten kohtaamista kiinnostavana rikkautena, koska en ole koskaan ennen ollut läheisissä tekemisissä muiden kuin suomalaisten miesten kanssa. Ja esimerkiksi englannin kielen taitoni mahdollistaa näiden miesten tapailun siinä missä suomalaistenkin. Samallahan pystyin myöskin alkaa haaveilemaan monista muista uusista pinnallisista ulottuvuuksista, joista olin treffielämässä jäänyt paitsi. Eikä mennyt kauaa kun sain huomata, että useimmiten nämä ei-suomalaiset miehet ovatkin enemmän minunkaltaisiani. Toisaalta tuntuu, että eroja ja selityksiä on helppo löytää aina mielenterveysalttiuksista kulttuuriin saakka. Mutta toisaalta en tiedä onko sillä mitään väliä mistä toinen on tullut. Ja tarvitseeko sitäkään tietää, että miksi tulee toimeen joidenkin kanssa paremmin kuin toisten. 

Iltapäivällä Javier vastaa viestiini iloisesti kertoen, että hän on majoittamassa naispuolista ystäväänsä koko pääsiäisen ajan. En anna tämän ärsyttää itseäni, vaikka tietenkin heti mietin, että miten he oikein aikovat nukkua pienessä asunnossa. Siinä sohvallako, joka me juuri sotkettiin yhdessä? Vai onko tämä sellainen erityisystävä kuin minäkin, joka pääsee lainaamaan minun sängynpuolikastani. Mutta en vajoa mustasukkaisuuteen. Koska ei tarvitse. Silloin joskus puolitoista vuotta sittenhän aiheutin aivan turhaa draamaa ja jopa väliemme hetkellisen viilenemisen typerän käytökseni vuoksi vastaavassa tilanteessa. Annoin hieman liian avoimesti Javierille tiedoksi sen mitä ajattelen moisesta järjestelystä, vaikka hän oli täysin avoin tilanteesta koko ajan. Muistan kuinka keskustelimme ja hän sanoi, että sinun ei tarvitse mitään muuta kuin kysyä, jos jokin asia vaivaa. Mutta olen ollut liian lapsellinen ja sanonut, ettei minulla ole mitään kysyttävää. Sitten olen saanut Javierilta kutsun yhteiseen alkoholinhuuruiseen illanviettoon, josta olen blackouttien saattelemana päätynyt yöksi Javierin viereen vieraasta huolimatta. Huoh. Hävettää. Mitä ihmettä olen oikein tuolloin ajatellut? Olen kai ollut niin ihastunut Javieriin, että olen kuvitellut sen jotenkin kuuluvan minulle mitä hän tekee. Mutta silti ollut myöntämättä sitä suoraan. Nyt Javier selittelee, että kyseessä on vanha nuoruudentuttava, eivätkä he ole tavanneet pariin vuoteen lainkaan. Haluaako hän varmistaa että tiedän, ettei minulla ole syytä olla huolissani? Mutta vaikka kyseessä olisikin joku muinainen rakastajatar niin mitä siitä. Olipa hyvä että satuin ottamaan tuon pitkän viikonlopun puheeksi. Nyt jos haaveeni Javierin suhteen kasvavat niin ainakin jo etukäteen tiedän, ettei minun tarvitse miettiä hänen seuraansa tuolle ajankohdalle, vaan voin suunnitella siihen jotain aivan muuta. Hah, ihan kuin ehtisin tehdä mitään oikeita suunnitelmia. Kevät yllätti taas outoilijan!