Tasapainottelua

Maanantaina en muista ollenkaan että on maanantai. Onko se hyvä asia? Uskon, että on. Aku lähettää illalla viestiä, että tule säkin ulos! Ja joudun hetken aikaa miettiä, että mikä päivä oikein on meneillään. Mutta lomalaiset eivät välitä viikonpäivistä! Tuntuupa kivalta, että olemme taas Akun kanssa voineet olla samoissa illanvietoissa ilman mitään ongelmia. Kaverina hän, kuten Jukkakin, on mahtava tyyppi. Eikä kenelläkään ole varaa menettää yhtään ystävää. Mutta en lähde ulos vaan vietän koti-iltaa, kun olen töiden jälkeen olen laittanut taas pyörimään sekä pesukoneen että astianpesukoneen. Pyyhkinyt kaikki tasot jotka pölyttyvät uskomattoman nopeasti. Ja imuroinut lattiat, joille kertyy kissankarvoja. Ihan hyvä maanantai. En tarvitse ylimääräistä lääkettä iltapäivällä ja päivä sujuu ihan kivasti. Ossilla on vapaapäivä ja hän haluaa jutella. Juttelemme puhelimessa varmaan yhteensä pari tuntia koko illan aikana. Parissa eri osassa, koska Ossin täytyy vastata kun tyttöystävä soittaa. Se on oikein. Kun kumppanilla on asiaa, niin se menee kaverin edelle. Javierilla olisi opittavaa tästä! Puhumme Ossin kanssa hänen suhteestaan. Siitä miten hän nyt panostaa siihen kaikkensa. Puhumme usein samoista asioista, koska kun Ossi on vähän hiprakassa, niin hänellä pyörii mielessä usein nämä samat teemat. Eikä minua haittaa ollenkaan. Saan itsekin purkaa omia juttujani hänelle. Kertoa Javierista ja siitä miten hän lemppasi minut viestillä. Herkistymme molemmat kyyneliin, kun puhumme siitä miltä ahdistus ja masennus tuntuu. Minä tiedän ahdistuksesta ja Ossi tietää masennuksesta. Kraateri värähtää kun se kuulee nimensä. Puolihuumorilla mietimme ihmisen pyhää kolminaisuutta, joista jokainen saa vain kaksi. Kauneus, älykkyys, mielenterveys. Saat lähtökohtaisesti vain kaksi. Nauramme epävireisesti sille, että ei ole helppoa olla kaunis ja älykäs. Ja pohdimme sitä, että onkohan mahdollista näiden prosessien kautta päästä mieleltään terveeksi. Ja onnelliseksi. Uskon, että on. Puhumme sinkkuudesta ja Ossi tokaisee moneen kertaa, että mikäs hätä sulla on, senkun otat kenet vaan! Ja joudun tavuttamaan Ossille, ettei se mene niin. Nyt kun luovun Javierista, niin minun on oltava kärsivällinen ja odotettava jotain paljon parempaa. Sitä sielunkumppania. Ihmistä joka saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi hänen seurassaan omana itsenäni. Jos olen kokenut sen kerran, niin miksen voisi kokea uudelleen. Aina kun ajattelen tätä lausetta pieni epätoivo välähtää mieleeni. En tiedä uskonko sen olevan mahdollista itsekään.

Toisaalta se tuntuu kauhean helpolta ja yksinkertaiselta. Minun ei tarvitse jossitella tai puntaroida ollenkaan, jos vain pystyisin pitämään kirkkaana mielessäni sen, että ainoa mikä minulle kelpaa on minua täysin ymmärtävä vastapari. Se joka haluaa jutella kanssani vaikka joka päivä, siksi koska se tuntuu hyvältä. Ajatus siitä, että voisi nauraa ja hullutella jonkun kanssa täysin vapautuneesti tuntuu haikean kaukaiselta. Analysoida laulunsanoja, kirjoittaa runoja ja ottaa yhteisiä hölmöjä kuvia. Puhua jonkun kanssa tuntikausia kaikesta absurdista ja aidosta. Tuntea, miten kaikki on hyvin vain koska toinen on siinä. Se kokonaisuus. Käpertyä illalla saman peiton alle ihan kiinni ja haaveilla ääneen jostain niin kauan kunnes jompi kumpi nukahtaa ensin. Mutta se on tapahtunut. Ei ihan täydellisesti. Ei lähellekään. Mutta ne hyvät osat, joita sain kokea, ovat koskettaneet sieluani niin syvästi, että toivon unohtavani koko kokemuksen, jos en voi saada sitä enää uudelleen. Ja ehkä voin unohtaakin. Ehkä olen unohtanutkin. Olenhan ollut valmis tapailemaan Javieria, joka ei surffaile samoilla aaltopituuksilla kanssani, kuin hetkittäin (kirpaisee silti). Olen ajoittain jossitellut, että pitäisikö vain antautua vastaanottamaan rakkautta yksinkertaisesti joltain, joka sitä vilpittömästi tarjoaa. Eikä aina vain odotella jotain parempaa. Odotella jotain suurta tunnemyrskyä ja yhteyttä, mitä ei ehkä koskaan tule. Olen tavannut monia hienoja ihmisiä, jotka olisivat valmiita tutustumaan minuun paremmin. Jotkut ovat olleet vain ohikulkijoita, mutta jotkut ovat ystäviäni. Joiden kanssa olemme jutelleet vaikka mistä, ja joista pidän suuresti. Olemme viettäneet tuntikausia yhdessä joka viikko. Mutta joita en ole hetkeäkään ajatellut muussa mielessä kuin kavereina. Miksi? En ehkä ole ollut valmis. Minähän odotin Javieria taas kuukausitolkulla. Ehkä en näe metsää puilta. Mutta sitten taas palaan siihen ajatukseen, ettei minun tarvitse kuin olla ja odottaa, että se hetki tulee eteen kun, tajuan, että se on tässä. Huoh. Puhuessamme pitkään Ossin kanssa kerroin hänellekin, että tavallaan koen ansainneeni kaikki nämä takaiskut ja sydänsurut. Olen itse aiheuttanut niitä aikaisemmin muille ja ollut inhottava. Mutta jos tällainen karmanlaki olisi olemassa, niin pitääkö minun kärsiä se tismalleen sama määrä tuskaa, mitä olen aiheuttanut muille? Saanko mitään anteeksi siitä, että ahdistus on pakottanut minut toimimaan tyhmästi ja että olen itse kitunut siinä sivussa myös? Vai pitääkö minun vain oppia joku opetus, kuten elokuvissa. Ja sitten siinä ahaa-elämyksen hetkellä simsalabim! Taivas valkenee ja eteeni laskeutuu palkkioksi...jotain. Mutta sitähän juuri teen. Yritän oppia. Ja se opetus on olla yksin. Vaikka toivoisin ettei se olisi.

Olen voinut viime päivinä aika hyvin. Olen päässyt nopeammin ja tehokkaammin parempaan tasapainoon, kuin aikaisemmin vastaavissa tilanteissa. Keskimäärin olen päässyt eroon pahimmista ahdistuksen hetkistä vähemmällä vaivalla. Olen siitä valtavan kiitollinen. Mutta voimani ovatkin ihan loppu. En edes pystyisi varmaan käsittelemään sitä totaalisen paskaa oloa enempää. On tiistai ja olo on suhteellisen okei, mutta vilkuilen taas vähän väliä Javieria somessa. En tiedä miksi. Mietin, että jutteleeko hän jollekin koko ajan. Mietin onko hän kärsinyt yhtään tilanteestamme. En tiedä miksi. Ehkä siksi koska on tiistai. Tiistait on usein ollut vähän alavireisempiä kuin maanantait. Ajatus siitä, että saan vilkuilut ja ajatukset loppumaan vaikkapa sinisellä pikkupillerillä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Jopa vähän huijaamiselta. Mutta ajatukset alkavat taas mennä siihen suuntaan, että miksen vain kysyisi, että miten hän voi! Olemmehan aikuisia ja voimme pitää normaalisti yhteyttä. Mitä jos hän ikävöi minua ja toivoo että sanoisin jotain! Ehkä hän ei uskalla sanoa mitään, koska purin viimeksi hänelle suorat ajatukseni siitä kuinka kylmä hän on mielestäni ollut. Hänhän on se traumojen uhri, jota minun pitäisi ymmärtää. Turpa kiinni, tyhmä minä! Olemme jutelleet viimeksi yksitoista päivää sitten. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Ja tavallaan vain hetki. Yksitoista päivää. Alunperin ajattelin, että viikon kuluttua tästä hetkestä voisin jo paremmin. Ja toivon, että voinkin. Selitän itselleni, että hän on se, joka ei halunnut minua. Siksi koska painostin ja ahdistin häntä kysymällä kuulumisia. Se ei ole minun vikani. Pitämällä mykkäkoulua ja esittämällä vaikeammin tavoiteltavaa olisin vain pitkittänyt välttämätöntä lopputulemaa. Ei muuta. Muistutan itseäni siitä, että en ikinä halua olla ihmisen kanssa, joka katoaa minulta aina kun emme ole fyysisesti samassa paikassa. En ikinä. Se raastaisi sydäntäni joka kerta. Minun pitäisi muuttaa itseäni toisenlaiseksi etten vain suututtaisi häntä. Ei se voi olla oikein. Eikä minulla ole mitään syytä olla ystävällinen ja ottaa yhteyttä. Vaikka se ehkä tekisinkin oman oloni paremmaksi, kuten normaali yhteydenpito on aina tehnyt. Mutta en tee sitä. Joka kerta kun olen hillinnyt itseni, olen kiitellyt itseäni siitä jälkikäteen. Joten en tee sitä. Piilotan Javierin taas näkymästä somessani.

