Kaksoset

Tuntuu kamalalta kun oma mieli menee hetkessä ihan eri suuntiin. Minusta lähes tuntuu, kuin minulla olisi kaksi persoonaa, jotka reagoivat ympäristöön ja ärsykkeisiin eri tavalla. Toinen on itsevarma ja haluaa olla itsenäinen ja vapaa niistä tarpeista, joita toinen niin kauheasti kaipaa. Se terve pääsi aiemmin hetkeksi valtaan ja kaikki tuntui kivalta. Se ei kiirehtinyt minnekään, vaan osasi nauttia rauhassa normaalista elämästä. Silloin jotain tapahtui, jotta heikko ja sairas persoona sai väistyä. Se puoli johon ahdistus on päässyt takertumaan. Se sisar, joka kuuntelee niitä ahdistuksen ehdotuksia ja haluaa toteuttaa ne.  Mutta hetken se oli siellä pienenä taustalla niinkuin kuuluukin. Reagoimassa välillä vähän, mutta kuuntelemassa järkevää ja arkena hymyilevää kivaa persoonaa. Sitä kaunista puolta, joka ei edes kuule koko ahdistusta, koska mikään niin typerä asia ei voi siihen vaikuttaa. Se ei tunne mitään selkäkipua, eikä tarvitse lääkäriä mihinkään juuri nyt. Kaikkien sisällä on erilaisia puolia, ja uskon, että toisilla ne ovat enemmän konfliktissa kuin toisilla. Enkä nyt tarkoita kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai rajatilapersoonaa lääketieteellisestä näkökulmasta. Vaan niitä normaalin rajamailla olevia piileviä puolia, joihin yleinen ahdistus saattaa takertua. Niitä jotka hyökkäävät esiin kun jotain yllättävää tapahtuu. Ottaa vallan niin, että se ahdistuksesta vapaa puoli jää vangiksi jonnekin piiloon. Siltä minusta joskus tuntuu. Koska olen niin erilainen. Kaikki muuttuu. Ilmeeni. Puheliaisuuteni. Se mitä ajattelen. Se mitä haluan. Miten voin toisena hetkenä itkeä ja tarvita jotain niin paljon, että sisimpään sattuu. Ja sitten kun keinotekoisesti se heikko typerys on tainnutettu, niin jäkevä puoli vapautuu eikä tarvitse mitään. Se on ihan tyytyväinen eikä kiirehdi mihinkään. Se odottaa innokkaasti tapaamista Ninon kanssa, eikä halua ajatella mitään tai ketään muuta. Koska se osaa elää hetkessä. Se tietää, että kaikki menee kyllä ihan hyvin. Se oikea minä menee kylään perheen luokse ja syö kääretorttua. Sanoo suoraan, että pian kaikki on paremmin. Kun inhottava sairas ja ruma puoli haluaisi riutua ja itkeä. Hyvä minä katsoo tyytyväinen ilme kasvoillaan Frendien ensimmäistä kautta ihan vain siksi, koska se on niin hyväntuulinen sarja. Lankapuhelimet, taustanaurut ja ysärivaatteet hymyilyttävät. Hyvä minä ei jaksa edes katsoa somea tai miettiä yhtään ketään. Kun heikko puoli vilkuilisi facebookia vähän väliä odottaen jotain mitä ahdistus vaatii. Mutta nyt katsotaan Netflixiä. Ja syödään vähän suklaata. Typerä puoli ehdottaa, että otetaan lasi viiniä. Mutta minä sanon, ettei tänään tarvitse. Ehkä huomenna! Silitän kipeää minua ja neuvon sitä lepäämään.

