Pelkkää pintaa

Maanantaina työpäivä hujahtaa ohi tuosta noin vain. Kengät kastuvat jo ulkona kävellessä, kun olemme päässeet tähän ärsyttävään välivaiheeseen, jolloin aina unohtaa laittaa kumisaappaat jalkaan vaikka pitäisi. Ja sitten kun ne muistaa laittaa niin todennäköisesti vain päätyy liukastelemaan jäiden päällä kun pakkasasteita tulikin odotettua enemmän. Mutta sitten ihan yhtäkkiä eräänä kauniina aamuna meillä onkin puhtaat lakaistut asfalttitiet ja kevyet kesäkengät saa kaivaa esiin! En malta odottaa. Ennen kuin menen kotiin viettämään laiskotteluiltaa haen ruokakaupasta mitä tahansa mieleni sattuu tekemään. Eli maitoa ja mudcakea! Ja sitten vietämmekin loppuillan tilaillen pizzaa perheenjäseneni kanssa netflixistä sarjoja seuraten. Aika mukavaa sanoisin. Ja siinä sivussa lähetän Javierille jonkun pizzaan ja säähän liittyvän viestin, koska hän on ollut niin aloitteellinen viikonlopun aikana minua kohtaan. Javier intoututuu valittamaan työpäivästään yksityiskohtaisin kuvailuin, ja saan todeta väliemme olevan lämpimän hyvät. On hyvin mahdollista, että nuo Javierin tunteilut ovat jotain viikonloppuhairahduksia. Ehkä ne eivät ole hänen todellisimpia ajatuksiaan, vaan haihtuvat taas arjen saapuessa. Hänkin palaa todellisuuteen ja elämiemme realiteetteihin kun romanttiset viikonloppuöiden vaaleanpunaiset lasit putoavat kasvoilta. En tiedä. Mutta olen helpottunut siitä, ettei tilannettamme tarvitse käsitellä nyt sen enempää. Onneksi Javier ei ole ottanut oikeasti esille mitään vakavaa keskustelunaihetta suhteestamme, vaan voimme edelleenkin nauttia näistä satunnaisista kohtaamisistamme, siitä kipinästä mitä meillä on ja ystävyydestämme. Onpa oma asenteeni muuttunut. Enkö joskus vuosi sitten toivonut jotain vakavamapaa tapailusuhdetta Javierin tai kenen tahansa kanssa? Ja nyt kun näitä tilaisuuksia onkin yhtäkkiä tullut vastaan, niin olen tajunnut etten haluakaan sitä enää. Miksi haluaisin parisuhteen vain siksi etten olisi enää sinkku? Yhtäkkiä ajatus tuntuu kurkkua kuristavalta ja liian rajalliselta. Tarvitsen sen palavan ihastumisen tunteen, jotta voisin taas päästä tilaan, jossa ajattelisin parisuhdetta. Mutta en sano etteikö se voisi syttyä vielä ketä tahansa kohtaan. Javieriakin. Selkeästikin vielä on ihmisiä, jotka kutkuttavat mieltäni. Kuten Dim, joka aina välillä käy mielessäni sellaisena ilahduttavana valopilkkuna. En tiedä miksemme ole nyt onnistuneet kohtaamaan, mutta so what? Olen juuri katsonut elokuvan, joka perustuu jonnekin muutaman vuosisadan taakse, ja siinä kaikki odottivat toisiaan takaisin kuukausia kestäviltä pikkumatkoilta vailla edes etanapostia. Joten miksen minäkin voisi odotella ihan rauhassa sitä, että Dim olisi valmis. Mitä ikinä se onkaan mitä hän nyt kohdallamme odotuttaa. Jotenkin tämä tilanne vapauttaa stressiä. Minusta tuntuu, että voin ottaa aivan rennosti ja keskittyä nyt ystäviini, hauskanpitoon ja nykyisiin tuttuihini. Ja ehkä sitten hän tulee ja vetäisee jalat altani ja kaikki asiat loksahtavatkin paikalleen. Ehkä Ronilla oli samanlainen tilanne silloin kun me tutustuimme? Hänhän totesi, että on tuntenut tuon nykyisen naisensa jo kauan sitten, mutta jostain syystä heidän tiensä erosivat. Ehkä Ronikin vain kulutteli aikaa pitäen kaikki mahdollisuudet auki, mutta samalla takaraivossa on aina ollut toive tuosta vanhan rakkauden palaamisesta? Ja kun se palasi, niin kaikki oli jo valmiiksi selvää, ja valinta oli helppo tehdä. Niin. Sitten minäkin voin tehdä niin. Voin nyt opetella kärsivällisyyttä ja itsenäistä elämää, koska takaportti konkreettisesta rakkauden mahdollisuudesta tekee kaikesta keveämpää. 

