iloinen pikkukenguru

Maanantaille pitäisi keksiä nyt uusi nimitys vanhan Melankolisen Maanantain sijaan. Mutta en juuri tähän hätään keksi mitään alkusoinnultaan sopivaa sanaa, joka kuvastaisi riittävän hyvin tätä olotilaa, kun tuntuu kuin olisi pehmoisen ja turvallisen kengurunpussin sisällä katselemalassa uutta arkiviikkoa. Varovaisesti kurkkien pehmeydestä kohti arkitodellisuutta, joka on yhä koskemattomana siinä paikassa johon sen joskus silloin ikuisuus sitten perjantaina olen jättänyt. Se ei tunnu pahalta tai ahdistavalta, vaan vain elottomalta ja teräspintaiselta. Sellainen muuttumaton vähän koleampi ja kalpeampi todellisuus, johon nyt vain täytyy taas hypätä ja hoitaa oma roolinsa siellä kunniakkaasti. Todellisuus, jossa jotkut ihmispolot ovat olleet koko tämän ajan tietämättöminä mitään näistä mieltäylentävistä kengurunpusseista. Tuntuu ihan virkistävältä kaivautua venytellen esiin lämpimästä pumpulista, jossa on saanut lojua rentoutushoidossa taas ihan sopivan hetken muistamatta tätä todellisuutta ollenkaan. Ja nyt vaihtelu normaaliuteen taas alkaa hyvällä energialla. Kuin heräisi makoisilta talviunilta kevääseen tietäen että pääsee kyllä taas tarvittaessa torkuille. Ja vaikka sieltä turvapussista kaivautuu arkirealismin keskelle, niin tuntee ihanan sikiöpussin vielä ympärillänsä. Hymyilyttää lievästi. Aika on venynyt vieläkin. Kahvipöydässä toimistolla tuntuu kuin olisi mukana jossain pelissä, jossa täytyy olla soluttautuneena normaalin ihmisväestön joukkoon ja selviytyä hyvin small talkista ja esimerkiksi ulkotakin riisumisesta. Mutta tässä pelissä on loputtomat elämät, joten ei tarvitse stressata. Täytyy vain muistaa lakata pesemästä kahvikuppia liian pitkään, koska oma ajankäsitys on ihanan vääristynyt ja se tiskaaminen on juuri nyt ihan kivaa. Nyökkää myös työkaverille pohtiva ilme kasvoillasi, kuin kuuntelisit oikeasti hänen kuvailuaan viikonlopun metsälenkistä etkä leijuisi katon rajassa. Sitten huikkaa jotain humoristista toiseen puheenaiheeseen, ja jos se kuulostaa liian hölmöltä niin naurahda itseironisesti ja syytä maanantaita hitaasta mielestä. Huomaa kyllä että on taas maanantai, heh heh. Ja kaikki ymmärtävät. Aito hetkeen keskittyminen on taas tuntuvasti käsillä. On hauska oikein keskittyä pitkään miettimään, että millaista lounasta tekisi mieli. Tuntuu, ettei minnekään ole kiire. Tuntuu, että kaikki asiat ovat hyvin. Tuntuu ettei tee oikein mitään, vaikka tekeekin kaiken mitä pitää. Jos menee lounastauolla hakemaan jotain syötävää lähikaupasta ja palaa sitten istumaan työpisteelleen, niin tuntuu kuin ei olisi käynyt yhtään missään. Koska on niin vaikea samaistua siihen, mitä oli äsken, tai mitä on kohta tulossa, koska nyt on nyt. Pidän näistä uusista maanantaista. Joku, joka on ollut ryyppäämässä koko viikonlopun, saattaa nyt tuntea vahvaa moraalista krapulaa ja ajatella, ettei enää koskaan! Jättää ehkä menemättä someenkin ihan vain siksi, että kukaan muistaisi hänen olemassaoloaan, koska on vahva tunne siitä, että on tullut sanottua tai tehtyä taas jotain tyhmää. Mutta me sen sijaan jo heti maanantaiaamulla viestittelemme ystävien kanssa innoissamme toisillemme seuraavan hauskan viikonlopun suunnitelmista. Jukkakin on taas ollut normaali. Hypätäänkö yhdessä taas kengurunpussiin! 