Rakastan hyvää minää, koska se on juuri se johon ihmiset tykästyvät. Se on se joka tietää tismalleen mitä se tekee. Heikko ja epävarma minä ajoi Javierin pois. Se on epätoivoisen luotaantyöntävä. Vain jotkut harvat haluavat ottaa sen puolen tiukkaan halaukseen niin kauan, että oikea minä hyppää mukaan. Harmi vain, että nämä kaksi puolta ovat kuin siamilaiset kaksoset. Ja aina on se riski olemassa, että jos toisen kaksosen koittaa tukahduttaa tai leikata irti, niin toinenkin voi olla vaarassa. Ja sitä paitsi, molempia varmasti tarvitaan. Keskiviikkoiltana huomaan tämän eron itsessäni taas niin selkeästi, että se on lähes pelottavaa. Sormea napsauttamalla sairas minäni nukahtaa ja oikea minä tulee iloisena ohjaksiin. Enkä yhtään voi enää muistaa tai ymmärtää, että mitä äsken oikein murehdin. Katson peiliin, kun olen itkenyt taas ilman mitään syytä, enkä melkein tunnista itseäni. Mutta sitten Oikea minä menee suihkuun ja ajelee sääret ihan vain varmuuden vuoksi. Laittaa iholle hyvää kosteusvoidetta ja hiuksiin valmiiksi hoitavaa öljyä ja muotovaahtoa. Jotta seuraavana päivänä olisi helpompi lähteä nopeammin viettämään kivaa iltaa. Huono asia on se, että saan oikean puoleni esiin vain kun olen sellaisessa seurassa, jossa tyhmä puoli ei kehtaa näyttää naamansa, tai vain kun käytän siihen jotain apuvälineitä, joilla sairas puoli huijataan kääntämään päätään. Siis tällä hetkellä. Mutta pian paikat taas vaihtuvat. Pitkästä aikaa ahdistus on tullut kimppuuni kohtauksenomaisesti täysin ilman ennakkovaroitusta iltapäivällä töissä. Mutta taas toivottomasta tilasta on päästy tyytyväisyyteen. Ja oikea minä aikoo mennä tyytyväisenä nukkumaan ja toivoo, että herää kauniiseen aamuun ilman, että ahdistus vyöryy kraaterista hyvän puoleni kimppuun. Juuri nyt illalla ennen nukkumaanmenoa en huolehdi Javierista. Kaipaan vapautta. Sitä, että koko maailma on avoinna ja voin mennä kylään kenelle haluan ja tehdä mitä haluan. Odotan innolla niitä rauhallisia iltoja, kun menen lenkille ja haluan kokata jotain herkkua uunissa. Kaipaan sitä, että haluan lueskella kirjaa rauhassa. Että innostun juonesta enkä malta lopettaa kesken. Tai tehdä jotain kivaa perheen kanssa oikeasti siihen keskittyen, kuten aikaisemmin. Ja vähän teinkin! Söin kääretorttua ja pidin siitä. Ja vihdoin sain Oikean minäni perheeni luokse, jota sairas puoleni on niin paljon kaivannut katsomaan surkeuttaan. Minun on saatava vallattua tällä persoonalla itseni. Mutta miten se onnistuu ilman näitä lääkkeitä. En voi muuta kuin odottaa sitä aamua, kun herään ilman ahdistusta. Se on merkki siitä, että oikea minä saa pian paikkansa takaisin. Koska iltaa vasten en ota mitään lääkettä, mikä edesauttaisi hyvää minää. Vaan sen täytyy toimia itse. Onnea matkaan.

Kauniita unia

Näin yöllä taas tosi eläväisiä unia. Viimeisimmässä olen vierailulla Rickyn luona. Hänen naapurinsa on tullut kylään. Tuo naapuri on sellainen simpsakka lyhyt brunette, millainen itse en ole. Juuri sellainen, mitä miehet ajattelevat, kun sanovat että haluaisivat tulevan vaimonsa olevan tummatukkainen ja sinisilmäinen. Olen aina ärsyyntynyt siitä, että jotkut eivät mielikuvissaan kykene näkemään vaaleahiuksista naista vaimomateriaalina. Blondit ovat tyhmiä ja kevytkenkäisiä. Tottakai olisin voinut värjätä hiukseni, jos asia todella olisi minulle merkityksellinen. Mutta minua ei ärsytä se, etten itse ole tuollainen näppärä tummatukka, vaan minua ärsyttää ihmisten stereotyyppinen typeryys. Minua ärsyttää se, että olen saanut monta kertaa kuulla, kuinka yllätän kanssakeskustelijan sillä, etten olekaan yksinkertainen idiootti. Tai oikeastaan, ei se enää edes ärsytä minua. Se saa minut tuntemaan oloni juuri niin paradoksaaliseksi, mikä ehkä haluankin olla. Mutta silti haluaisin olla lyhyempi. Sitten voisin olla ihastunut spontaanisti lyhyisiin miehiin helpommin. Eli siis, Rickyn naapuri on unessani tullut kylään Rickylle. Näen kuinka he vilkuilevat toisiaan merkityksellisesti ja tyttö naapurista alkaa asettua aloilleen. Ricky menee hänen viereensä istumaan ja tunnen tulevani sivuutetuksi. Haluan