Vaikken enää jälkikäteen pysty käsittämään, että miten olen voinut missään vaiheessa edes harkita syvempää tuttavuutta Jukan kanssa, niin tuo pieni tapailuhässäkkä hänen kanssaan on ollut todella opettavainen. Se on antanut minulle selkeän vahvistuksen siitä, miten tärkeää on voida olla toisesta ylpeä. Minun on saatava tuntea tyytyväisyyttä siitä, että juuri tuo kyseinen henkilö on siinä ravintolassa tai kaupassa tai tapahtumassa minun kumppaninani. Ajatus siitä, että esittelisin tuon tyypin joku päivä sukulaisilleni kumppaninani, pitää olla mieltä kutkuttava ja ilahduttava! Eikä hävettävä, kuten esimerkiksi Jukan kohdalla. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, niin kyse on myös pinnallisuudesta. Minusta tuntuu, että jos toinen on korkeatasoinen, niin hän myös nostaa minua ylemmäs. Haluan olla itsekin parempi, jos koen että toinen on tavoittelemisen arvoinen. Ja minä tiedän, että aiheutan itse tuon tunteen monissa ihmisissä. Olen itsevarma ja tiedän miten toimia missäkin tilanteessa. Ei kenenkään tarvitse hävetä käyttäytymistäni tai toivoa, että olisinpa pukeutunut erilailla. Päinvastoin, jopa Roni, jonka karisma on ylitsevuotavainen ihan sellaisenaankin, toi yhdessäollessamme ilmi miten ylpeä on saadessaan esitellä minut seuralaisenaan. Ja minä haluan sen tunteen myös! Onko se ahnetta ja väärin? Vai sitä mitä jokainen oikeasti haluaa? En ole aikaisemmin tajunnut miten tärkeä asia on minulle. Mutta nyt voin avoimesti myöntää, että rakastan sitä tunnetta, kun saa olla tasokkaassa seurassa. Ehkä siksi meillä olikin Ronin kanssa aina niin hauskaa, koska tiesimme olevamme se pari, jonka paikalla moni tahtoisi olla. Ja saman fiiliksen minussa aiheuttaa myös Dim, joka on (ainakin ollut) silmiinpistävän suloisen näköinen. Ja Javier, jonka kosketus julkisilla paikoilla saa minut ylpeäksi. Ja kysehän on lähinnä ulkoisesta olemuksesta. Siitä miten ihminen kantaa itseään. Se, että tietää olevansa hyvä loistaa läpi ja hehkuu sellaisena arvostusta herättävänä aurana. Tai sitten vain on hyvännäköinen. Tai rikas tai tunnettu. Se nyt vain on todistettu tosiasia, että muut meriitit kohentavat yksilön ulkonäköä. Maailman helpoin silmäkääntötemppu. Epäviehättävä ihminen muuntautuu sormia napsauttamalla haluttavaksi. Siksi niillä ehkä vähemmän komeilla, mutta muutoin menestyneillä riittää kaunista seuraa. Hyväksyn nyt tämän pinnallisuuden itsessäni ja päätän, etten lähde enää sekaantumaan ihmiseen, joka ei herätä minussa näitä edellämainittuja tunteita. Se johtaisi vain kiusallisiin tilanteisiin ja minun muuttumiseeni sellaiseksi naiseksi, joka en tahdo olla. Olen ennemmin pinnallinen kuin häpeäisin kumppaniani. Ja on oltava olemassa yksi ihminen, jonka kanssa haluan ylpeänä mennä joka paikkaan, ja joka ei ole seinähullu tai täysi kusipää. Yksi vain. Olenhan minäkin olemassa, haha.