Olemme puhuneet Rickyn kanssa siitä, että menisimme yhdessä ulos. Ihan vain hengailemaan. Mutta tietysti hän odottaisi siltä jotain muuta. Ja minä odottaisin saavani jotain mikä tekisi mieleni paremmaksi. Välillä aina koen, että se olisi oikein. Hän on aina ollut siellä minua varten kaikissa tilanteissa. Hän halaisi minun paskaa puoltanikin jos vain antaisin. Ja mitä väärää on tavata ystävää. Mutta sitten taas ajattelen, että mitä järkeä tuhlata aikaa siihen, jos hän vain taas ehtii innostua. Ja siitä ei kuitenkaan tule mitään. Enkö ennemmin viettäisi aikaa muiden ystävieni kanssa ja pitäisi siten näkökenttäni avarampana. Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta minua vähän harmitti viimeksi, kun en onnistunut tapaamaan Karria enkä Rickyä. Saanhan käyttää vapaa-aikani miten tahdon. Pidän Karrista. Mutta meillä on joitain perustavanlaatuisia elämänkatsomuksellisia eroavaisuuksia, jotka koen jopa esteeksi syvemmälle suhteelle. Olisi typerää mennä jotenkin kiintymään häneen, ja sitten todeta ettei siitä voi tulla mitään, koska ajattelemme niin erilailla isoista tärkeistä asioista. Ei niitä asioita aina muista ajatella kun pyörii deittielämässä. Mutta lopulta, ne voivat olla tosi merkityksellisiä. Ne voivat johtaa perustavanlaatuisiin ristiriitoihin, enkä itse välttämättä pääsisi niistä yli. Ystävätasolla minun puolestani jokainen voi ajatella mitä tahtoo. En jaksa edes jauhaa mistään vakavista teemoista vapaa-ajallani. Mutta voisiko sellainen ihminen, joka uskoo ainoastaan materialismiin, olla minua täydentävä puoliskoni? Sellainen, joka ajattelee, että ihminen on vain sähköimpulsseja aivoissa ja sammuu lopullisesti sitten, kun sydän lakkaa teknisesti lyömästä. Ettei millään ole mitään suurempia merkityksiä. Ei kohtaloa. Ei ihmeitä. Ei sieluja. En usko! Tuollainen ajattelutapa on niin päinvastainen sille mitä itse koen, että pidän liki mahdottomana jakaa ajatusmaailmaa ja elämää sellaisen ihmisen kanssa. Näin erilaiset elämänkatsomukset voivat helposti johtaa siihen, että toinen vähättelee toista. Pilkka ja epäkunnioitus on yleistä, kun vankat ateistit saattavat pitää muita helppouskoisina hölmöinä. Se tilanne vain tuntuu mahdottomalta. Huomaan, että alan tiputella potentiaalisia ihmisiä pois ympäriltäni. Sinä et ole sielunkumppanini, etkä sinä. Etkä sinä. Jos ollessani tasapainoinen ja tyytyväinen terve minä uskon, että voin vielä kohdata kaltaiseni. Niin ei minun kannata epävarmuuden ja läheisyydenkaipuun keskellä luopua siitä ajatuksesta. Ei minun kannata tuhlata kenenkään toisen aikaa, jos jo etukäteen tiedän, etten tulisi olemaan tyytyväinen. Olisi valtavan typerää antaa itseni taas ihastua johonkuhun, kuten Javieriin, ja käydä läpi tätä luopumisen tuskaa aina uudelleen ja uudelleen. Minun pitäisi tehdä se nyt kerralla kunnolla. Luopua kaikista niistä ihmisistä, jotka eivät ole minua varten. Ja odottaa. Olla kärsivällinen ja cool.

Kaksoset

Tuntuu kamalalta kun oma mieli menee hetkessä ihan eri suuntiin. Minusta lähes tuntuu, kuin minulla olisi kaksi persoonaa, jotka reagoivat ympäristöön ja ärsykkeisiin eri tavalla. Toinen on itsevarma ja haluaa olla itsenäinen ja vapaa niistä tarpeista, joita toinen niin kauheasti kaipaa. Se terve pääsi aiemmin hetkeksi valtaan ja kaikki tuntui kivalta. Se ei kiirehtinyt minnekään, vaan osasi nauttia rauhassa normaalista elämästä. Silloin jotain tapahtui, jotta heikko ja sairas persoona sai väistyä. Se puoli johon ahdistus on päässyt takertumaan. Se sisar, joka kuuntelee niitä ahdistuksen ehdotuksia ja haluaa toteuttaa ne.  Mutta hetken se oli siellä pienenä taustalla niinkuin kuuluukin. Reagoimassa välillä vähän, mutta kuuntelemassa järkevää ja arkena hymyilevää kivaa persoonaa. Sitä kaunista puolta, joka ei edes kuule koko ahdistusta, koska mikään niin typerä asia ei voi siihen vaikuttaa. Se ei tunne mitään selkäkipua, eikä tarvitse lääkäriä mihinkään juuri nyt. Kaikkien sisällä on erilaisia puolia, ja uskon, että toisilla ne ovat enemmän konfliktissa kuin toisilla. Enkä nyt tarkoita kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai rajatilapersoonaa lääketieteellisestä näkökulmasta. Vaan niitä normaalin rajamailla olevia piileviä puolia, joihin yleinen ahdistus saattaa takertua. Niitä jotka hyökkäävät esiin kun jotain yllättävää tapahtuu. Ottaa vallan niin, että se ahdistuksesta vapaa puoli jää vangiksi jonnekin piiloon. Siltä minusta joskus tuntuu. Koska olen niin erilainen. Kaikki muuttuu. Ilmeeni. Puheliaisuuteni. Se mitä ajattelen. Se mitä haluan. Miten voin toisena hetkenä itkeä ja tarvita jotain niin paljon, että sisimpään sattuu. Ja sitten kun keinotekoisesti se heikko typerys on tainnutettu, niin jäkevä puoli vapautuu eikä tarvitse mitään. Se on ihan tyytyväinen eikä kiirehdi mihinkään. Se odottaa innokkaasti tapaamista Ninon kanssa, eikä halua ajatella mitään tai ketään muuta. Koska se osaa elää hetkessä. Se tietää, että kaikki menee kyllä ihan hyvin. Se oikea minä menee kylään perheen luokse ja syö kääretorttua. Sanoo suoraan, että pian kaikki on paremmin. Kun inhottava sairas ja ruma puoli haluaisi riutua ja itkeä. Hyvä minä katsoo tyytyväinen ilme kasvoillaan Frendien ensimmäistä kautta ihan vain siksi, koska se on niin hyväntuulinen sarja. Lankapuhelimet, taustanaurut ja ysärivaatteet hymyilyttävät. Hyvä minä ei jaksa edes katsoa somea tai miettiä yhtään ketään. Kun heikko puoli vilkuilisi facebookia vähän väliä odottaen jotain mitä ahdistus vaatii. Mutta nyt katsotaan Netflixiä. Ja syödään vähän suklaata. Typerä puoli ehdottaa, että otetaan lasi viiniä. Mutta minä sanon, ettei tänään tarvitse. Ehkä huomenna! Silitän kipeää minua ja neuvon sitä lepäämään.

Rakastan hyvää minää, koska se on juuri se johon ihmiset tykästyvät. Se on se joka tietää tismalleen mitä se tekee. Heikko ja epävarma minä ajoi Javierin pois. Se on epätoivoisen luotaantyöntävä. Vain jotkut harvat haluavat ottaa sen puolen tiukkaan halaukseen niin kauan, että oikea minä hyppää mukaan. Harmi vain, että nämä kaksi puolta ovat kuin siamilaiset kaksoset. Ja aina on se riski olemassa, että jos toisen kaksosen koittaa tukahduttaa tai leikata irti, niin toinenkin voi olla vaarassa. Ja sitä paitsi, molempia varmasti tarvitaan. Keskiviikkoiltana huomaan tämän eron itsessäni taas niin selkeästi, että se on lähes pelottavaa. Sormea napsauttamalla sairas minäni nukahtaa ja oikea minä tulee iloisena ohjaksiin. Enkä yhtään voi enää muistaa tai ymmärtää, että mitä äsken oikein murehdin. Katson peiliin, kun olen itkenyt taas ilman mitään syytä, enkä melkein tunnista itseäni. Mutta sitten Oikea minä menee suihkuun ja ajelee sääret ihan vain varmuuden vuoksi. Laittaa iholle hyvää kosteusvoidetta ja hiuksiin valmiiksi hoitavaa öljyä ja muotovaahtoa. Jotta seuraavana päivänä olisi helpompi lähteä nopeammin viettämään kivaa iltaa. Huono asia on se, että saan oikean puoleni esiin vain kun olen sellaisessa seurassa, jossa tyhmä puoli ei kehtaa näyttää naamansa, tai vain kun käytän siihen jotain apuvälineitä, joilla sairas puoli huijataan kääntämään päätään. Siis tällä hetkellä. Mutta pian paikat taas vaihtuvat. Pitkästä aikaa ahdistus on tullut kimppuuni kohtauksenomaisesti täysin ilman ennakkovaroitusta iltapäivällä töissä. Mutta taas toivottomasta tilasta on päästy tyytyväisyyteen. Ja oikea minä aikoo mennä tyytyväisenä nukkumaan ja toivoo, että herää kauniiseen aamuun ilman, että ahdistus vyöryy kraaterista hyvän puoleni kimppuun. Juuri nyt illalla ennen nukkumaanmenoa en huolehdi Javierista. Kaipaan vapautta. Sitä, että koko maailma on avoinna ja voin mennä kylään kenelle haluan ja tehdä mitä haluan. Odotan innolla niitä rauhallisia iltoja, kun menen lenkille ja haluan kokata jotain herkkua uunissa. Kaipaan sitä, että haluan lueskella kirjaa rauhassa. Että innostun juonesta enkä malta lopettaa kesken. Tai tehdä jotain kivaa perheen kanssa oikeasti siihen keskittyen, kuten aikaisemmin. Ja vähän teinkin! Söin kääretorttua ja pidin siitä. Ja vihdoin sain Oikean minäni perheeni luokse, jota sairas puoleni on niin paljon kaivannut katsomaan surkeuttaan. Minun on saatava vallattua tällä persoonalla itseni. Mutta miten se onnistuu ilman näitä lääkkeitä. En voi muuta kuin odottaa sitä aamua, kun herään ilman ahdistusta. Se on merkki siitä, että oikea minä saa pian paikkansa takaisin. Koska iltaa vasten en ota mitään lääkettä, mikä edesauttaisi hyvää minää. Vaan sen täytyy toimia itse. Onnea matkaan.