huomiota ja alan tehdä lähtöä toivoen, että Ricky pyytää minut jäämään. Mutta sen sijaan hän näyttää tyytyväiseltä ja tajuan, että naapurikin haluaa että häivyn paikalta. Yritän keksiä jonkun tekosyyn miksi en lähtisikään, koska en todellakaan halua, että naapuri saa osaansa Rickystä, jonka piti olla rakastunut vain minuun! Todellisuudessa en ole koskaan nähnyt tuota naapuria. Olen vain kuullut, että heillä on ollut jotain erimielisyyksiä Rickyn kanssa. Enkä tiedä asiasta tarkemmin. Hassua, että alitajunnassani olen muodostanut tuosta naapurista uhkakuvan. Juuri sellaisen minun vastakohtani. Pelkään kai, että aina kaikki valitsevat jonkun ihan erilaisen naisen kuin minä. Niin on käynyt monta kertaa. Pitkäaikainen eksäni vaihtoi lennosta naiseen, joka on täysi vastakohtani ulkoisesti. Samoin se tyttö, jonka kanssa näin kerran Alexin oli lyhyt ja tumma. Roni valitsi naisen, joka on ihan erilainen kuin minä. Eli tylsä, kuten Karri sanoi! No ei. Mutta ilmeisesti edelleenkin jollain tasolla pelkään, että jään aina kakkoseksi tuon tyyppiselle naiselle. Vastakohdalleni. Minä olen seikkailu, mutta joku muu on kotisatama. Onko se sitten huono asia? Ehkä minä olen se, ketä nämä miehet muistelevat vuosien päästä miettiessään menneitä sinkkuaikoja. Ehkä joskus joku heistä miettii, että mitä kuuluu sille villille ja hauskalle sinkkutytölle, jonka kanssa pidettiin hauskaa. Sitten he etsivät nimeni facebookista ja näkevät hääkuvani ja huudahtavat mielessään kulmakarvojaan kohottaen, että ai hänet pystyikin saada omaksi! Tai sitten ei.

Miksi siis näen tällaista unta nyt? Ehkä siksi, että olemme koko torstai-illan jutelleet Rickyn kanssa. Hän on ollut pidättäytyväisempi, joten minä olen puolestaan ollut innostuneempi. Heti kun olen vähänkin aloitteellinen niin Rickyn hyvä esitys coolista etäisestä miehestä romuttuu. Hän ei malta olla soittelematta minulle vähän väliä ja kysymättä kolmea kertaa, että mitä teen. Onnistumme alustavasti sopimaan, että voisin vierailla hänen luonaan viikonloppuna, mutta senkään jälkeen Ricky ei osaa hillitä itseään vaan jankuttaa, että sitten kanssa tulet! Minulla menee hermo ja totean hänen jälleen ajavan minut pois ahdistavalla jankutuksellaan. Ricky haukkuu minua narsistiseksi ja minä saatan vahingossa sanoa, että hän käyttäytyy taas kuin nainen jolla kuukautiset kaksytneljäseittemän, enkä siedä rasittavia akkoja. Tässä välissä Ricky on ehtinyt kertoa minulle naapuristaan, joka kuulemma on käynyt hänen luonaan valittamassa jostain asiasta. Naapuri, joka tahtoo leikkiä Mind Gameja. En ymmärrä yhtään mitä Ricky tarkoittaa, ja kun hän ei itsekään osaa tarkentaa juttujaan, niin päädyn siihen, että Ricky haluaa tahalleen aiheuttaa minussa mustasukkaisuutta. En lankea tällaisiin juttuihin oikeassa todellisuudessa, mutta unissani nähtävästi kyllä. Kinasteltuamme en enää vastaa Rickylle mitään koko iltana. Nukun hyvin ja perjantaiaamuna hänen tapaamisensa kutkuttaa mieltäni silti. En tiedä miksi. Emme ole tavanneet pariin viikkoon ja ehkä se riittää tauoksi. Ehkä pidän hänestä enemmän kuin osaan arvata? Ehkä haluan vain hoitaa sijoituksiani ja pitää huolta siitä että omistusoikeuteni Rickyn tunteisiin säilyy minulla, vaikken ole valmis maksamaan palvelumaksuja. Ehkä unessa tuntemani ärsytyksen ja mustasukkaisuuden tunteet ovat valuneet tähän maailmaan. Siispä lähetän hänelle huomenet toivottavan gif-animaation, johon hän vastaa heti sometarralla. Näin on vanhat kinastelut anteeksiannettu. Tiedän, että hän odottaa minua luokseen siitä huolimatta että edellisenä iltana on sanonut, että olen liian itsekäs ihminen hänen seurakseen. Kuulemma sellainen inhottava kuin hänen eksänsä. Vilkuilen Javierin vihreää palleroa tietokoneeni näytöllä ja puntaroin, että haluaisinko nähdä hänet. Tottakai, mutta en ehkä vielä. Ehkä haluan, että hän soittaisi minulle yöllä, kuten usein teki silloin vuosi sitten. Tai viestisi edes, kuten teki jatkuvasti pari kuukautta sitten. Jos hän ei tee sitä, niin ehkäpä minä teen. Joku kerta. Mutta mitäköhän Karri tekee? Mitäköhän Dim tekee? Mitäköhän minä teen.

