Tasapainottelua

Maanantaina en muista ollenkaan että on maanantai. Onko se hyvä asia? Uskon, että on. Aku lähettää illalla viestiä, että tule säkin ulos! Ja joudun hetken aikaa miettiä, että mikä päivä oikein on meneillään. Mutta lomalaiset eivät välitä viikonpäivistä! Tuntuupa kivalta, että olemme taas Akun kanssa voineet olla samoissa illanvietoissa ilman mitään ongelmia. Kaverina hän, kuten Jukkakin, on mahtava tyyppi. Eikä kenelläkään ole varaa menettää yhtään ystävää. Mutta en lähde ulos vaan vietän koti-iltaa, kun olen töiden jälkeen olen laittanut taas pyörimään sekä pesukoneen että astianpesukoneen. Pyyhkinyt kaikki tasot jotka pölyttyvät uskomattoman nopeasti. Ja imuroinut lattiat, joille kertyy kissankarvoja. Ihan hyvä maanantai. En tarvitse ylimääräistä lääkettä iltapäivällä ja päivä sujuu ihan kivasti. Ossilla on vapaapäivä ja hän haluaa jutella. Juttelemme puhelimessa varmaan yhteensä pari tuntia koko illan aikana. Parissa eri osassa, koska Ossin täytyy vastata kun tyttöystävä soittaa. Se on oikein. Kun kumppanilla on asiaa, niin se menee kaverin edelle. Javierilla olisi opittavaa tästä! Puhumme Ossin kanssa hänen suhteestaan. Siitä miten hän nyt panostaa siihen kaikkensa. Puhumme usein samoista asioista, koska kun Ossi on vähän hiprakassa, niin hänellä pyörii mielessä usein nämä samat teemat. Eikä minua haittaa ollenkaan. Saan itsekin purkaa omia juttujani hänelle. Kertoa Javierista ja siitä miten hän lemppasi minut viestillä. Herkistymme molemmat kyyneliin, kun puhumme siitä miltä ahdistus ja masennus tuntuu. Minä tiedän ahdistuksesta ja Ossi tietää masennuksesta. Kraateri värähtää kun se kuulee nimensä. Puolihuumorilla mietimme ihmisen pyhää kolminaisuutta, joista jokainen saa vain kaksi. Kauneus, älykkyys, mielenterveys. Saat lähtökohtaisesti vain kaksi. Nauramme epävireisesti sille, että ei ole helppoa olla kaunis ja älykäs. Ja pohdimme sitä, että onkohan mahdollista näiden prosessien kautta päästä mieleltään terveeksi. Ja onnelliseksi. Uskon, että on. Puhumme sinkkuudesta ja Ossi tokaisee moneen kertaa, että mikäs hätä sulla on, senkun otat kenet vaan! Ja joudun tavuttamaan Ossille, ettei se mene niin. Nyt kun luovun Javierista, niin minun on oltava kärsivällinen ja odotettava jotain paljon parempaa. Sitä sielunkumppania. Ihmistä joka saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi hänen seurassaan omana itsenäni. Jos olen kokenut sen kerran, niin miksen voisi kokea uudelleen. Aina kun ajattelen tätä lausetta pieni epätoivo välähtää mieleeni. En tiedä uskonko sen olevan mahdollista itsekään.