Kun mieli hylkii todellisuutta

Tiistai-iltana perhettä tulee kylään. Laittelen tyytyväisen oloisena pyykkejä kuivumaan ja minusta tuntuu siltä, ettei minun tarvitse teeskennellä. Ei tarvitse esittää, että jaksaisin ripustaa pyykit ja miettiä mitä laitettaisiin munakkaan sekaan. Vaan se tuntuu hetken vaivattomalta. Olen autuaassa turrutuksessa. En onnellinen, mutta nykyhetken hyväksyvä. Ja se on hyvä tunne. Tarvittaessa otettava lääke toimi taas, vaikka ensin ajattelin, ettei se enää tehoa. Hetken jo pelkäsin, että joudun arvioida hätävarastoni kestävyyden uudelleen ja miettiä mikä auttaisi seuraavaksi. Siihen jää koukkuun. Siihen, että tuntuu normaalilta. Ja pelottaa jos se tulee yhä hankalammaksi. Tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta, että jossain vaiheessa enää mikään ei poistaisikaan ahdistusta enkä paranisi. Jos niillä, jotka ovat päättäneet lähteä täältä oman käden kautta, on ollut sellainen tilanne, niin en ihmettele loppuratkaisua juurikaan. Kuten olen aiemminkin sanonut. Ahdistus ei välttämättä näy ollenkaan ulospäin. Ja sitten se kaunis ja rikas ja kuuluisa päättääkin päivänsä. Ahdistus ei vie kaikilta toimintakykyä. Ja sen takia jotkut ihmiset eivät voi koskaan ymmärtää mitä tarkoittaa kun kärsii tästä tilasta. Sitä on niin vaikea selittää. Koska kaikillahan on huonoja hetkiä. Ihmiset käyttäytyvät eri tavoilla samoissa tilanteissa. Siinä missä toinen lamaantuu ja jää aloilleen, voi toinen mennä töihin seuraavana päivänä läheisen kuolemasta. Kuten minä olen tehnyt. Katsomme illalla Westworldia, jonka jaksossa ihmisen mieli on siirretty ihmisen näköiseen robottiin, jotta se voisi jatkaa elämää alkuperäisen ruumiin kuoleman jälkeen. Mutta mieli ei toimi enää normaalisti. Vaan se särkyy joka kerta ennemmin tai myöhemmin, kun sitä yritetään laittaa uuteen koneruumiseen oikeaan todellisuuteen. Mies, joka yritti epätoivoisesti pitää isäänsä hengissä tällä tavoin, toteaa, että mieli hylkii todellisuutta. Kuin elin, joka hylkii ihmistä elinsiirrossa. Miksi joillain ihmisillä oikeissa ihmisruumiissa mieli hylkii todellisuutta? Onko se ollut jo valmiiksi rikki, vai miksi näin käy. Ja miksi sitä on niin vaikea korjata. Onko minun ruumiiseeni laitettu väärä sielu.

Kommentoin vaivatta sarjaa ja olen oikeasti iloinen vieraistani. Seuraava ohjelma alkaa ja yhtäkkiä kesken jakson tunnen aivan selkeästi, kun suupieleni alkavat valahtaa alaspäin. Yhtäkkiä en pystykään keskittymään Twin Peaksin uuden kauden jaksoon. Huomaan kokoajan tuijottavani tyhjyyteen ja ajattelevani jotain ihan muuta. Sanon, etten tykkää tästä jaksosta koska siinä on niin paljon väkivaltaa. Vaikken oikeasti hätkähdä sellaisesta. Sanon, että minua alkoi yhtäkkiä väsyttää. Katson kelloa ja on juuri kulunut se aika, minkä lääkkeen pitäisikin vaikuttaa. Nytkö se jätti minut oman onneni varaan. Ihan tuosta noin vain. Yhtä yllättäen kun se tehosikin. En voi tehdä muuta kuin odottaa, vaikken meinaa pysyä aloillani. Ihan kuin minulla olisi keskittymishäiriö, kun vilkuilen hermostuneena kelloa. Sitten saatan muut ovelle ja kiitän vierailusta. Väännän naamani hymyyn, mutta tunnen kuinka silmäni katsovat tyhjyyteen. Heti kun vedän ulko-oven kiinni alan itkeä ilman mitään syytä. Ihan vähän vain. Ei olo nyt yhtäkkiä niin kamala ole. Ahdistus vain tuli taas tuntuvammin takaisin. Nukkumaanmenoaikaan on niin lyhyt aika, että kaadan itselleni pienen lasillisen viiniä, enkä aio ottaa mitään lääkettä, jottei arvokkaat pillerit tuhlaudu turhaan nukkumiseen. Jos vielä kärsisin uniongelmista tämän lisäksi, niin tilanteeni olisi huomattavasti vakavampi. Selaan hetken uutisotsikoita, joista en ole ollenkaan kiinnostunut. Koska on pakko kuluttaa jotenkin vielä tunti. Ja huomaan, että joku on hukkunut uimarannalla ja siitä on noussut kohu. Puhutaan ettei lapsen äiti osannut uida. Ja heti mietin, että kuka aikuinen ei osaa uida. Mutta mikä minä olen ketään tuomitsemaan. Enhän minäkään osaa edes elää. Mieleeni muistuu taas se hetki, kun meinasin itse hukkua lapsena. Olin tosi pieni. Sellaisessa pikkulasten pienessä altaassa. En muista paljoakaan lapsuudestani, mutta tuon muistan täysin kirkkaasti mielessäni. Muistan kuinka olen avannut silmäni kloorivedessa ja katsonut uima-altaan turkoosia pohjaa. Enkä ole pystynyt nostamaan itseäni ylös vedestä. Makaan siinä istuma-asennossa selkä ylöspäin, enkä voi tehdä mitään. En saa nostettua päätäni ylös vedestä. Minulla taisi olla jopa kellukkeet käsivarsissani. Ehdin pelätä hetken ja ehkä räpiköidä. Kunnes perheenjäseneni tulee nostamaan minut kainaloista ylös. En halua kuolla tai ole itsetuhoinen, kuten olen kertonut. Mutta väkisinkin mieleeni tulee vahva ajatus siitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi jos olisin vain hukkunut sinne. Kukaan ei pakottavasti tarvitse minua täällä. Aina minä olen se joka tarvitsee ja haluaa muilta jotain. Joskus minusta tuntuu että näen perhettänikin siksi, että he kokevat sen velvollisuudeksi, koska varmaan aavistavat miltä minusta tuntuu. Minä olen se hankala ja epätyytyväinen perheenjäsen. Ja jos ottaisin lääkkeen, joka veisi ahdistuksen pois, niin häpeäisin näin naurettavaa tunnetta, enkä ikinä myöntäisi sitä omakseni. Sairasta. Sairaan ahdistavaa. En ota toista lasillista viiniä, vaan kokeilen mennä suoraan sänkyyn saamaan unta pitkästä aikaa. En voi totuttautua nukkumaan sohvalle metelöivän television eteen vain siksi, etten halua nukkua yksin. En suostu siihen, että ahdistus ajaa minut pois omasta ihanasta sängystäni. En enää ikinä halua, että ahdistuksesta tulee normi, kun sain kerran jo kokeilla miltä tuntuu olla normaali.

Yllätyn itsekin miten helposti minua alkaa unettaa heti kun menen sänkyyn. Nukahdan nopeasti, mutta herään keskellä yötä pahaan painajaiseen. Taas joku jahtaa ja pitää piiloutua. Yritän suojella heikompia perheenjäseniä ja keksiä hyviä piilopaikkoja. On hämärää ja sijainti on ihan uusi. Unessa oli vielä jotain yksityiskohtia, joita en muista. Tällä kertaa se ei ole jännittävä seikkailu-uni, vaan pelottava oikeasti. Kun herään painajaisesta itkien luulen olevani jonkun kanssa hotellissa, ja kestää hetken tajuta, että olen yksin kotona. Ihme kyllä nukun ihan hyvin aamuun asti. Luoja suokoon, että saan säilyttää nämä unenlahjat. Aamulla alan heräillä taas itsekseni ja olen jo varma, että herätyskello on jättänyt soimatta. Mutta vielä on tunti aikaa. Menee ehkä ihan pieni hetki, että ahdistus valuu mieleeni. Sen oikein tuntee, kun se havahtuu hereille ja sisältäpäin ensin täyttää kraaterin ja sitten leviää sitä kautta joka paikkaan. Kun tunnen sen alkavan levitä, koitan mielessäni äkkiä keksiä hyviä ajatuksia, mutten ikinä ehdi ennen kuin se on jo vallannut ajatukseni. Silloin minun pitää hetken ajan kohdata ne pahimmat ajatukset ja epäonnistumisen tunteet. Sydämeen heti sattuu kun muistan ettei minulla ole Javieria. Ajatus yksinäisyydestä. Ne vain kertaheitolla tulevat ahdistustulvan mukana, enkä voi sille mitään. Sitten kun se pahin rysäys on tullut ja tuttu ahdistus on taas siellä missä se on lähes aina asunut, niin voin alkaa selitellä itselleni, että asiat on ihan hyvin. Käyn pakonomaisesti mielessäni läpi asioita, jotka ovat hyvin. Makoilen siinä vielä sängyssä ja näytän varmaan niin levolliselta. Mutta mielessäni hoen kiitosta kivasta kodista ja hyvästä tulevaisuudesta. Ajattelen heti sitä sielunkumppania, joka varmaan odottaa jossain. Koitan mielessäni laittaa Javierin hänelle kuuluvalle paikalle, eli kauas taka-alalle. Sinne missä ovat ne miehet, jotka eivät ole minulle oikeita monesta hyvästä syystä. Nousen ylös ja petaan sänkyä. Kuljen hammasharja suussa ympäri asuntoa ja puen päälleni. Ja samalla puhun ääneen niitä samoja asioita, kuin aina. Käyn läpi niitä syitä miksei Javier ole oikea minulle. Ja miten hyvä minun on olla yksin. Ikään kuin suorittaen jotain rituaalia ja uhrilahjaa, jotta ansaitsisin tänään vähän paremman päivän. Rukoilen, että pääsisin eroon tällaisista aamuista. Nyt kun tajuan, ettei tämä ole normaalia, niin en enää siedä tätä. Ja ajatus siitä, etten enää pääsisi siihen tilaan, jossa olin vielä jokin aika sitten on täysin mahdoton. En haluaisi aloittaa aamua ottamalla mitään ylimääräistä ahdistuslääkettä. Enkä yleensä ole ottanutkaan. Mutta sitten toisaalta mietin, että miksen. Jos purkin kyljessä lukee, että tarvittaessa pari kertaa päivässä. Mutta entä jos sitten en pystykään olla enää ollenkaan ilman ylimääräisiä lääkkeitä ja altistan itseni pahempaan jamaan?