Puhtaalta pöydältä

Tiistaina odottelen kotona laiskotellen, että Jukka ilmoittaisi milloin tapaisimme. Aika kuluu ja normaaliin tapaan olisin jo ihan varma, että hän aikoo perua kaiken, mutta en Jukan kohdalla. Tiedän, että pian hän soittaa ja innokkaana toivoo, että olisin pian siellä. Ja niinhän käykin. Ulkona sataa vettä enkä lähtisi minnekään muualle ilman ehdotonta pakkoa paitsi Jukan luokse. Emme ehdi juurikaan kuin istahtaa hetkeksi yhdessä sohvalle ja mennä sitten nukkumaan, mutta silti haluan matkata hänen luokseen sateessa heti tänään. Olen toiminut näin Manuelin kanssa ollessani häneen ihastunut. Muistan kuinka lähdin lennosta bussiin kun hän teki myöhään illalla ehdotuksen, vaikka olisin jo ollut pyjama päällä kotona. Samoin olen liitänyt aikaisemmin Ronin luokse. Ota se taksi! Ja mennyt kuuntelemaan hänen huoliaan ja ajatuksiaan ihan vain siksi, koska yhdesä on niin hyvä olla. Ja nyt olen tässä tilanteessa taas. Jos oikeasti jostain pitää, niin aina löytyy energiaa ja keinot tavata mahdollisimman usein. Olen meikannut kevyen arkisesti ja jättänyt hiuksetkin laittamatta, kun hyppään bussiin kohti Jukkaa, jonka luokse menee minun luotani kaksi kulkuneuvoa. Asumme aivan kaupungin eri laidoilla. Mutta ei sekään haittaa. Jukka soittaa kesken matkani ja sanoo, että voisi tulla minua vastaan, jotta voimme ostaa jotain aamupalaa (jota en kyllä itse syö), mutta totean, ettei hänen kannata sateeseen kotoaan lähteä, vaan minä voin tuoda kaiken tarvittavan tullessani. Jukka epäröi,  mutta myöntyy sitten. Hän aina saattaa minut bussini oville asti ja huolehtii kaikesta, joten välillä on minun vuoroni. Tasaisen iloisena kiertelen lähikaupassa ja ostan kaikenlaista hyvää aamuksi jääkaappiin, jolla käyn kuin omallani. Josta olen tyhjentänyt homeisia ruokia roskikseen (tämä kyllä ärsyttäisi minua pidemmän päälle) saadakseni astiat mukaan tiskaukseen. On kiva tehdä pieniä kotitöitä yhdessä ja tuntea olonsa sataprosenttisen tervetulleeksi (etenkin kun Jukka aidosti kuuntelee pilke silmäkulmassa valittamistani epäsiisteysasioista ja lupaa korjata tapojaan). Kukaan ei kyttää miten tiskaan vaan tulee halaamaan takaapäin ja suukottamaan niskaa ja sanoo, että kiitos, ihanaa kun tulit. Nyt on kyllä pakko myöntää, että Javierin luona opin käyttämään tiskatessani sellaista pesusientä, joka on toiselta puolelta karhea ja toiselta pehmeä. Sen kanssa on niin paljon helpompi tiskata kuin kömpelön harjan. Siispä Jukankin luona pesen astian pesusienellä. Istumme olohuoneessa television pyöriessä taustalla, vaikkemme katso sieltä mitään. Sen sijaan puhumme työasioista ja Jukka vastailee viesteillä entiselle naisystävälleen, joka tarvitsee apua johonkin tekniseen asiaan. Häiritseekö minua, että hän on näin ystävällinen muita naisia kohtaan? Eksää, joka todennäköisesti kerjää huomiota nyt, kun on tajunnut, että Jukka on viimein edennyt elämässään johonkin suuntaan? Ei juurikaan. Ehkä myöhemmin. Jukka on