Toisaalta se tuntuu kauhean helpolta ja yksinkertaiselta. Minun ei tarvitse jossitella tai puntaroida ollenkaan, jos vain pystyisin pitämään kirkkaana mielessäni sen, että ainoa mikä minulle kelpaa on minua täysin ymmärtävä vastapari. Se joka haluaa jutella kanssani vaikka joka päivä, siksi koska se tuntuu hyvältä. Ajatus siitä, että voisi nauraa ja hullutella jonkun kanssa täysin vapautuneesti tuntuu haikean kaukaiselta. Analysoida laulunsanoja, kirjoittaa runoja ja ottaa yhteisiä hölmöjä kuvia. Puhua jonkun kanssa tuntikausia kaikesta absurdista ja aidosta. Tuntea, miten kaikki on hyvin vain koska toinen on siinä. Se kokonaisuus. Käpertyä illalla saman peiton alle ihan kiinni ja haaveilla ääneen jostain niin kauan kunnes jompi kumpi nukahtaa ensin. Mutta se on tapahtunut. Ei ihan täydellisesti. Ei lähellekään. Mutta ne hyvät osat, joita sain kokea, ovat koskettaneet sieluani niin syvästi, että toivon unohtavani koko kokemuksen, jos en voi saada sitä enää uudelleen. Ja ehkä voin unohtaakin. Ehkä olen unohtanutkin. Olenhan ollut valmis tapailemaan Javieria, joka ei surffaile samoilla aaltopituuksilla kanssani, kuin hetkittäin (kirpaisee silti). Olen ajoittain jossitellut, että pitäisikö vain antautua vastaanottamaan rakkautta yksinkertaisesti joltain, joka sitä vilpittömästi tarjoaa. Eikä aina vain odotella jotain parempaa. Odotella jotain suurta tunnemyrskyä ja yhteyttä, mitä ei ehkä koskaan tule. Olen tavannut monia hienoja ihmisiä, jotka olisivat valmiita tutustumaan minuun paremmin. Jotkut ovat olleet vain ohikulkijoita, mutta jotkut ovat ystäviäni. Joiden kanssa olemme jutelleet vaikka mistä, ja joista pidän suuresti. Olemme viettäneet tuntikausia yhdessä joka viikko. Mutta joita en ole hetkeäkään ajatellut muussa mielessä kuin kavereina. Miksi? En ehkä ole ollut valmis. Minähän odotin Javieria taas kuukausitolkulla. Ehkä en näe metsää puilta. Mutta sitten taas palaan siihen ajatukseen, ettei minun tarvitse kuin olla ja odottaa, että se hetki tulee eteen kun, tajuan, että se on tässä. Huoh. Puhuessamme pitkään Ossin kanssa kerroin hänellekin, että tavallaan koen ansainneeni kaikki nämä takaiskut ja sydänsurut. Olen itse aiheuttanut niitä aikaisemmin muille ja ollut inhottava. Mutta jos tällainen karmanlaki olisi olemassa, niin pitääkö minun kärsiä se tismalleen sama määrä tuskaa, mitä olen aiheuttanut muille? Saanko mitään anteeksi siitä, että ahdistus on pakottanut minut toimimaan tyhmästi ja että olen itse kitunut siinä sivussa myös? Vai pitääkö minun vain oppia joku opetus, kuten elokuvissa. Ja sitten siinä ahaa-elämyksen hetkellä simsalabim! Taivas valkenee ja eteeni laskeutuu palkkioksi...jotain. Mutta sitähän juuri teen. Yritän oppia. Ja se opetus on olla yksin. Vaikka toivoisin ettei se olisi.

Olen voinut viime päivinä aika hyvin. Olen päässyt nopeammin ja tehokkaammin parempaan tasapainoon, kuin aikaisemmin vastaavissa tilanteissa. Keskimäärin olen päässyt eroon pahimmista ahdistuksen hetkistä vähemmällä vaivalla. Olen siitä valtavan kiitollinen. Mutta voimani ovatkin ihan loppu. En edes pystyisi varmaan käsittelemään sitä totaalisen paskaa oloa enempää. On tiistai ja olo on suhteellisen okei, mutta vilkuilen taas vähän väliä Javieria somessa. En tiedä miksi. Mietin, että jutteleeko hän jollekin koko ajan. Mietin onko hän kärsinyt yhtään tilanteestamme. En tiedä miksi. Ehkä siksi koska on tiistai. Tiistait on usein ollut vähän alavireisempiä kuin maanantait. Ajatus siitä, että saan vilkuilut ja ajatukset loppumaan vaikkapa sinisellä pikkupillerillä tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Jopa vähän huijaamiselta. Mutta ajatukset alkavat taas mennä siihen suuntaan, että miksen vain kysyisi, että miten hän voi! Olemmehan aikuisia ja voimme pitää normaalisti yhteyttä. Mitä jos hän ikävöi minua ja toivoo että sanoisin jotain! Ehkä hän ei uskalla sanoa mitään, koska purin viimeksi hänelle suorat ajatukseni siitä kuinka kylmä hän on mielestäni ollut. Hänhän on se traumojen uhri, jota minun pitäisi ymmärtää. Turpa kiinni, tyhmä minä! Olemme jutelleet viimeksi yksitoista päivää sitten. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Ja tavallaan vain hetki. Yksitoista päivää. Alunperin ajattelin, että viikon kuluttua tästä hetkestä voisin jo paremmin. Ja toivon, että voinkin. Selitän itselleni, että hän on se, joka ei halunnut minua. Siksi koska painostin ja ahdistin häntä kysymällä kuulumisia. Se ei ole minun vikani. Pitämällä mykkäkoulua ja esittämällä vaikeammin tavoiteltavaa olisin vain pitkittänyt välttämätöntä lopputulemaa. Ei muuta. Muistutan itseäni siitä, että en ikinä halua olla ihmisen kanssa, joka katoaa minulta aina kun emme ole fyysisesti samassa paikassa. En ikinä. Se raastaisi sydäntäni joka kerta. Minun pitäisi muuttaa itseäni toisenlaiseksi etten vain suututtaisi häntä. Ei se voi olla oikein. Eikä minulla ole mitään syytä olla ystävällinen ja ottaa yhteyttä. Vaikka se ehkä tekisinkin oman oloni paremmaksi, kuten normaali yhteydenpito on aina tehnyt. Mutta en tee sitä. Joka kerta kun olen hillinnyt itseni, olen kiitellyt itseäni siitä jälkikäteen. Joten en tee sitä. Piilotan Javierin taas näkymästä somessani.

