Soitan vanhemmilleni keskiviikkona töiden jälkeen ja heti ääneni alkaa väristä, kun joudun selittämään mitä kaikkea vielä on kesken. Tämä ei ole kauhean luontaista minua, joten laitan kaikki nämä herkistelyt edelleenkin hetkellisen stressireaktion piikkiin. En siedä kauhean hyvin keskeneräisyyttä, ja nyt kun joudun olla sen keskellä niin tunnen olevani jotenkin epäonnistunut. Ihan pian, kun kaikki on viimein valmista, saan taas vain laskea kaikkia niitä ihmeellisiä asioita, jotka ovat elämässäni hyvin. Ihan ykköseksi voin listata tämän valtavan ihmismäärän lähipiirissäni keille saan valittaa ja itkeä! Saan olla täysin lapsellinen ja oikeastikin vuodattaa kyyneleitä muille ilman, että kukaan käskee minun tukkia naamaani. Paitsi rakkaudella. Ja kun tämä stressivaihe on kokonaan ohi, niin ne ihmiset ovat siinä vielä. Vaikka olen näin kauhea ihminen. Kuuntelen jotain räppilyriikoita radiosta ja laulussa mies laulaa, että tarvitsee yläkertaa kumpaankin nenään, ettei itke yläkertaan enää jonkun perään. Itse en ole koskaan ymmärtänyt kokaiinia. Se on todella kallista, enkä oikein ymmärrä sen vaikutuksia. Mutta sekin vain vahvistaa minun näkemystäni siitä, että jotkut päihteet sopivat toisille ihmisille, ja toiset päihteet toisille, ja joillekin ei sovi mikään. Nyt on kulunut jo useita kuukausia, eikä oma päihdekäyttäytymiseni ole kehittynyt mihinkään suuntaan. Oikeastaan päinvastoin. En halua olla mitenkään sekaisin. Haluan vain nauttia hyvästä fiiliksestä ja kivasta seurasta. Tämä taas vain muistutuksena jälleen kerran porttiteorioita kumotakseni. Mietoja miellyttäviä luonnontuotteita on sen verran riittävästi tässä maailmassa, etten keksi mitään syytä miksi kaipaisin jotain enemmän. Olen kyllä nähnyt sivusta vaikka mitä, ja näkemykseni mukaan ne, jotka haluavat aina vain lisää ja enemmän sekaisin ovat ihan oma porukkansa, joilla on taustalla iso pino muitakin ongelmia ja alttiuksia. Tunnen voivani kokonaisuudessaan edelleenkin paljon paremmin fyysisesti kuin vuosi sitten, jolloin lääkitsin itseäni alkoholilla. Nykyään en käytä arkisin mitään päihdyttäviä aineita tai lääkkeitä. Olen ylpeä itsestäni. Lähialkon myyjäkin on jo varmaan unohtanut minut.
Onnistun hoitamaan kaikenlaisia muitakin keskeneräisiä asioita vielä pitkältä tuntuvat keskiviikon aikana, mutta fiilis pysyy lievästi alavireisenä. Kaikki tuntuu jotenkin turhalta. Ja keskinkertaiselta. Mietin, että viestisin Dimille jotain, koska hänen olemassaolonsa aina piristää minua, mutten tee sitä vielä. Syön pakastepizzaa iltapalaksi ja menen ajoissa nukkumaan. Herään pari kertaa yön aikana yskimään ärsyttävää kuivaa ärsytysyskää ja lähden töihin jättäen paksuimmat talviasusteet vaatekaappiin. Sitten luulen, että olen unohtanut jonkun tärkeän työjutun kotiin ja palaan puolimatkasta takaisin. Ja sitten kotona huomaan, etten ollutkaan unohtanut mitään ja kiroilen rappukätävässä itselleni. Pinnani on kireällä vieläkin. Tuntuuko tältä ihmisistä joilla on huono keskittymiskyky ja lyhyt pinna aina? Kauheaa. En malta odottaa mieleni tasaantumista. Mutta se hetki ei ole ainakaan vielä torstaiaamu, koska taas mietin Ronia. Tai en mieti mutta häneen liittyvät ajatukset liittyvät tähän haikeaan fiilikseeni. Kumpi tuli ensin? Uskon, että hän vain pullahtaa alitajunnasta pyörimään päähäni silloin kun tunnen näitä vastaavia tunteita, joita hän minulle paljon aiheutti. Roni ja paha mieli kuuluvat yhteen. Ja jos tulee paha mieli mistä tahansa syystä, niin tulee myös Roni? Vielä on ehkä aikaista olla yli hänestä kokonaan. En aio ottaa häneen mitään yhteyttä, koska minulla ei ole asiaa hänelle. Mutta tottakai voisin jos kokisin sen olevan jotenkin oleellista. En minä ikävöi häntä tähän. Ikävöin vain sitä kaikkea hauskaa mitä me teimme yhdessä. Sitä fiilistä. Sitä kun saa olla niin hiton erityinen luvan