kertonut kuinka entinen naisystävä on pakottanut hänet mustasukkaisuuksissaan mitä ihmeellisimpiin asioihin ja estänyt normaalia elämää. Tutkinut kaikki somet ja puhelimet. Olen kuunnellut hymyillen ja muistellut samalla jotain vanhoja lapsellisia riitojamme oman eksäni kanssa, ja samalla ajatellut, etten aio tehdä samaa. Olen sen verran kasvanut ja oppinut, että osaan varmasti ottaa häiritsevät asiat puheeksi sen sijaan, että alkaisin käyttäytymään typerästi. 

Jukkakin on muutamaan otteeseen kysynyt, että voimmehan puhua toisillemme mistä tahansa. Voimme kertoa jos jokin asia häiritsee, vai mitä? Ja olen aina vastannut, että tottakai. Ehkä siksi Jukka pienessä tuiterissa kehtasi ottaa esille tinder-sovellukseni, joka on häntä häirinnyt. Pidän tästä. Tottakai voimme puhua kaikesta. Rakastan tätä tapaa, mikä meillä on olla  toisissamme jatkuvasti kiinni. Halaamme ohikulkiessamme. Elokuvateatterissa, liukuportaissa tai kahvilassa olemme aina vieretysten. Pidämme toisiamme käsistä kiinni ja Jukka painaa usein kasvonsa hiuksiini ja kertoo kuinka hyvältä ne tuoksuvat samalla kun silitän hänen hiuksiaan. Ällösöpöä. Ihanaa. Illan aikana Jukka kysyy minulta, että olenko harrastanut paljon satunnaista irtoseksiä sinkkuuteni aikana. Hän on tosi suora ja aivan varmasti kyllä kysyy mitä tahansa hänen mieleensä sattuu tulemaan (kuten sen, että olenko ajautunut Ossin kanssa sänkyyn, koska tunsinhan hänet aikaisemmin). Vastaan, etten ole harrastanut yhdenillanjuttuja. Se on totta. Jukka kertoo, että hän on itse ollut aika passiivinen, vaikka jotain pieniä säätöjä onkin edellisiin vuosiin mahtunut. Sitten hän tokaiseen, että nyt jos aloitamme suhteen, niin meidän varmaan kannattaisi käydä sukupuolitautitesteissä. Ihan vain siksi, että kaikki alkaa yhdessä puhtaalta pöydältä. Naurahdan ja kysyn, että epäileekö hän kantavansa jotain! Jukka kieltää sen ja sanoo vain haluavansa kaiken olevan selvää. Sanon, että minulle on aivan sama. Voidaan tehdä ihan mitä vain. Mietitään sitä sitten pian koittavan yhteisen lomamme jälkeen. Oikeasti minun tekisi mieli sanoa, että mitäs jos samalla hoitaisit tuon seisomisongelman kuntoon. Olemme ehkä kaksi kertaa onnistuneet etenemään paria sekuntia pidemmälle tositoimissa. Ei se mitään. Olen kärsivällinen. Mutta ai että, kun tekisi mieli kunnollista hyvää seksiä. Nyt tajuan, ettei se olekaan itsestään selvää! Että mies on sekä taitava että kykenevä. Olemme jossain vaiheessa puhuneet fetisseistä. Leikilläni olen kysynyt, että onko Jukalla sellaisia, jotka voisivat auttaa tässä tilanteessa, ja hän on vastannut, että ei haittaisi jos pukeutuisin minimekkoon ja sukkanauhoihin. Hah! Mikäs siinä, mutten usko sen ratkaisevan ongelmaamme. Jukka on myös päihtyneenä ollessaan puhunut siitä, että ostetaan poppersia ja muita apuvälineitä, mikä on saanut minut ajattelemaan, että ehkä Jukalle nämä ongelmat ovat olleet olemassa aikaisemminkin. Ihan sama, mutta onneksi apuja on saatavilla. 