Jos oikein kunnolla keskityn ajatusharjoituksiin ja hengittelyyn niin saan ahdistuksen lieventymään pieneksi hetkeksi. Siksi hetkeksi kun keskityn tippa linssissä väkisin mantroihini. Ja heti kun lopetan niin ahdistus vyöryy takaisin. Kahvitauolla en jaksa osallistua keskusteluun ja ahdistus tuntuu taas vartalossa siten, että tiedän etten pysty syödä lounasta. Siispä otan yhden minulle määrätyn miedon ahdistuslääkkeen aamupäivällä. Tarkkailen kelloa, että milloin oloni muuttuu. Pelottaa ettei se auta. Ihan koko ajan olen itkuherkkä ja joudun tsempata töissä. Muistan tämän saman olon jo kaukaa menneiltä vuosilta, jolloin en ole kai tajunnut että kärsin ahdistuksesta. Tai en ole tajunnut ettei se ehkä ole osa minua. Kuten olen aiemmin maininnut, niin tuo kraateri on ollut kiinni minussa niin kauan kuin muistan. En ole ikinä saanut sitä vaimenemaan kuin hetkittäin. Ja vasta nyt kolmekymppisenä olen tajunnut, ettei minun ole pakko kantaa sitä koko ajan mukanani. Vasta nyt, kun sain noin puoli vuotta elää ilman tätä ahdistusta tajuan miten erilaista elämäni voi olla ilman sitä. Ja tavallaan tämä kontrasti vain lisää ahdistusta. Koska pelottaa, ettei se enää lopukaan. Vituttaa, että se on menneisyydessä vaikuttanut kaikkiin tekoihini ja päätöksiini. Olen käytännössä tuhlannut vähintään viisitoista vuotta elämästäni antamalla ahdistuksen määrätä tekemisiäni. Olen roikkunut väärissä ihmisissä ja toiminut usein väärällä tavalla. Itkettää nuoren itseni puolesta. Se, että olen nyt tarkkaillut itseäni ja ajatuksiani ja tunteitani on osoittanut, että olen aivan eri ihminen silloin kun minulla ei ole ahdistusta. Ajattelen asioista aivan toisin. Haluan eri asioita. Olen tyytyväinen enkä tarvitse jatkuvasti jotain. Olen normaali ja tyytyväinen! En tajua miksi näin piti tapahtua. Että se tuli takaisin. Ehkä siksi, että oikeasti ymmärrän mistä on kyse. Minun on pakko ajatella, että tällä on joku tarkoitus. Ja että se on vain väliaikaista. Pian taas pääsen kraaterista eroon. Koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Minulla saattaisi olla vielä runsaasti aikaa jäljellä elää parempaa elämää. Elää minun oikealle minälleni tarkoitettua elämää. Nyt tiedostan jatkuvasti ahdistuksen. Koko ajan tunnustelen sitä kuin vierasesinettä, jonka olen vahingossa nielaissut. Se tukkii hengitysteitä ja täyttää vatsalaukun. En voi elää enää näin, kun näin mitä on aidan toisella puolella. Olen jättänyt saamani kipulääkityksen kokonaan pois, koska havaitsin selkeän yhteyden ahdistuksen räjähtämiselle ja tuolle lääkitykselle. Sen lisäksi tilanne Javierin kanssa sai minut jo aiemmin stressaantumaan. En tiedä mikä muu on laukaissut taas kraaterin. En voi varmuudella tietää miksi pääsin aiemmin ahdistuksesta eroon. Luulin aidosti parantuneeni. Varovaisesti iloitsin ja tunsin onnellisuutta. On kulunut pian tunti eikä ahdistus ole vielä vaimentunut. Koitan hengittää syvään ja rauhallisesti, ja keuhkot painuvat uloshengittäessä kasaan kraaterin painosta.

 

Ahdistuksen karkoitus, arki 1

Sunnuntaina jaksan käväistä pyörähtämässä juhlissa, joissa joku etäinen tuttu yrittää tehdä tuttavuutta niin aktiivisesti, että joudun sanomaan, ettei minua huvita keskustella. Ja silti se vain jatkuu. Joo. Olen tosi kiitollinen siitä, että joskus ihmiset kiinnostuvat minusta helposti. Mutta minä tiedän heti ettei nyt kiinnosta. Eikä jatkossa. Enkä muutenkaan jaksa ajatella juuri nyt uusiin ihmisiin tutustumista. En jaksa edes olla kohtelias vaan sanon ettei enää huvita olla ja lähden kotiin. Koti-ikävä. Lievä ahdistus käskee lopettamaan hauskanpidon ja menemään yksin kotiin. Lähetän pettyneelle Rickylle viestin, mutta hän on taas ymmärtäväinen. Haen roskaruokaa matkanvarrelta. Kaikkea mitä huvittaa, koska ihan varmasti ne myyjät luulevat että vien niitä herkkuja poikaystävälleni kotiin. Ja samalla olen katkera kaikkia niitä pariskuntia kohtaan, jotka notkuvat toisiaan vasten ja väittelevät sundayn kastikkeesta. Aina välillä koitan miettiä miten pahalta minusta tuntuu, jotta osaisin avioida, että kannattaako minun ottaa ahdistuslääke. Saatan ajatella sitä, kuinka Javierin entinen tapailukumppani - tai mikä lie - on kommentoinut somessa uusia kuvia ja ehdottanut tapaamista pitkästä aikaa. Ajattelen sitä kuinka he varmaan tapaavat Javierin luona ja harrastavat seksiä. Se on testiajatus, joka kertoo miten pahasti kaiku huutaa kraaterista takaisin. Kokeilen eri lääkkeiden toimivuutta ajattelemalla jotain ahdistusta aiheuttavaa ajatusta ja tunnustelen alkaako se laimeta. Joskus pääsen tilaan, jossa en jaksa ajatella koko asiaa ollenkaan ja olen ihan tyytyväinen. Silloin nautin niin paljon siitä, ettei mikään ajatus liikuta minua ollenkaan. Vaan olen helposti toiveikas tulevaisuutta ajatellen. 

Kotona illalla nukahdan nykyisin lähes aina sohvalle. Jostain syystä tuntuu vaikealta mennä omaan sänkyyn yksin nukkumaan. Ihan typerästi nyt moni pieni asia tuo mieleen Javierin ja ikävä raastaa sydäntä. Ajattelen, että hän oli minun eka vieraani tässä kodissa. Noita lakanoita silloin käytettiin. Hän ei enää ikinä ehkä tule tänne. Ja sitten ajattelen, ettei varmaan kukaan tule. Usein tässä vaiheessa jo olen itsesäälisissä kyyneleissä. Sitten vessassa näen ponnarin pesukoneen päällä ja muistan, että Javier antoi sen minulle, kun tarvitsisin sitä ennen töihinlähtöä hänen luotaan. Ja sisältä vihlaisee. Nämä on kai pakko käydä läpi. En heitä mitään pois. En edelleenkään anna kenenkään pilata mitään asiaa tai paikkaa minulta millään muistoilla, jotka tulen jatkossa unohtamaan. Mutta jos ne alkavat häiritä minua liikaa. Ja jos yleinen olo tuntuu pahalta, niin otan lääkkeen. Lääkkeen kokoelmastani, joita laskeskelen ahkerasti. Kuinka kauan selviän näillä lääkkeillä. Kuukaudenko? Olenko jo silloin päässyt hänestä riittävästi yli ja saanut säännöllisen ahdistuslääkkeeni toimimaan kunnolla, niin etten enää tarvitse tätä turvaverkkoa? Uskon niin. Mutta nyt vielä tarvitsen. Kun olen perheeni kanssa arki-iltana jossain, niin saatan vilkuilla kelloa ja miettiä että milloin pääsen rauhassa kotiin niin että voin ottaa rauhottavan tai ainakin lasillisen viiniä. Jos on oikein kurjaa niin saan itseni nukutettuakin. Yleisesti ottaen olotila on pysynyt aisoissa pieniä hetkiä lukuunottamatta. Minun täytyy laatia itselleni samanlainen muistioteksti puhelimeeni, jonka tein Ronin eron aikaan. Siinä kerron itselleni kaikkia niitä syitä miksi tämä on näin parempi. Pyydän itseäni odottamaan vielä kaksi viikkoa. Sitten takuulla jo tuntuu paljon paremmalta. Selitän, että asiat menevät miten niiden kuuluukin mennä. Jossain täällä maailmassa on joku juuri minunlaiseni tyyppi, joka minun pitää vain löytää. Ja se tapahtuu sitten oikealla hetkellä. Muistutan, miten kylmästi Javier on minua kohdellut. Muistutan miten hölmöjä hänen jotkut juttunsa ovat. Käyn läpi vielä perushokemat hengittämisestä ja siitä miten tärkeää on yrittää elää hetkessä murehtimasta asioita, joille ei voi mitään. Kirjoitin sen ahkerasti Ronivieroitusta varten. Aina kun kauhea kaipuuahdistus iskee, niin otan tekstin esiin ja luen sitä läpi. Se auttaa oikeasti. Se auttaa heti muuttamaan ajatuksenkulkua. 