Ja sitten muistan, miten juuri hetki sitten pohdin, että onkohan Dim lihonut kauheasti, kun ei ole suostunut tapaamaan minua pitkään aikaan. Mutta sehän on eri asia! Minä jo tunnen hänet. Olen jo ihastunut häneen. Silloin se mielikuva ja muisto toisesta aiheuttaa sen ihastumisen tunteen, eikä pelkkä ulkokuori. Ehkä. Mutta eihän minun tarvitse tätä edes miettiä, jos hän ei kerran suostu minua tapaamaan ennen kuin on valmis. Ja voi olla etten koskaan saa tietää, onko hän tässä taukomme aikana painanut sataviisikymmentä kiloa vai ei. Että tällaisia ajattelunaiheita tällä kertaa. Katson ulos ikkunasta ja harmittelen, että sää on oikeastikin noin paska, ettei lenkille kiinnosta mennä pisaraakaan. Sen sijaan laitan kourallisen salmiakkeja suuhuni. Ehkäpä se olenkin minä joka kohta painaa sata kiloa. Oikeasti olen nyt antanut itselleni luvan syödä ihan mitä huvittaa, koska pari viikkoa on aikaisemmin kulunut minimienergioilla sairastelun vuoksi. Olen tilannut edellisiltana pizzaa! Mutten jaksanut syödä kuin pari palaa. Ruoantarve vähenee, jos syö jonkin aikaa keveämmin, ja se on ihan okei. Käyn ajankuluksi katsomassa Rickyn ja minun viimeisimmät viestinvaihdot, koska en ole nyt taas kuullut hänestä mitään. Viimeksi sunnuntaina hän on koittanut soittaa minulle, mutten ole vastannut. En ole myöskään vastannut hänen viimeisimpiin viesteihinsä, joissa hän haukkuu minua paskiaiseksi, kun olen ilmoittanut olevani ystävieni luona. Jotenkin raastavaa, että toisella on ollut meneillään voimakkaita tunteellisia purkauksia, ja minä en ole jaksanut edes kunnolla lukea hänen viestejään. Mutta näin se vain menee. Kukin vuorollansa saa osan sydänsuruista. Muistan ne päivät jolloin olen itse vain ajatellut ahdistuneena sitä, että milloinkohan toinen vastaisi. Mitenköhän selviytyisi taas tästä tunnista eteenpäin. Se on raastavaa ja jotenkin säälittävää. Toivon ettei kukaan vietä päiviään siten minun vuokseni. Mutta en usko sitä. Uskon, että tuo oma lähes pakkomielteisen masentava käyttäytymiseni on johtunut monesta asiasta, jotka vain kulminoituivat tähän sinkkugateen. Ehkä olen oikeasti nyt parantunut jostain mielenterveysongelmasta ja pystynyt viimeinkin suhtautumaan näihin asioihin normaalintasoisesti, enkä ylireagoiden ajatellen maailmanloppua vähänkin alavireisestä viestistä. Nytkään en ole kuullut mitään Dimistä, mutta viimeisimmissä viesteissämme oli sydämiä. Ja lupaukset tulevaisuuden tapaamisista. Joten en stressaa ja vahtaa kännykkää, vaan olen vain. Juttelen Akun kanssa päivän kuulumisia, kuten lähes joka päivä nykyään. Viikonloppuna hän lähti kanssani samaa matkaa pois lauantainvietostamme joskus sunnuntai-iltapäivällä. Ja siinä kulkiessamme kauniissa pehmeydessä kohti metroasemaa hän katsoo minua silmiin koiranpentumaisella ilmeellä ja sanoo, ettei tahtoisi mennä kotiin. Mutta minä olen tuolloin naurahtanut ja sanonut, että menen kotiin ja olemaan perheeni kanssa ja huitaissut kädellä ilmaa kuin pyyhkäisten moisen typerän vihjailun pois näköpiiristä. Ja silloin olemme pikaisesti halanneet ja kiittäneet toisiamme hauskasta seurasta ja lähteneet eri suuntiin. Olen onnekas saadessani olla hänenkin ystävänsä, mutta siihen se jää. Tänään on siis luvassa jämäpaloja pizzaa! Jos pääsen oikein yllättämään itseni niin saatan käväistä pienellä kuntosalilla, johon nyt uuden sijaintini vuoksi saan jotain etuoikeuksia. Koitan motivoida itseäni tuohon ajatukseen toivoen ettei siellä ole ketään muita paikalla jos päätän aktiovida itseäni nyt kesän lähestyessä.