 Menemme puolen yön aikoihin sänkyyn ja kietoudumme toisiimme. Olemme molemmat tosi väsyneitä, ja pian Jukka alkaa kevyesti kuorsata. Siinä on mun paikkani. Nukahdan heti perään sikiuneen, ja herään kerran yöllä sekavassa tilassa tietämättä missä olen ja mitä on tekeillä. Edellisyönä omassa sängyssäni heräsin kahdesti etsien Jukkaa. Ja nyt herään Jukan vierestä sekavana! Se on hieno juttu siksi, koska yleensä menee hyvin pitkään, että näin tapahtuu "vieraassa paikassa". Olen siis oikeasti kotiutunut Jukan kainaloon. Muutoin nukun aivan loistavasti ja aamulla heräämme toisiamme halaillen kivaan arkiaamuun. Jään makoilemaan sänkyyn ja kun kahvi porisee keittiössä, niin Jukka tulee sänkyyn ottaen minut tiukkaan halaukseen. Tunnen heti eloa vasten takapuoltani, mutta Jukka ei tee minkäänlaisia aloitteita pikaiseen ihanaan aamuseksiin, kuten moni muu tekisi. Repisi pois vaatteemme ja rakastelisi rajusti. Mutta ei. Jukka vain tyytyy painautumaan minua vasten ja pussailemaan niskaani. Tiedän, että hän on epävarma itsestään, eikä ehkä halua kohdata sitä pettymystä. Viimeksi viikonloppuna kun yritys loppui moneen kertaan hän oli niin pettynyt. Pyyteli minulta anteeksi ja näytti maansa myyneeltä hyvin pitkään. Sanoo, että mun olisi tehnyt niin paljon mieli sua, niin paljon, mutten vaan pysty! Silloin halaan häntä ja sanon, että ei se mitään, seuraavalla kerralla sitten. Ja todella toivon sitä. Seuraavalla kerralla aion suoraan sanoa, että voisimmeko hankkia tähän jotain apua. Tämä on pieni ongelma, joka on vain ratkaistava eikä sen kummempaa. Juomme kahvia ja mehua, jota olen tuonut edellisiltana kaupasta. Pussamme aina välillä ja katsomme aamuteeveetä. Kaikki on niin hyvin. Tämä viikko on tosi kiireinen. Kaikenlaiset jutut pitää hoitaa pois alta ennen kuin häippäsemme lähes pariksi viikoksi kauas kauas pois. Ei haittaa, vaikka on kiirettä emmekä tiedä milloin tapaamme seuraavan kerran. Ei haittaa, vaikkemme tiedä pääsemmekö sittenkään hauskoihin tapahtumiin viikonloppuna. Ei haittaa, koska näemme kyllä heti kun siihen tulee tilaisuus ja pian olemme yhdessä monen monta päivää ilman häiriötekijöitä. Olen yrittänyt olla dietilläni ja syömättä liikoja. Olen selvästi vähentänyt ylimääräistä mässyttelyä, mutta en riittävästi. Jotenkin kaikesta tulee hyvin herkästi huono omatunto, mutta silti jotenkin keplottelen itselleni oikeuden syödä iltanuudeleita tai ottaa pienen palan herkkua, jota työkaveri on tuonut toimistolle. Tänään on mentävä lenkille! Ja pidettävä ilta kiinni kevyestä ruokavaliosta. Pystyn siihen kyllä. Vaihtelemme normaaliin tapaamme viestejä Jukan kanssa pitkin päivää. Jos jotain sanomisen arvoista tapahtuu, tai tulee vain ikävä, niin viestin saa lähettää. Se on ihanaa. Ei stressiä. Ei mykkäkoulua. Lähetänkin heti pienen kuulumisviestin. Koska voin.