Maanantaina on lievästi ahdistanut. Välillä vierähtää pari kyyneltä. Vilkaisen kirjahyllyä ja muistan kuinka Javier huomioi joitain teoksia ja minusta tuntui kivalta. Olen ottanut ahdistuslääkkeitä parikin. Se lääkärinmääräämä ei auta yhtään. Mutta jätetään ne varalle.  Tätä kirjoittaessa itkettää vähän. Mutta se on aika normaali olotila näissä merkeissä. En haluaisi tuhlata yhtään hyvää lääkettä ennen nukkumaanmenoa, koska yleensä nukun niin hyvin muutenkin. Mutta tiedän, että näillä hetkillä juuri ennen unensaantia silmät räpsähtävät auki, koska tajuat että on olemassa mahdollisuus, että se toinen on nyt juuri siinä täydellisessä lusikassa toisen kanssa. Ja sinä et saa ikinä enää haistaa mintun tuoksuisia hiuksia. Juon lasillisen viiniä ja toivon, että se väsyttäisi minua sopivasti. Nyt on se ensimmäinen arki, josta on selvittävä kunnialla. Loppuviikosta taas on helpompaa. Olen jutellut aktiivisesti Karrin kanssa. Olen vaihdellut lämpimiä viestejä Ninon kanssa, jonka luokse olen luvannut mennä kylään tällä viikolla. Miksen. Ainahan olen iloinnut hänen seurastaan. Ja jos olen harkinnut menemistä Rickyn luokse, niin miksen menisi Ninolle. Olen tietenkin nyt epävakaassa tilassa, enkä voi ajatella ketään sen suuremmalla potentiaalilla. Mutta se ilta tulee takuulla piristämään minua. Olen laatinut uuden esittelytekstin tinderiin. Se ei juuri nyt innosta yhtään. Mutta tiedän että tulee taas päivä kun koen tarvitsevani jotain uutta ja raikasta. Ja silloin kaipaan ehkä uutta juttuseuraa. Selvitään tästä viikosta nyt. Seuraava on varmasti vähän helpompi. Ja sitä seuraava on sitä helpompi. Niin se meni silloin pitkästä suhteesta erotessa. Jokainen viikko oli edellistä parempi. Mutta se prosessi kesti pitkään. Lähtötilanne oli vähän vielä syvemmällä suossa. Tämä on siis se mihin keskityn. Toipuminen ja eroon pääseminen. Ensisijassa tahdon suunnata eteenpäin. En halua odotella Javierin yhteydenottoa. Olen miettinyt sitä yllättävän vähän. Ehkä se joskus tapahtuu. Ehkä ei. Toivon, että tämä on nyt meidän tarinan loppu. Meillä oli kivaa. Nautimme toistemme seurasta. Takuulla mukana on ollut kaikenlaisia tunteita puolin ja toisin. Ja odotukset ja toiveetkin ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Mutta ehkä se jokin vain puuttui. Ei hän tuntunut samallailla sielunkumppanilta kuin Roni. En tiedä voinko koskaan tavata enää sellaista. Mutta ainakin ajatus sen mahdollisuudesta tuntuu hyvältä. Meillä oli erilaiset tulevaisuuden toiveet. Ehkä Javierkin tiesi sen takaraivossaan kokoajan, ja siksi asioiden eteenpäin vieminen olisi ollut typeää kummaltakin.

Kokemuksia triptyl-lääkkeestä

Keskiviikkona löydän siis tyytyväisyyden ja ahdistuskraateri hiljenee. Olen iloinen. Vaihdamme jopa Javierin kanssa pari leppoisaa viestiä lisää. Haen perheenjäsenen mukaan lenkille ja katsomaan ohjelmia. Jutustelen ja tunnen oloni tasaiseksi. Laitan energisenä pyykkiä pyörimään. Sitten pikkuhiljaa aika kuluu ja ottamani ahdistuslääkkeen vaikutus kai laimenee. Huomaan, että taas Javier alkaa pyöriä ahdistavana mielessäni, kun aikaisemmin olen ajatellut kavereita ja piknikkiä ja hauskaa Santtua, jonka kanssa vaihtelemme muutamia sisällyksettömiä viestejä. Olen jo ollut mielessäni ihan varma, että jaksan odottaa ihanaa sielunkumppania, enkä mitään jäykkää ja hankalaa Javieria. Sitten otan tupla-annoksen triptyl-lääkettä. Kipulääkettä, jonka pitäisi boostata ahdistuslääkkeen tehoa. Eikä mene kauaa kun purskahdan itkuun ihan ilman mitään syytä. Tuosta noin vain nappia painamalla kesken leffan. Olo muuttuu ihan kauhean epätoivoiseksi ja vaikeaksi. Vaikkei mitään ole tapahtunut. En voi olla tällainen normaalisti. Alan googletella lisää kokemuksia tästä lääkkeestä ja löydän lukuisia ihmisten kokemuksia siitä, miten lääke on käynnistänyt ahdistuksen ja selittämättömät itkukohtaukset. Tosi monella. Yritän etsiä tietoa siitä, että pitäisikö lääkkeen syömistä vain jatkaa, jotta se alkaisi toimia oikein. Vai lopettaa sen käyttö heti. Oloni on täysin selittämättömän epätoivoinen. En ole suisidaalinen, mutta ymmärrän että joku voi näissä oloissa sellainen olla. En voi lopettaa itkemistä ja selitän perheenjäsenelleni, että uskon löytäneeni syyn viimeaikaiseen alakuloisuuteeni. Hän on sitä mieltä että lääke pitää lopettaa heti. Olo on aika kestämätön ja haluan apua heti. Googletan lähimmät yksityiset terveysasemat ja varaan torstaiaamuksi itselleni ajan yksityiselle lääkärille. Haluan kuulla toisen lääkärin mielipiteen tästä lääkkeestä. Ja haluan jotain muuta apua tähän tilanteeseen. Olen niin ahdistunut, että lähetän Javierille mukavien jutustelujen päätteeksi viestin, jossa sanon, että ikävöin häntä loman aikana ja minua harmittaa, että asiasta puhuminen on niin vaikeaa. Jep, sinne sekin meni. Ei voi perua enää vaikka vähän nolottaa. Toimin ahdistuneessa sekavuustilassa. Ehkä ihan turhaan. Ehkä pahentaen asioita. Mutta se on totta. Halusin sanoa sen, enkä voi sille enää mitään. Onneksi olen maltillinen. En kysy mitään, enkä pyydä mitään. Totean vain tosiasian. Ja kyllä. Takuulla Javier ottaa sen ahdisteluna ja painostuksena ja ties vaikka minä. Mutta minua ei vittuakaan kiinnosta juuri nyt. Hän on sivuuttanut minut kokonaan ja kohtelee minua kuin etäistä tuttavaa. Vaikka juuri olemme viimeksi viettäneet rakkaudentäyteisen viikonlopun yhdessä. Ei se ole reilua, ettei hän voi edes sanoa, ettei meillä ole tulevaisuutta yhdessä. Ei vaikka kuinka sitä kääntelisi ja vääntelisi minun syykseni. Niin silti koen olevani oikeutettu kuulemaan, että missä mennään. Minua roikotetaan täällä enkä osaa rimpuilla itseäni irti. Inhoan tätä tilannetta ja sitä etten ikinä saa selvyyttä mihinkään. Vaikka kuinka olen yrittänyt puhua suoaan niin mikään ei auta. Joten tuskin tällä viimeiselle viestillä on mitään merkitystä. Ja tämä paska epätoivoinen ahdistus ei tee mistään yhtään helpompaa. Se sai minut nyt lankeamaan säälittävään viestiin. Ei voi mitään.

Ja alla pari keskustelun pätkää joissa sama lääke on aiheuttanut vastaavia oireita.