Olemme puhuneet Rickyn kanssa siitä, että menisimme yhdessä ulos. Ihan vain hengailemaan. Mutta tietysti hän odottaisi siltä jotain muuta. Ja minä odottaisin saavani jotain mikä tekisi mieleni paremmaksi. Välillä aina koen, että se olisi oikein. Hän on aina ollut siellä minua varten kaikissa tilanteissa. Hän halaisi minun paskaa puoltanikin jos vain antaisin. Ja mitä väärää on tavata ystävää. Mutta sitten taas ajattelen, että mitä järkeä tuhlata aikaa siihen, jos hän vain taas ehtii innostua. Ja siitä ei kuitenkaan tule mitään. Enkö ennemmin viettäisi aikaa muiden ystävieni kanssa ja pitäisi siten näkökenttäni avarampana. Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta minua vähän harmitti viimeksi, kun en onnistunut tapaamaan Karria enkä Rickyä. Saanhan käyttää vapaa-aikani miten tahdon. Pidän Karrista. Mutta meillä on joitain perustavanlaatuisia elämänkatsomuksellisia eroavaisuuksia, jotka koen jopa esteeksi syvemmälle suhteelle. Olisi typerää mennä jotenkin kiintymään häneen, ja sitten todeta ettei siitä voi tulla mitään, koska ajattelemme niin erilailla isoista tärkeistä asioista. Ei niitä asioita aina muista ajatella kun pyörii deittielämässä. Mutta lopulta, ne voivat olla tosi merkityksellisiä. Ne voivat johtaa perustavanlaatuisiin ristiriitoihin, enkä itse välttämättä pääsisi niistä yli. Ystävätasolla minun puolestani jokainen voi ajatella mitä tahtoo. En jaksa edes jauhaa mistään vakavista teemoista vapaa-ajallani. Mutta voisiko sellainen ihminen, joka uskoo ainoastaan materialismiin, olla minua täydentävä puoliskoni? Sellainen, joka ajattelee, että ihminen on vain sähköimpulsseja aivoissa ja sammuu lopullisesti sitten, kun sydän lakkaa teknisesti lyömästä. Ettei millään ole mitään suurempia merkityksiä. Ei kohtaloa. Ei ihmeitä. Ei sieluja. En usko! Tuollainen ajattelutapa on niin päinvastainen sille mitä itse koen, että pidän liki mahdottomana jakaa ajatusmaailmaa ja elämää sellaisen ihmisen kanssa. Näin erilaiset elämänkatsomukset voivat helposti johtaa siihen, että toinen vähättelee toista. Pilkka ja epäkunnioitus on yleistä, kun vankat ateistit saattavat pitää muita helppouskoisina hölmöinä. Se tilanne vain tuntuu mahdottomalta. Huomaan, että alan tiputella potentiaalisia ihmisiä pois ympäriltäni. Sinä et ole sielunkumppanini, etkä sinä. Etkä sinä. Jos ollessani tasapainoinen ja tyytyväinen terve minä uskon, että voin vielä kohdata kaltaiseni. Niin ei minun kannata epävarmuuden ja läheisyydenkaipuun keskellä luopua siitä ajatuksesta. Ei minun kannata tuhlata kenenkään toisen aikaa, jos jo etukäteen tiedän, etten tulisi olemaan tyytyväinen. Olisi valtavan typerää antaa itseni taas ihastua johonkuhun, kuten Javieriin, ja käydä läpi tätä luopumisen tuskaa aina uudelleen ja uudelleen. Minun pitäisi tehdä se nyt kerralla kunnolla. Luopua kaikista niistä ihmisistä, jotka eivät ole minua varten. Ja odottaa. Olla kärsivällinen ja cool.