Se, että Ricky on viikonlopun aikana ollut hirvittävän pettynyt siihen, ettemme ole ehtineet tavata, tuntuu kauhean kaukaiselta. Perjantaina Ricky on soittanut minulle puhelun alkuhiprakastaan, kun olen valmistellut itseäni valmiiksi Javierin ensivierailua varten. Nautin siitä, kuinka voin laittaa musiikin täysille ja hyppiä suihkun jälkeen alasti omassa asunnossani täydessä yksityisyydessäni. Ajoitan ruoanlaiton täydellisesti niin, että hetkeä ennen kuin minun on määrä mennä ulos Javieria vastaan, laitan vihannekset ja kalan uuniin, jotta ne tuoksuvat houkuttelevasti, kun saapuisimme hetkeä myöhemmin luokseni. Mutta ensin vastaan Rickylle, joka on hillinnyt itsensä loistavasti pari viime päivää. Mutta ei hillitse enää. Kuulostaa kuin hän lähes nieleskelisi kyyneliään pyytäen asiallisesti tietoa siitä milloin voisimme tavata. Hän pyytää vielä erikseen anteeksi edellistapaamisemme tökeröä käyttäytymistä ja vannoo rakkauttaan ääneen. Ei mitenkään epätoivoisesti, vaan simppelinä faktana, i love you, you know. Mutta minä selitän kaverillisesti, kuinka olen juuri kiireen keskellä, enkä voi tietää milloin voisimme tavata. Käsken hänen lähteä ulos juhlimaan ja pitämään hauskaa. I can't help it! Sanon, kun Ricky kertoo ikävästään. Ja se on totta. En tiedä itsekään, mikä tämä tilanteeni Rickyn kanssa on viime viikkoina oikein ollut, mutta nyt en tunne häntä kohtaan mitään. Voiko olla, että hänen käyttäytymisensä oikeasti on vaikuttanut näin paljon fiiliksiini? Että olen pudottanut hänet kokonaan pois potentiaalilistaltani? En tiedä, aika näyttää. Ja tottakai minua harmittaa, jos jollain ihmisellä on läheskään niin kurja olo, kuin mikä itselläni on sydänsärkynenä aikaisemmin ollut. Mutta minkä sille voin? Ja sitä paitsi nyt on Javierin vuoro! Kävelen häntä vastaan sovitusti. Javier on tismalleen aikataulussaan, ja juuri kuten olen aikaisemmin ajatellutkin, heti kun näen hänet niin ilahdun taas spontaanisti ja pystyn unohtamaan kaiken muun. Halaamme pikaisesti lämpimältä tuntuvassa perjantai-illassa ja höpisten kaikkea pinnallista kävelemme luokseni. Näen heti, että Javier ilahtuu hyvältä tuoksuvasta ruoasta. Olenkin suunnitellut muuta kuin pikaruoan tilaamista! Ja kun hän astelee sisälle asuntooni näen kuinka hänen kulmakarvansa nousevat juuri siihen ilmeeseen, jota olen odottanut. Hyväksyvä ja positiivisesti yllättynyt. Javier on hyvin tarkka yksityiskohdista ja olen salaa tyytyväinen, kun hän huomaa jonkun tietyn kirjan kirjahyllyssäni tai kommentoi pientä yksityiskohtaa, joka on määritelly koko tilan väripaletin. Se on vähän sama kuin nudemeikki. Nähdään paljon vaivaa, jotta näytettäisiin siltä, kuin näyttäisimme siltä tekemättä mitään. Ja sitten tunnetaan tyytyväisyyttä, kun joku kehuu luonnonkauneuttamme. Tämä vertauskuva ei nyt ihan toimi, mutta tässä maanantaisessa pehmeydessä se saa nyt kelvata.

On jännittävää, että joku on nyt minun luonani! Nyt on minun vastuullani, että toinen viihtyy ja tuntee olonsa rennoksi luonani. Mutta Javierin kohdalla se ei vaadi kauheasti ponnistuksia, koska heti ensimmäisenä hän ilmoittaa vaihtavansa päällensä mukavammat vaatteet, jotka on ottanut mukaansa. Hah, loistavaa. Javierin vetäessä ylleen verkkareitaan kaadan meille lasilliset hänen tuomaansa hyvää viiniä ja koitan pohtia ääneen lohen kypsyysastetta. Vitsailen, että onneksi pakkasessa on pizzaa, jos jotain menee pieleen. Mutta ei mene, vaan yksinkertainen ruoka onnistuu loistavasti ja Javier tyhjentää kaksi lautasellista samalla kun käymme läpi viimeisimpiä kuulumisia töistä, muutosta ja lomahaaveista. Nautin roolistani touhuta siinä astioita tiskikoneeseen ja jälkkäriteen keittämistä samalla kun jatkuvasti juttelemme jostain aiheesta, jonka saamme kuulostamaan kiinnostavalta. Ja veikkaan, että Javier nauttii omasta roolistaan olla vieraanani. Olen aikaisemmin (no sehän on jo vanha juttu!) saanut häneltä kritiikkiä siitä miten huono kodinhengetär olen ollut. Mutta nyt hän kehuu ruokaani ja on silminnähden tyytyväinen oloonsa. On tuhat kertaa helpompi kokkailla ja touhuta omassa keittiössä, kuin toisen keittiössä. Ja meillä on juuri niin mukavaa, kuin olen toivonutkin. Kun tärkeimmät ajankohtaispuheenaiheet on käyty läpi, niin laitamme jakson sarjasta pyörimään ja nautimme olostamme perinteiseen tapaan. Tunnelma on lämmin ja rento, kuten yleensäkin. Jossain vaiheessa ne vaatteetkin katoavat ja jo kahden aikaan yöllä luovutamme ja nukahdamme toistemme kainaloihin sängyssäni. Aamulla Javier herää innokkaana ennen minua ja haluaa vielä ottaa yhden uusintaerän ennen pukeutumista. Kun olemme lähes loppusuoralla kysyn Javierilta kuiskaten, että tahtoisiko hän aamiaista. Mikä onkaan seksikkäämpää! Usein, kun lojumme hänen luonaan, niin ennen pitkää Javier alkaa puhua aamiaisesta, joita en itse juurikaan harrasta. Mutta nyt olen valmistautunut ja vaikka tunnen ohimoillani ne pari edellisiltana juotua viinilasillista, niin pian touhuan taas pikkuruisessa keittiössäni kuin paraskin Bed & Breakfast -talonemäntä. Javier tarjoaa apuaan (ja pesee uunivuoan kielloistani huolimatta), mutta olen taikonut meille hetkessä munakkaat, tuorepuristetut mehut ja annokset puuroa, joita hitaasti nautimme samalla kun seuraamme vielä pari jaksoa sarjaa. Puhelimeni piippailee jo varhain, kun ystävät odottavat minua mukaan vielä astetta rennompaan ajanviettoon, mutta mihinkään ei ole vielä kiire. Vastailen jotain heille vasemmalla kädellä, ja huomaan, että Javier tahtoisi venyttää tätä sunnuntailta tuntuvaa kiireetöntä päivää mahdollisimman pitkälle. Alan kuitenkin iltapäivällä ehostautua vapaaillan mukaiseen lookkiin ja selitän iloisesti höpöttäen sohvalla makoilevalle Javierille, että aiomme kokoontua viettämään perinteistä rentoa iltaa yhdessä ystävien kanssa. Mietin ääneen, että voimme lähteä vaikka yhtä matkaa luotani alkuillan aikana. Ja sitten näen, miten se harmittaa Javieria. Hän haluaisi viettää yhdessä koko viikonlopun! Pitkästä aikaa näen hänen turhautumisensa nousevan pintaan, ja se johtuu siitä, että minulla on muita suunnitelmia. Ei siitä että olisin tehnyt jotain väärin. Mielessäni ei ole missään vaiheessa edes käynyt se, että viettäisimme yhdessä koko viikonlopun, kuten silloin joskus ennen vanhaan. Ja olen jo edellisiltana kertonut suunnitelmista tavata ystäviäni! Mutta selvästi hänellä on ollut erilaiset toiveet. Javier ehdottaa, että voisimme mennä vielä edes yhdessä syömään, ennen kuin tiemme eroavat, ja vaikken ole aamiaisen jäljiltä lainkaan nälkäinen, niin myönnyn yhteiseen illalliseen. Tajuan, että hän haluaa oikeasti olla seurassani mahdollisimman pitkään. Viettää normaalia aikaa yhdessä. 

Menemme keskinkertaiseen lähiravintolaan, jossa tilaan jotain mahdollisimman kevyttä. On kivaa olla julkisilla paikoilla Javierin kanssa. Hän on niin asiallinen ja tietoinen omasta tasostaan. Sellaisen ihmisen seuralaisena on kiva olla. Ilmapiiri on hyvä, mutta Javier on edelleenkin sitä mieltä, ettei minun tarvitsisi vielä kiirehtiä ystävieni luokse. Olen kertonut hänelle hyväntuulisena, että muut jo odottavat ja olen luvannut viedä heille mukanani jotain herkkuja kaupasta. Yhtäkkiä Javier pohtii ääneen, että ystävät varmastikin vain odottavat minua viemään heille jotain. Tuollaistenko ystävien kanssa haluat mielummin olla! Nauran ja sanon, että oikeasti kavereille on ihan sama vienkö mitään mukanani vai ei. Eikä minulle ole kovin suuri vaiva napata matkaani suklaalevyä. Tajuan, että Javier on loukkaantunut siitä, että valitsen ennemmin ystävieni seuran hänen sijaansa. Mutta ei se pidä paikkaansa. Olen vain sattunut sopimaan tästä aikaisemmin. Javier koittaa saada minut vaihtamaan suunnitelmaani. Hän sanoo sivulauseessa, että me olisimme voineet aivan hyvin mennä yhdessä ruokakauppaan ja viettää toisen kivan illan yhdessä! Eikä tuollaisten kavereiden kanssa, jotka vain lähettelevät minulle kauppalistojaan. Tämä on Javierin tapa purkaa ulos turhautumisensa siitä ettei hän nyt saanut sitä mitä olisi halunnut. Hän on kuin lapsi, joka ei kauhean uskottavasti osaa peitellä pettymystään, kun lahjapaketista tulikin ne villasukat. Javier jupisee jotain siitä, miten ylipäätään olen vastaillut kavereideni viesteihin yhtään mitään, kun minun pitäisi vain keskittyä häneen yksinoikeudella. Mutta en pysty suhtautumaan hänen tahattoman suloiseen mielenosoitukseensa muutoin kuin hymyilemällä tietäväisesti, ja pyytämällä anteeksi sitä, jos olen ollut puhelimeni ääressä liikaa (vaikken ole!). Katsoen häntä silmiin ja samalla laittaessani käteni hänen reidelleen eleenä siitä, että tiedän mistä on kyse. Eleeni sanoo äidillisesti, että nyt shh, kaikki on hyvin, nyt on aika lopettaa kiukuttelu. Yhtäkkiä siinä hetkessä koen näkeväni koko tilanteen niin kirkkaana edessäni. Hän todella tykkää minusta. Säilytän hyväntuulisuuteni ongelmitta ja varmistan, että Javier tietää minun olleen iloinen tapaamisestamme. Ennen kuin lähdemme eri suuntiin kiitän häntä vierailusta ja halaan tiukasti. Javierin pettymys sulaa siinä halaukseeni ja heti kun olen hypännyt omaan bussiini saan häneltä jonkun ähkyyn liittyvän viestin. Turhan vailla sisältöä olevan viestin, joka pyytää samalla rivien välistä anteeksi hänen lapsellisen pettynyttä reaktiotaan suunnitelmiani kohtaan. Kaikki on hyvin.

Tämän jälkeen vietän perinteisen mukavan illan ystäväporukan seurassa turvalliseen kengurunpussiin hypänneenä. Vastailen siinä jotain epätoivoiselle Rickylle, joka ei millään käsitä, etten taaskaan ehdi tavata häntä. Ja lauantain ja sunnuntain välisenä yönä saan vielä toiveikkaan viestin Javierilta. Hän on ehkä vahingossa tai tarkoituksella ajoittanut yhteydenottonsa juuri siihen ajankohtaan, että saattaisin juuri nyt olla yksin kulkemassa kotiin klubilta. Mutta Javierin pettymykseksi en ole. Vaan meillä on vielä koko uneton ilta kesken ystävien kanssa. Javier on ehkä käynyt ulkona ja on nyt huppelissa. Hän lähettää minulle lyhyen viestinvahdon päätteeksi sydämen. Toki se on siellä parin muun hymiön seassa. Ihan kuin lipsahtaneena vahingossa sinne, niin kuin Jukan alitajunnasta suuhun pulpahtavat sepustukset, joille olemme taas mahat kippurassa saaneet nauraa. Mutta siellä se sydän on. Ja Javierin kohdalla se on äärimmäisen harvinaista. Muistatteko kuinka viimeksi sain häneltä tällaisella yöllisellä pikkutunnilla jonkun rakkauteen liittyvän musiikkilinkin (itse olin ehtinyt jo unohtaa)? Pitääkö hän minusta oikeasti? Vai olenko päässyt etenemään ystävälistalla niiden kavereiden joukkoon, jotka saavat sydämiä? Javier on aina ollut tarkkana tunneilmauksissaan, enkä ole saanut niitä (ainakaan myönteisiä) kuin promillien maustamana satunnaisesti. Enkä tiedä, miten niihin tulisi suhtautua. En tiedä miten haluaisin suhtautua. Yhtäkkiä mieleeni tulee joku pieni hetki perjantai-illalta, jolloin hän taas ehkä sanoi minulle jotain kesken iltamme kiihkeämpiä hetkiä. Kuiskasiko hän taas jotain hempeää minulle, vai sekoitanko nyt asiat? En voi olla ihan varma. Mutta onko hän nyt yhtäkkiä kiinnostunut minusta syvemmin, kun itse olen viimeinkin riippumattomampi? Riippumatto. Tai  riippumatta. En enää vaikuta epätoivoiselta. Sekö se on? Taas se miehinen sensori on napannut välinpitämättömyyssignaalit näkymättömästä tukiasemasta ja saa jonkun primitiivisen vaiston aktivoitumaan. En tiedä. Mutta onneksi minun ei tarvitsekaan tietää. Asiat taas etenevät mukavasti omalla painollaan kyllä. Tai kuten olen oppinut: luultavasti mikään ei etene minnekään, vaan nämä samat asiat vain pyörivät tässä ympärilläni kuten tähänkin saakka. Tuntuu hyvältä, että nyt on taas edessä muutama päivä, jolloin ei tarvitse kauheasti tehdä mitään jos ei huvita. Ihanaa, että ajatus koti-illasta tuntuu hyvältä ja rentouttavalta. Teen jotain tuikitavallista (eli en lähes mitään), ja se on parasta tänään.