Ahdistus ansoittaa

Maanantaina vaihdamme hyväntuulisia viestejä Harrin kanssa. Hän on alkuviikon kiireinen, joten yritämme saada aikaan tapaamisen sen jälkeen. Näin sanon. Mistään ei ilmene se, että jos toimisin kokemani ahdistuksen mukaisesti niin tekisin kuten Roni, ja vetäytyisin sanallisesti pois kaikesta selitellen jotain typerää itsestäni. Mutta haluan olla sellaisen käyttäytymisen yläpuolella. En halua alistua toimimaan ahdistuksen käskyn mukaan jos en ole varma, että se on oikein. Hymiöitä! Iloisia viittauksia päivän tapahtumiin! Joo koitetaan ehtiä nähdä silloin! Näin se etenee. Ahdistus kuristaa sisintä. Ei niin kovasti kuin se voisi, mutta kokoajan tuntuvasti. Olen viimeaikoina törmännyt jatkuvasti memeihin, joissa puhutaan ahdistuksesta. Se vaikuttaa olevan todella yleistä. Miksiköhän? En ole oikeastaan aikaisemmin nuoruudessani ajatellut koko asiaa, vaikka olen aina kärsinyt lievästä kroonisesta ahdistuksesta. Olen ajatellut sen kuuluvan persoonaani tai vain pakollisena osana elämään. En ole koskaan ajatellut sen olevan jokin mahdollisesti ulkopuolelta tuleva sairaus. En oikeastaan ole vieläkään siitä varma, koska koen itse aiheuttavani tämän tilan itselleni omilla toimillani. Aikaisemmin ahdistus näkyi lähinnä huonotuulisuutena ja turhana stressaamisena. Aina oli jokin asia, joka pitäisi muuttaa. Ja kun sai korjattua yhden asian niin listalla oli jo toinen. Kun kaikki asiat tuntuivat olevan hyvin, niin löytyi jokin yleismaallinen tai periaattellinen asia, josta voi ahdistua. Ajoittain olen kokenut pieniä ahdistuksettomia hetkiä pieninä välähdyksinä pitkin vuosia. Mutta koska tila on ollut niin krooninen, niin sen kanssa on voinut elää aivan hyvin. On eri asia minkälaista on ollut elää minun kanssani. Nyt tilanne on aivan erilainen. Ahdistus on puhjennut ajoittain tuskalliseksi, raastavaksi ja aktiiviseksi. Jokin triggeri saa sen niin pahaksi, että olen itkenyt, mennyt lääkärille ja ollut epätoivoinen. Ajautunut päihteisiin, ollut lähes valmis ottamaan lopputilin ja olemaan omanarvontunnoton. Aivan järjetöntä sikäli kun ajattelee, että kaikki perusasiat ovat edelleenkin vähintäänkin keskinkertaisen okei. Minulla on kyky selvittää ja hoitaa käytännön asioita, taloutta ja sosiaalisia suhteita. On perhettä ja sukua ja ystäviä. Asun Suomessa. Miten siis voin tuntea tuskallista ahdistusta, kun maailmassa lapset kuolevat nälkään ja kidutukseen nyt ja nyt ja nyt. Miten voin valittaa, kun tuhannet ihmiset antaisivat oikean kätensä saadakseen elää minun elämääni? En tiedä, mutta olen aika kiinnostunut aiheesta. Tämä on siis se tunne, joka ajaa kyvykkäät ihmiset ahdinkoon. Tämä yhdistettynä muihin mielenterveysongelmiin ja alttiuksiin voi olla tappavaa ja lamaannuttavaa. Ja meitä, jotka tästä kärsivät eriasteisesti on paljon. Miten pärjäävät ne, jotka eivät saa itseään lenkille, vaikka tuntuu paskalta, eivätkä kykene ajattelemaan, että se kuitenkin parantaa oloa joten kannattaa mennä. Miten pärjäävät ne, jotka toimivat heti ahdistuksen mukaan ja tuhoavat siten läheiset ihmissuhteensa ja potentiaaliset uudet ystävyydet hetken mielijohteesta? Entä ne, joita ei lääkitys tai päihdytys auta ja huutava ahdistus ei lopu? Ja tuntuu ettei kukaan voi enää auttaa.

Joskus ahdistus on niin paha, että siitä on päästävä eroon tavalla tai toisella. Minusta tuntui alkuvuodesta niin pahalta, että menin lääkäriin ja pyysin jotain apua heti, koska minusta tuntui, etten olisi ehkä selvinnyt viikonlopusta. Siis miten minusta voi tuntua siltä? Minusta, jolla on teoriassa kaikki hyvin. Minä, joka aina selviää ja pärjää ja keksii keinot! Uskon, että olisin toki selvinnyt. Olisin purkanut pahaa oloani ystäville ja varmaan juonut ankarasti. Mutta sain heti lääkkeen, joka tuntui auttavan ahdistukseen välittömästi edes jonkin verran. Ja uskon, että vähintään osittain tämän lääkkeen avulla, olen kokenut oloni tasaiseksi ja hyväksi...hmm..oliko se toukokuussa ja kesäkuussa? Pääsin osittain irti tuntuvasta ahdistuksesta ja siihen liittyvästä pahaenteisyydestä! Ja se oli ihanaa. Jopa tylsää ja turvallista. Ihanaa. Nyt ahdistus on palannut taas. Mutta minulla on lääkkeen lisäksi muita toimintamenetelmiä, joita osaan hyödyntää. En anna ahdistuksen määrätä minua liikaa. Tiedän miten minun pitäisi toimia  ja jokseenkin pystyn toimimaan, vaikka tuntuisi pahalta. Saan lievennettyä ahdistusta analysoimalla tunteita ja toimimalla! Osaan olla aktiivinen ja viestiä ihmisille. Laittautua nätiksi. Osaan käydä lenkillä ja mennä ulos, kuten maanantaina sen jälkeen kun olen simahtanut ensin puoleksi tunniksi sikiuneen. Herätessä tuntuu pahalta rinnassa. Tuntuu, että jokin asia on pielessä. Olemme sopineet Harrin kanssa asioista ja olen saanut Ronilta videotervehdyksen. Mutta silti vahva pahaenteisyys on läsnä. Tuntuu, että asiat menevät pieleen, enkä voi sille mitään. Sellainen lievä toivottomuus ja umpikujan tunne. Ja jos minun elämäni on näin tuskastuttavaa, vaikka oireet ovat mielestäni lieviä ja hallittavia, niin miten menee niillä, joilla tuntemukset ovat vaikeatasoisia. Lähden siis lenkille vain siksi koska tiedän sen helpottavan oloa ja kuluttavan aikaa eteenpäin erittäin järkevällä tavalla. Siinä vajaan tunnin aikana huomaan miettiväni mitä kirjoittaisin Ronin nekrologiin jos hän kuolisi. Mietin vuorosanoja puheeseeni hautajaisiin ja sitä mitkä aurinkolasit laittaisin päähäni, jotta näyttäisi nätiltä itkemisestä huolimatta. Onko tämä outoa? En usko, sillä olen aina erittäin eläväisesti miettinyt tällaisia "tositilanteita". Yhtälailla voin miettiä vihkivaloja ja sitä kuinka häävalssin sijaan teemme jotain yllättävää ja hauskaa Meidän Biisin soidessa taustalla. Joskus olen käynyt läpi yksityiskohtaisen tarkasti miten päihittäisin kouluampujan tai lohduttaisin syöpäsairasta tuttavaa sairaalassa, jopa niin pitkälle että saan kyyneleet silmiini. Uskon, että muutkin harrastavat tätä. Jos jokin keskeyttää tämän "haaveilun", niin hyvin usein keskeytyksen jälkeen mietin, että mitä elokuvaa olinkaan katsomassa ja sitten muistan, että olin vain omissa ajatuksissani.

Maanantaina nukahdan sänkyyn puhelin vieressäni ja puolen yön jälkeen havahdun siihen, kun Roni viestii jotain ihan epäoleellista. Hän on ainakin aikaisemmin ollut kaljatölkkien ja joidenkin ihmisten kanssa ulkona. Nyt en tiedä onko hän humalassa vai ei. Vastaan jotain kivaa ja alan nukkumaan. Kaikki on siis hyvin. Vaikka viikonlopun yölliset rakkauspuhelut ovat jääneet arjen jalkoihin, niin silti kaikki on ihan hyvin. Tiedän, että Roni on altis uskomaan ahdistustaan kaikessa eikä hän osaa ottaa huomioon kontekstia. Hän ei osaa ajatella, että eri päivinä voi tuntua erilaiselta, eikä se tarkoita välttämättä maailmanloppua. Siksi minun on kyvykkäämpänä ylläpidettävä hyvää sidettä välillämme ja huomioitava hänen kypsymättömyytensä. Tiistaiaamuna olen tyytyväinen voidessani vaihdella viestejä joidenkin randomtyyppien kanssa iigeessä. Myös Javier on kysellyt minilomani aikana kuulumisiani tarkasti, ja nyt keksii aamunratoksi jotain vitsikästä kommentoitavaa kuvistani. Se ei ole suinkaan vaikeaa, sillä julkiset juttuni ovat sarkastisia, provosoivia ja antavat helpon tilaisuuden humoristiselle kuittailulle. Ehkä hän ikävöi minua? Miettii, että olisi pitänyt tarttua tilaisuuteen silloin kun sitä tarjosin. Tai sitten hänellä on vain tylsää. Mutta olen iloinen, että häntäkin kohtaan koen kaveruutta. Deiteistä, rakastajista, potentiaalisista seurustelukumppaneista voi tulla ystäviä. Uskon, että  kanssani on helppo ystävystyä. Tapailuvaiheessa en mielestäni aseta paineita. En utele liikoja. Olen avoin ja hauska, mutta silti saatan kertoa rehellisesti ongelmistani. Uskon, että ajan myötä jotkut näistä miehistä saattavat alkaa ajatella, että hetkinen, hänhän on hauska ja fiksu! Miksen ole ottanut häntä aikaisemmin vakavasti! Mutta silloin minä olen jo siirtynyt eteenpäin. Hah, tai ehkä tämä on vain haihattelua. Ja sitä paitsi mihin minä olen siirtynyt? Pyörin tässä samassa oravanpyörässä kuin kaikki muutkin. Ja ainoa, joka minua säväyttää on Roni. Roni, jolta aion tänään kysyä, että tietääkö hän milloin aikoo palata. Tiedän jo, että hän vastaa ettei tiedä. Mutta haluan asettaa tämän ajatuksen hänen päähänsä. Haluan, että hän tietää, että olen miettinyt sitä. Annan hänelle mahdollisuuden vaikuttaa loppuviikon suunnitelmiini. Viikonloppuna Harri tulee olemaan työmatkalla, ja minulla olisi tärkeä tilaisuus, johon pitäisi osallistua, jos olisin hyvä ihminen. Pitäisi matkustaa jonnekin maalle ja olla siellä jumissa. Ajatus ahdistaa kauheasti. En usko, että pystyn osallistumaan. Tällä hetkellä uskon, että tulen peruuttamaan koko jutun viime hetkellä. Sanon, etten vaan pysty nyt. Aivan kuten Ronikin usein tekee. Sitten jään kaupunkiin, kun kaikki muut ovat poissa ja kadun typeryyttäni.

Ympäri mennään yhteen tullaan

Olemme maanantaina viestitelleet alkuillan Ronin kanssa, mutta hän haluaa jatkaa keskustelua myöhään yöhön. Rakkautta ja yhteyttämme julistaen. Tiedän tismalleen miten tämä kiertokulku menee. Kaava on aivan selkeä ja tismalleen sama joka kerta. Se kaava on nimittäin melko suoraan erään mielenterveyssairauden kuvausprosessi. Olen tutustunut tähän jo pitkään Ronin suhteen, koska häneen liittyy myös asioita, joita en ole niin suuresti tuonut ilmi teksteissä niiden erityisyyden vuoksi. Aikaisemmin en tajunnut, että esimerkiksi siisteys- ja hygieniakäyttäytyminen (ei tunnista tai välitä omasta tai ympäristön 'virheistä'), sekä fyysinen rauhattomuus liittyvät näihin vaiheisiin. Tiettynä kautena on aina energiaa mennä ja tehdä ja intoilla. Ei ole olemassakaan krapulaa tai väsymystä. Ja se kumma kyllä tarttuu. Ronilla on myös hyvin absurdeja ja todellisia pelkotiloja tai pakkoajatuksia, jotka koskevat joitain tiettyjä ulkopuolisia tekijöitä tai asioita. Hän on ajoittain luuloharhainen ja jopa harhanäköinen, vaikka osaakin usein suhtautua niihin leikin varjolla.

Tarvittaessa päällepäin hän on tietenkin kirkasmielinen ja keskittynyt olennaiseen, mutta ajoittain katoaa jonnekin todellisuudentajun rajoille. Hän osaa puhua ja tehdä muihin vaikutuksen, mutta pian häntä tarkkaillessa huomaa, että näissäkin vuorovaikutustilanteissa toistuu aina sama kaava. Aina samat lauseet. Aina samat eleet. Puheissa on aina sama sisältö. Hän kiertää kehää niissäkin. Aluksi kaikki nämä tilanteet ovat hauskoja ja jännittäviä! Mutta sitten kun ymmärtää tämän kaavan, joka voi toistua pienissä asioissa hyvinkin nopeasti (ja isoissa on tämä sykli, jolla hän kontaktoi minua), niin siitä tulee hieman hämmentävää. 

Hänen tilansa siirtyy täysin oppikirjan mukaisesti siitä maanisesta vaiheesta, jossa suunnitellaan ja tehdään kaikkea mahtavaa yhdessä tilaan, jossa kuvaan astuu epäilykset ja syytökset ja toisesta irtaantuminen. Vainoharhat. Tässä vaiheessa hänen olonsa alkaa säröillä ja menee nopeasti laidasta laitaan, kun hän jotenkuten yrittää estää kaavaa toistumasta, vaikkei sitä oikeasti itse ymmärrä. Tässä vaiheessa ahdistus lisääntyy niin kovaksi, että sisimmän ollessa liian rikkinäinen ei sitä pysty käsitellä. Tässä vaiheessa puhutaan sekavia ja yritetään vedota eksään tai maailmalakeihin tai mihin tahansa, ja työntää toinen pois. Syy kaikkeen pahaan on jossain ulkoisessa tilanteessa tai ihmisessä, josta sitten täytyy päästä eroon. Hän saattaa olla itsetuhoinen ja todella dramaattinen. Olemme olleet tässä vaiheessa akuutisti monia kertoja. Nyttemmin olemme saaneet pitkitettyä sitä muutamaan otteeseen aika hyvin, mutta vaikka kokeilisi erilaisia toimintamalleja, niin väistämättä seuraava vaihe alkaa jo rakoilla. Kun ahdistus menee äärimmilleen astuu kuvioon puolustusmekanismi, joka näyttää ilmiselvän ratkaisun. 

Pian kaikki näyttää täysin selvältä ja hän kokee olevansa jalustalla, jolta ratkaisee taas tämän ongelman ylivoimaisena ihmisenä. Hän kokee tunnistaneensa kristallinkirkkaasti ongelman ja ratkaisun sen poistamiseksi. Tähän vaiheeseen kuuluu rakkaudentunnustukset ja selitykset siitä, että kuinka hän hyvänä ihmisenä tekee toiselle palveluksen katkaistessaan hänet pois samalla selittäen, kuinka hän vain on tavallisten ihmisten ulottumattomissa. Tässä vaiheessa hän kokee vahvasti, että kaikki aina rakastuvat ja rakastavat häntä, eikä hän vain voi sille mitään että on niin ihana. Siispä hänen laupias velvollisuutensa on hellästi selvittää vähempiarvoisille hännystelijöilleen, että on turha kuvitella mitään hänen suhteensa. Tämän jälkeen hän pystyy ehkä jonkin aikaan kokemaan tätä ylemmyyttä ja selittämään itselleen, ettei vaan kuulu tavallisten ihmisten joukkoon. Hän saattaa tyytyväisenä eristäytyä omaan erinomaisuuteensa tai heittäytyä bilettämään sillä ällökarismaattisella itsevarmuudella. Tästä alkaa kuitenkin väreillä pian tylsyyden ja merkityksettömyyden tunne, joka johtaa lamaantumiseen. Hän laskeutuu korkeuksista ja alkaa kaivata tukea tai jotain merkityksellistä sisältöä lähelleen. Ja silloin hän soittaa minulle kertoessaan, että hänellä on tylsää. Ja siitä lähtee taas käyntiin maniavaihe. Tämänkaltaiselle tilalle on monia lääketieteellisiä termejä, ja kun siihen yhdistää vahvan päihteidenkäytön ja tietyn kehityshäiriön kirjon, niin lopputulos on ihan mielenkiintoinen. Joskus tällaiset tilat menevät niin äärimmäisyyksiin, että kuvioon tulee hoitojaksot tai lääkitykset. Mutta usein - kuten nyt -  se on sellaista aisoissa olevaa. Valitettavasti se persoona ja sielu joka on siellä kaiken tämän alla on minulle läheinen ja tärkeä. Siksi minusta tuntuu niin vahvasti, että näen hänet kokoajan, vaikka nämä vaiheet pyörivät siinä ympärillä ikäänkuin kuorena, jolle hän ei voi mitään. Välillä kuori on heikompi, mutta kierteen loppua kohden vahvistuu. Hän on siellä sisällä, kun kyyneleet nousevat hänen silmiinsä, eikä hän voi estää sitä tapahtumasta. Eikä sitten ylivoimaisuusvaiheessa enää haluakaan.

Ronilla on minun kanssani tässä vain se ongelma, että sen jälkeen, kun hän toimi näin ensimmäisiä kertoja, niin olen alkanut toimia uusien käyttäytymismallien mukaan (niin hyvin kuin omien ongelmieni takaa pystyn). En toimi hänen odotustensa mukaisesti. En reagoi ahdistusvaiheessa hänen juttuihinsa siten kuin hän odottaisi. En loukkaannut tyhmistä rehvastelujutuista. Otan vakavasti ja kuuntelen, kun hän puhuu täysin sekopäisistä teorioistaan, jotka ovat osittain yhteyksissä tosielämään, mutta eivät hallitse häntä oikeasti. Nyt olen varma siitä. Näillä toimilla vaiheita on saatu pitkitettyä ja taannutettua. Ja nyt kun ylemmyysvaihe taas astui kuvioon ja pysyinkin täysin rauhallisena ja suhtaudun hänen juttuihinsa kevyesti ja jopa humoristisesti, niin kierre hieman rikkoutuu. Kuorta ei minun kohdallani tarvitakaan samalla tavoin kuin aikaisemmin. Hän joutuu ottamaan käyttöön rutiinien ulkopuolisia tapoja. Ja ehkä siksi Roni halusikin yhtäkkiä eilisiltana keskustella kanssani myöhään yöhön saakka. Kysellä muka kautta rantain, että missä oikein olen. Hehkuttaa yhteistä rakkauttamme. Astua vähän alas sieltä korkeuksista, koska muuten hän puhuu itsensä pussiin ja jää altavastaajaksi ja se ei tietenkään käy. Keskustellessamme illan aikana tunnen tyytyväisyyttä. Pystyn vastaamaan jokaiseen hänen juttuunsa siten, ettei hän pääse tuntemaan minkäänlaista erinomaisuutta itseään kohtaan tai sääliä minua kohtaan. Olen fantasia-aiheissamme nokkelampi. Ja tiedän, että kaava jatkaa kiertoaan. Katsotaan miten hänen yhteydenpitonsa muokkaantuu. Arvaan, että hän kokee tänään ahdistusta ja stressiä sekä työmatkan, että taas yöllisen hempeilynsä vuoksi, että hetken aikaa kommunikaatio on jähmeämpää ja hän kokee tarvetta irtaantumiseen. Mutta jo pian hän aktivoituu. Keksii laittaa viestiä jostain ihan turhanpäiväisestä asiasta, johon on keksinyt jotain todella syvällistä tai fiksua sanottavaa, jota vain ei voi jättää minulla kertomatta. Sitten palattuaan takaisin hän ehdottaa ohimennen ja melko painoarvottomasti tapaamista. Ennemmin tai myöhemmin. Edellisen kierron jälkeen hän otti yhteyttä jo hyvin pian, mutta itse kieltäydyin tapaamisista monta viikkoa. Jos hän löytää jotain muuta johon voi keskittyä tässä välissä niin silloin kiertoväli on pidempi. Hän saattaa ihastua johonkin satunnaistuttavuuteen, mutta ne tapailut ajautuvat hyvin nopeasti ahdistusvaiheeseen, eivätkä selviydy viimeisestä koitoksesta. Olen aika varma, että olen onnistunut löytämään oikeansuuntaisen näkemyksen hänen käyttäytymiselleen.

Mutta ei asian analysoiminen ja erittely poista intensiivisiä välejämme ja mieletöntä yhteisymmärrystämme ja rakkaudenkokemusta välillämme. Siitä on oikeastaan tullut normi. Rakkaus on itsestäänselvä. Roni toki rakastaa kaikkia läheisiään, joita ei kovin useaa ole. Hänellä ei ole montaakaan läheistä ystävää, koska kukaan ei pidemmän päälle häntä kestä, tai toisinpäin. Mutta ne jotka ovat hänen lähellään saavat nähdä hänen kirjavat puolensa ja itkunsa ja ilonsa. Läheiset sanovat hänelle asioita suoraan ja ihme kyllä hän näyttää niitä kuuntelevan, kuin oljenkorsia. Me pystymme hänen kanssaan keskustella mistä tahansa, ja olen itsekin innoissani niistä syvällisyyksistä joihin olemme päässeet käsiksi (vaikka niissäkin Roni pyörii ympyrää). Itse en ole samalla tavoin sairas kun hän. Pystyn parempaan johdonmukaisuuteen, suunnitelmallisuuteen ja tasaisuuteen pääsääntöisesti. Eli silloin kun en ole huonon vaikutuksen alaisena. En ollenkaan tiedä miten asiat tästä etenevät, koska juuri nyt minusta näyttää siltä, että voisin vain odotella ja pyöriä tässä mukana hänen ehdoillaan ihan niin kauan kuin jaksan. Odottaen, että voiko parannusta tapahtua. Tai sitten voin irtaantua ja keskittyä täysillä siihen, että pääsen hänestä tunteellisesti irti ja kiinni tasaisempaan elämään. Mutta kumma kyllä, minulle tulee siitä ajatuksesta huono omatunto. Mutta! Koen silti edistystä tilanteessa omaltakin kannalta. Osaan suhtautua väleihimme jokseenkin objektiivisen stoalaisesti. En voi tilanteelle mitään. Tämä ei johdu minusta. Tämä ei johdu viime kädessä Ronistakaan. Mutta koska välillämme on erityisiä tunteita, jotka Ronikin myöntää, ja viihdymme pääsääntöisesti loistavasti yhdessä, niin minua tietenkin kirpaisee se, ettemme voi olla niin paljon yhdessä kun haluaisin. Hän lähtee taas pyörimään muiden kanssa (kuten minäkin) ja se ärsyttää ja turhauttaa, vaikka sillä ei käytännössä ole yhtään mitään merkitystä, eikä se vaikuta meidän väleihimme. Olemme päässeet levelille, josta ei niin vaan pudota, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Jollain tasolla olemme yhtä. Olemme uskomattoman samankaltaisia ihmisiä. Hyvinä kausina hän on hyvinkin toimintakykyinen ja verbaalisesti lahjakas, jolloin ulospäin hän vain vaikuttaa maailman tavoiteltavimmalta poikamieheltä. Joka osaa käyttää sitä hyväkseen. Mutta osaan minäkin hyödyntää omat avuni. Ikävä tulee, mutta tällaista tämä on.

Huh, sainpas purettua taas hieman ajatuksiani tästä aiheesta. Ehkäpä pian saan muuta kirjoiteltavaa taas kuin hänen prosessoimisensa. Toivon syvästi, että pystyn keskittymään muuhun ja palauttamaan tasaisuuteni, jonka Roni tuli taas hajottamaan. Toivon syvästi, etten jää vellomaan ahdistukseen vaan osaan hyödyntää hänen poissaolonsa parantumalla. Mutta kai joku ymmärtää miksi tämä on niin vaikeaa minulle.

Tuesday (feat. Danelle Sandoval) - Burak Yeter

Eilen koko illan sekaannuin siitä onko maanantai vai sunnuntai. Katselin vain laiskana Oscar-gaalaa (ja ihmettelin miksei mestariteos Lobster ollut enemmän huomioitu). Ei tehnyt edes mieli lasillista viiniä, vaikka edellisviikolta jäänyt vajaa valkkaripullo lojui yhä lattialla vieressäni. Ja lasikin oli vielä kirjahyllyssä paikoillaan. Ja on vieläkin. Yllättäen yhdeksän jälkeen illalla Javier aloittaa keskustelun! Hän kysyy miten päiväni sujui. Vastaan iloisena ja olen salaa tyytyväinen, että hän aloittaa keskustelun. Hän kertoo omasta päivästään ja sanoo olevansa menossa jo nukkumaan. Vaihdamme pari sanaa sunnuntaista. Hän kiittää kärsivällisyydestäni ja seurastani. Tuntuu vähän typerältä kiitellä yhteisestä ajanvietosta, joten totean hänelle vain, että pidän meidän sunnuntaipäivistä. Kiittämisestä tulee jotenkin sellainen kylmä olo. Että kiitti palveluista, katellaan! En tiedä. Kiitinhän itsekin Dimiä seurasta silloin viimeksi kun tapasimme ja hänkin sanoi, ettei saa kiitellä! Nyt ymmärrän. Saan myös yhtäkkiä ennen iltakymppiä viestin Ninolta! Hän on taas työmatkalla ja viihdyttää minua jutuillansa jostain kaukaa. Kiva, ettei hän kadonnut taas! Ja mielestäni se, että hän ilmoittaa olevansa jossain kaukana tietyn määräajan kielii siitä, että hän haluaa minun tietävän ettei hän nyt ole kuvioissa muutamaan päivään. Etten ihmettelisi sitä. Hyvä. Ihan hyvä ilta. Jopa Manuel toivotti hyviä öitä illalla. Menen jo vähän tavallista aikaisemmin nukkumaan, eikä ole minkäänlaista ongelmaa saada unen päästä kiinni. Taaskaan.

Tiistaiaamu on huomattavasti kivuttomampi kuin maanantai. Olo on pirteä ja reipas. Töihinkin jaksaa keskittyä aivan eri otteella. Ainoa mikä vähän pilaa hyvää flowta on se, että kun perinteiseen tiistaiseen tapaani menen kivaan lähikahvilaan lounaalle, niin vakkaripaikkani ovat kaikki varattuja ja ainoa vapaa paikka löytyy kahden sellaisen pöydän välistä, joissa on kiljuvia vauvoja. Ärsyttävää. Tämä on kaikkein vilkkain aika lounaspaikoissa, joten hetken aikaa ihmettelen miksi äitiyslomalaistenkin pitää tunkeutua vaunuinensa ja pilttipurkkeinensa kahvioon juuri tähän aikaan. Noh, oikeasti se on minulle ihan yksi lysti. Jos vain saisin rauhallisemman paikan nauttia omasta lounaastani. Tällä kertaa tyydyn vain laittamaan radion astetta kovemmalle volyymille ja keskittymään omiin asioihini. Kuten siihen, että ystävätär ehdottaa lenkkiä pitkästä aikaa alkuillalle. Jes, sopii! Eilisiltana söin tomaattiporkkana -keittoa ja aivan liian monta palaa patonkia. Ja tänään nautin lounaaksi ceasar-salaattia. Lenkki on tarpeen. Istun lounaskahvilassa ja yhtäkkiä katseeni osuu kauempana istuvaan miesseurueeseen. Hah, siellähän on se Late, johon törmäsin alkutalvesta, ja joka sekoili yökerhossa totaalisesti sovittuamme tapaavamme deiteillä lähipäivinä. Kirjoitin siitä kyllä silloin. Hän otti minuun vielä myöhemmin yhteyttä ja ehdotti uusia treffejä ja pyysi anteeksi humalakäytöstään. Sanoin silloin harkitsevani asiaa. Taisin joku viikonloppu kysellä onko hän liikenteessä, muttemme ole olleet sen jälkeen missään tekemisissä. Ihan söpö! Mutta hei, noitahan riittää. Kai. Onhan hän toki teoriassa parhaimmistoa: pitkä, komea, tyylikäs, korkeasti koulutettu ja hyvässä työssä. Mutta kääntöpuolena playeri, jännämies, ehkä epäluotettava. Emme moikkaa, koska emme ole suorassa katsekontaktissa. Hyvä.

Töiden jälkeen kävelen kotiin ja huomaan, että selkää särkee. Etenkin kävellessä. Vatsa on ollut vähän huonona pari päivää, ja olen edellisen viikon aikana kärsinyt oudoista paikallisista ihottumista, jotka ovat olleet kipeitä. Lisäksi olen tosi altis virtsatieinfektioille, joista kärsin eriasteisesti vähän väliä. Mutta ihottumasta en ole ajatellut mitään sen kummempaa. Vatsavaivat olen laittanut huonon ruokavalion piikkiin, ja infektioihin olen jo tosi tottunut. Muutaman kerran aikaisemmin infektio on noussut munuaisiin asti. Kaiken lisäksi olen vielä resistanssi tietyille antibiooteille. Nyt pitkästä aikaa googletin munuaistulehduksen oireet ja olin tosi yllättynyt, että siellä mainitaan ihottumat ja vatsavaivat. Soitin terveysneuvontaan ja tiedustelin heidän mielipidettään tilanteestani. Päivystykseen, hus! Plääh. En millään jaksaisi. Mutta toisaalta, jos saan tulehduksen aisoihin heti näin alussa, niin se on myös nopeammin hoidettu pois. Yhden kerran olen tästä syystä viettänyt viikon sairaalassa ja siihen en aio enää ryhtyä. Siispä menen tsekkaamaan millaiset jonot kunnallisessa päivystyksessä oikein onkaan. Olen tosi perusterve muutoin ja olen asioinut lääkärillä varmaan koko elämäni aikana sormillani laskettavan määrän, joista valtaosa liittyy näihin munuaisiin. Mutta ei voi mitään. Kai se on käytävä.