kanssa. Olen kateellinen, että jollain muulla on se nyt. Ehkä se on tämä kevät? Kevät on aina ollut minulle vaikeinta aikaa. Jos jokin vuodenaika aiheuttaa minulle alakuloisuutta niin se on kevät. Se on aina ollut. Se aiheuttaa ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunnetta. Uusi tuore alku! Kaikille muille paitsi minulle. Hah, paitsi, että myös minulle! Nyt loppuu itsesääli. Menen tarkoituksella katsomaan Ronin somet eikä niistä herää minulle mitään erityistä tunnetta. Kaikki ne hehkutukset, jotka todistavat miten kaukana kaikesta normaalista he ovat juuri nyt onnellisina tuntuvat epärealistisilta. Mutta heille se on sitä arkea. Erityisestä tulee normi. Ja sekös minua harmittaa? Sen piti olla mun juttuni ja prinsessasatuni ja happy endingini. Mutta en kai voi tosissani harmitella sitä, ettei joku ei ottanut minua mukaansa erityisyyteen? Enkö muka ole niin erityinen etten pystyisi luomaan omaa erikoista elämääni? Tiedän, että pystyn. Ja nämä asiat eivät nyt mitenkään liity tähän turhaan välidepisviikkoon, joten käsken puolestani itseäni tukkimaan suuni. Oikeastaan oloni kohenee aamun edetessä ja jaksan vastailla muutamiin naistenpäiväviesteihin, joita jotkut normaalit, keskinkertaiset miehet minulle lähettelevät. Silti edelleen vaatteet tuntuvat istuvan huonosti ja tekisi mieli venytellä kaikkia ruumiinjäseniä, jotka ovat ihan jumissa vieläkin. Onneksi huomenna on perjantai.
En ole kuullut mitään Javierista nyt pariin päivään, eikä Rickykaan ole enää jaksanut lähetellä minulle viestejään. Ajattelen nyt, että ehkä olin häntä kohtaan turhan julma. Mutta toisaalta onko sillä jotain väliä, jos se joku ihastukseen hairahtunut fiilikseni on nyt kadonnut joka tapauksessa. Tekisi varmaan tosi hyvää nähdä Javier. Aina kun näen hänet niin yllätyn jotenkin positiivisesti, koska silloin vasta tajuan että olinkin kaivannut juuri häntä. Nyt en tunne etänä mitään. Javier on ollut ennen Ronia ja Ronin jälkeen. Kuten moni muukin mies. Kuten Dim. Mykkä tylsä Dim. Päätän, että viestin hänelle myöhemmin jotain ja teen selväksi, että nyt. Nyt minulla on se oma asunto johon hän on tervetullut kyläilemään. Itse asiassa lähetän hänelle heti kuulumisviestin! Kahvihuoneessa on tarjolla suklaata, jota tekee pitkästä aikaa mieli. En ole ehtinyt ajatella mitään herkkuja vähään aikaan, ja olen tyhjentänyt omat ruokakaapit kaikesta ylimääräisestä. Jos ei herkkuja ole, ei niitä voi syödä. Paitsi töissä! Kahvikin maistuu paremmalta kuin eilen. Yritän osallistua kahvipöytäkeskusteluun, mutta en saa aikaan kovin innostunutta keskustelua. Taas siinä istuminen tuntuu vähän liian keskinkertaiselta. Tekisi mieli selittää ääneen omaa fiilistä siitä miltä tuntuu olla täällä, vaikka voisin olla jossain ihan muualla. Ettekö te käsitä! Mutta tyydyn vertailemaan työtovereiden kanssa pölynimureita ulos ikkunasta vilkuillen. BLING. Ihana Dim vastaa ja kertoo kuulumisiaan sydänpusunaamoineen, mutta toteaa, että voisi kertoa lisää sitten kun tapaamme. Joo, mutta milloinkohan se mahtaa onnistua rakas Dim? Miksi hän on näin ristiriitainen? Toisaalta aina toivoo tapaamistamme, muttei koskaan saa aikaiseksi nähdä minua. Ei, vaikka viimeksi tein ihan suoran ehdotuksen treffeistä, jotka hän perui päivänä jolloin niiden piti toteutua. Onko hänellä jokin sairaus? En usko, että hän ainakaan tapailee ketään, koska kysyin sitä suoraan viimeksi ja vastaus oli kristallinkirkas ei. Nyt keksin! Hän on lihonut niin paljon, ettei kehtaa tavata minua! Hahaa. En minä siitä välitä. No oli mitä oli mutta se tepsi! Dim onnistuu taas kohottamaan mieltäni. Haluaisin kovasti nähdä hänet. Vastaan ja kerron muutostani jotain, jotta hän ihan varmasti tietää, että se on nyt takana päin. Haluan jotain hauskaa uutta elämääni! Dim kävisi oikein hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti