Dirty Laundry

Eli ekaa kertaa lyhyeen naismuistiin alan taas heräillä tähän uuteen aikakauteen ja kevääseen uusien energioiden saattelemana. Edellisviikolla on jo ollut niin paljon vastoinkäymisiä, ettei enää vaan voi mikään mennä pieleen. Paitsi, että töistä lähtiessäni puhelimeni soi ja saan tiedon mieheltä kuulostavalta naiselta, ettei tilaamani kodinkone ehdikään saapua sovitun parin toimituspäivän aikana, vaan vasta joskus reilun viikon päästä. Ja samalla saan hermoromahduksen ja peruutan koko tilauksen. Ja tämäkin vielä! Se tuntuu siltä oljenkorrelta joka hetkeksi venähdyttää kamelin kyttyrän (en halua sanoa, että katkaisee, koska se on liian brutaalia), ja heti kun pääsen kotiin purskahdan itsesääliseen itkuun. Ehkä minulla on nyt ekaa kertaa energiaa purkaa kaikki nämä menneen viikon pettymyksen ja oikein yllytän itseäni itkemään joka kyynelen ulos. Itkeminen on ihan kivaa. Aina kun itkee oikein antaumuksella niin tietää, että kohta on parempi mieli. Pillittelen vähän aikaa ja käyn läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunnetilat murto-osasekunneissa. Minun muuttoni meni pieleen. Minun huonekaluni heitetään roskikseen. Minun kodinkonetta ei haluta toimittaa. Minä olen ihan yksin. Minulla ei ole ketään poraamassa reikiä seinään! Roni on onnellinen! Kyynel. Joo, en tiedä miksi, mutta olen yhdistänyt tähän tunnepurkaukseen myös Ronin, jonka someen olen taas törmännyt ja siellä entistä onnellisemmat tilapäivitykset iskevät silmilleni sieltä missä ei arkisia huolia tunneta. Ärsyttää! Juuri nyt kaiken sotkuisen ja ärsyttävän turhan paskan keskeltä se korostuu miten lähellä oli, etten minä olisi päässyt eroon tästä tylsästä ympäristöstä ja arjesta. Tai siltä se juuri nyt tuntuu. En halua olla järkevä ja ajatella, että kyllä kaikilla on omat ongelmansa ihan sama minkä luksuksen keskellä makoilee. En nyt halua tietää, että näin on parempi. Haluan rypeä itsesäälissä hetken. Kun saan tiristettyä ulos enimmät pettymyksen ja turhautumisen kyyneleet niin soimaan itseäni siitä, että menin peruuttamaan koko pesukonetilauksen. Nyt tuhlaan vain omaa aikaani entistä enemmän. Mutta onko se nyt jotain uutta? Olo kevenee odotusten mukaisesti ja hetkessä kaikki tuntuu vähän paremmalta. Mutta ei niin hyvältä, ettenkö edelleen käskisi Rickyä lopettaa viestiminen minulle. En jaksa nyt hänen rakkaudenjulistuksiaan. Ricky anoo, että tekee mitä tahansa, että antaisin hänelle anteeksi hölmöt kännijutut ja minkä tahansa mikä painaa mieltäni. Mutta minua ei kiinnosta. Ei tänään. 

Tapaan loppupäivän aikana perhettäni ja saan kuin saankin tyhjennettyä pikkuruisen eteiseni roskasäkeistä. Olen ostanut jääkaappiin valmismaksalaatikkoa (rusinoilla!), josta annostelen puolet ikean viidenkymmenen sentin lautaselle ja asetan lautasen uuniin. En muistanutkaan ettei minulla ole mikroaaltouunia enää. Eikä minulla ole pöytääkään. Ajattelin, ettei se ole mikään ongelma, mutta siinä sohvalla tasapainoillessani kuuman lautasen kanssa päätän, että jokin laskutaso on hankittava. Enhän minä voi koskaan kutsua ketään kylään, jos ei asunnossani saa laskettua edes viinilasia mihinkään. Huoh. Katselen netflixiä ja unohdan illalla kokonaan aikaisemmin päivällä iskeneen masennuskohtauksen. Vaihdan pari sanaa Karrin ja jonkun tinderin kanssa ennen kuin nukahdan uuden untuvapeittoni alle. Keskiviikkona herätessäni olo on taas energinen ja keväinen! Aamulla lakaisen jopa lattian rikkakihvelillä ennen kuin suuntaan toimistolle (koska ei minulla ole vielä pölynimuriakaan). Päätän, että tästä lähtien kaikki asiat onnistuvat paremmin! Heti aamulla torjun Rickyn tarjouksen viedä minut ulos syömään ja sanon etten halua häneltä yhtään mitään. Miksi hänen piti käyttäytyä niin junttimaisesti silloin edellisviikolla? Onko hän tuurijuoppo vai juoko vain jännitykseensä? Oli miten oli, niin ei hän tule arki-iltana kännissä luokseni laukomaan idiotismejaan minulle tai perheenjäsenilleni. En ole jaksanut aiemmin selittää, mutta tuolloin sukulaiseni oli ohimennen kylässä ja jouduin toppuutella Rickyä joka yrittää siinä humalapäissään selitellä kuinka paljon pitää minusta. Ulos! Argh, ajatus siitä saa minut vieläkin ärsyyntymään. Kehtaakin koittaa livistellä friendzonelta siinä sukulaiseni edessä. Minulla on selvästi pinna kireällä, koska asia on sinänsä mitätön. Mitättömämpi kuin se, kuinka hän tuolloin on pyytänyt perheenjäsentäni siirtymään sohvalta, jotta voisi alkaa nukkua siinä keskellä iltaa. Mitä vittua. Heippa Ricky. Säästelen hänen seuraansa johonkin epätoivoiseen hetkeen. BLING. Aku viestii minulle, että tahtoisi tulla luokseni kylään. Hmm. Yrittääkö hänkin nyt katkoa friendzonen piikkilanka-aitoja? Vastaan nauraen etten arkena ole kauhean sosiaalinen, mutta että tottakai hän on tervetullut kyläilemään jos sattuu näillä kulmilla pyörimään. Olen mahdollisimman kaverillinen. En halua missään tapauksessa rikkoa ystävyysvälejäni häneen, koska pidän hänestä todella paljon kaverina. Mutta miten oikein reagoisin, jos hän tekisi jonkun lähentelevän liikkeen ollessamme kahden jossain? Nauraisin ja kuittaisin jutun huumorilla selittäen etten ole todellakaan deittailtavaa materiaalia. Ja sitten välimme olisivat aina erilaiset siitä lähtien. Plääh. BLING. Aku jatkaa erilaisilla ehdotuksilla ja päätän pistää pisteen tälle hommalle saman tien. Sanon, että vietän hänen kanssaan mielellään aikaa, mutten deittaile. Vitsailen ettei minulla ole sydäntä, varoitus vain! Ja Aku heti kommentoi, että tietää, että olen todella hankala romanttisessa mielessä, mutta hän haluaa tehdä minulle paremman mielen. Hän saa minut hymyilemään. Kaverina.

Kaikki tuntuu nyt olevan vähän herkillä ja pienikin ärsytys saa suuret mittasuhteet. Huomaan että hermostun heti kun kuulokkeiden johto kietoutuu tuolin käsinojaan ja minun tekisi mieli repiä koko johto väkivaltaisesti irti ja nyppiä se palasiksi, mutta onneksi en ole kovinkaan voimakas. Lisäksi kaikki vaatteet ovat taas huonosti. Ja hiuksetkin leijuvat miten sattuu sähköisinä. Yhtäkkiä aurinko saa taas minut kaipaamaan jonnekin kauas. Tai vain muistuttaa jostain menneestä mitä ei ole enää, ja saa minut haikeaksi. Aina tällaisina päivinä se yksi haikeuden aiheuttaja on Roni ja häneen liittyvät muistot. Edelleenkin, vaikka emme ole tavanneet moneen kuukauteen. Olen ollut täysin sujut tilanteemme kanssa, enkä edes halua häntä ihmisenä kumppanikseni. Mutta kai se suhdevirityksemme sitten jäi ihoni alle ikimuistettavaksi. Se on se vanha arpi joka alkaa aina mätäkaudella märkiä. Ja hyväksyn sen. Se on sen arvoinen muisto. Tai ei muisto. Muisto tuntuu jotenkin vähäpätöiseltä. Se on sen arvoinen elämänvaiheeni. Sellainen, joka saakin vaikuttaa myöhempään elämääni, ja jota saan muistella kaiholla. Se antaa minulle outoa voimaa olla yksin. Se muistuttaa minua siitä, miten ihmeelliseltä minusta on joskus tuntunut. Miten erityinen olen saanut kokea olevani. Näinä hetkinä se kuiskuttelee pääni sisällä ja sanoo, että et tarvitse ketään! Ketään, joka ei saa minua tuntemaan itseäni niin erikoiseksi puolikkaaksi uudelleen. Mutta ei se tarkoita ettenkö voisi pitää hauskaa ja tapailla ihmisiä samalla kun opettelen elämään elämääni itsekseni. Olen siirtynyt niiden ihmisten klaaniin, jotka varoittavat heistä kiinnostuvia ihmisiä sanomalla, että mä en sitten ole mikään parisuhdetyyppi. Tykkään olla yksin! Valehdellen sujuvasti itselleenkin. Ja salaa samalla ajatellen, että no nyt mä lakkasin etsimästä! Joten hyppääkö se tosirakkaus viimein syliin ja yllättää. Vihdoinkin minua kyllästyttää miettiä tätä asiaa. Olen jo käynyt sen läpi niin monta kertaa, että olen ähkyssä. Koko elämäni ja ajatukseni ovat pyörineet viime aikoina lähinnä yksinäisyyden ja seurustelukumppanin etsinnän ympärillä, mutta nyt vihdoinkin olen siinä pisteessä, etten ehkä jaksakaan jauhaa näitä samoja asioita loputtomiin. Elämässä on vihdoin muutakin. Kuten kieriskely itsesäälissä ihan muista syistä. Ja matkustelu! Lomamatkaahan minun pitikin alkaa suunnitella heti kun kaikesta muusta on selvitty. Hmm, olisi vain mukavaa jos olisi joku romanttinen matkakaveri. Joten pitäisikö sittenkin vain keskittyä vielä siihen puolison hakuun? Hah.