Menen sekaisin, minusta

Menen yhdentoista jälkeen sänkyyn, koska huomaan etten jaksa keskittyä ohjelmaan, vaan toivon vain että se loppuisi nopeasti. Jätän ohjelman kesken ja sammutan laitteet. Hyppään sänkyyn olon ollessa jotenkin tosi kotoisa ja pehmeä ja särisevä. Ulkona näyttää ikkunasta syksyiseltä, mutta se johtuu vain oranssista katuvalosta. Kurkkua karhentaa vähäsen, ihan kuin lievässä flunssassa. On kiva uppoutua peiton alle (jonka viimeinkin jaksoin pujottaa pussilakanaan). Silmät alkavat lupsua kiinni nopeasti, joten laitan puhelimen sivuun sängylle, enkä edes katso kuka viestii minulle keskellä yötä (merkkiääni ei kerro perheenjäsenestä tai Ronista, joten ihan sama). Nukahdan yhtään yrittämättä todella sekavaan, mutta tavallaan kivaan ja jännittävään uneen. Tiedättekö sen tunteen, kun unet ovat jotenkin outoja silloin kun on esimerkiksi kuumeessa. Itse pääsen nyt samaan maailmaan, joka on vähän mystinen ja tavallaan pelottava, mutta silti turvallinen. Samalla pimeä ja valoisa. Samaan aikaan kylmä ja kuuma. On esimerkiksi yö ja pimeä metsä, mutta koska on talvi niin kaiken voi nähdä selvästi. On todella kylmä, mutta lämmin koska minulla on paljon päällä. On pelottavaa, mutta silti hauskaa. Olen ollut tässä paikassa aikaisemminkin useita kertoja. Käyn usein unissani vuosien mittaan samoissa paikoissa. Voin löytää samat salaiset luksuskylpylät kerrostalojen kellareista tai ne kivat luolat lumisilta vuorilta. Nyt tutun talvisen metsän vieressä on tuttu pieni rakennus, joka onkin tällä kertaa Ronin talo ja takapiha. Menen sinne ja kaikki on hyvin. Alamme vehdata (seksiunet ovat tosi yleisiä heti kun en oikeassa elämässä ole hetkeen tavannut ketään niissä merkeissä) Ronin kanssa pihalla jonkun puisen penkin tai keinun päällä ja näen meidät sellaisesta autoille tarkoitetusta pienestä peilistä, jonka on tarkoitus näyttää mahdolliset sivustatulijat. Minulla on tosi kuuma ja alan riisua pitkähihaista paitaani ja alushousuihini takertuneita sukkahousuja, joita en saa mitnekään vetämällä pois. Sitten säpsähdän hereille ja olen aivan sekaisin. Katson omaa huonettani, mutta luulen olevani unen talossa. Siis oikeasti. Ikkuna heijastaa seinälle valon ja luulen sen olevan ikkuna, jonka takana on palmuja. Menee aika pitkään ennenkuin tajuan, että olen omassa sängyssäni. Ja minut valtaa tylsistyminen. Höh. Olisin mielummin jäänyt sinne. Sitten näen pimeän huoneen ja yhtäkkiä ne hauskat lievät näkö- ja ääniharhat eivät tunnukaan yöllä niin kivoilta. Kuulen sellaisia napakoita napsahduksia huoneesta. Joudun nousta istumaan sängyssä ja varmistamaan etten näe mitään pelottavaa. Ajatus siitä alkaa pelottaa, joten nousen laittamaan valon päälle. En saa katsetta jotenkin tarkennettua, kun olen niin unenpöpperössä ja olen aivan varma, että saatan nähdä tai kuulla pian ihan mitä tahansa. Haluan päästä kosketuksiin todellisuuteen, joten vilkaisen puhelintani ja huomaan, että Nino kysyy toiveikkaana, että olisiko minulla arkivapaata tällä viikolla, jotta voisimme nähdä. En vastaa mitään vaan keskityn saamaan uudelleen unta. Ja pian pääsen irti lapsellisesta jännityksestä ja nukahdan todella kirkkaisiin ja jännitäviin uniin, joihin haluaisin aamullakin vielä jäädä.

Töihin valmistautuessani huomaan näkökentän olevan vielä hieman epätasapainossa. Lisäksi olo on hyvin, hyvin lievästi nuhainen tai flunssainen, tai mitä tahansa mihin liittyy pieni kurkkukarkeus. Ei se haittaa, se menee varmasti pian ohitse. Mietin, että olen jättänyt nyt oman amfetamiinijohdannaisen lääkitykseni pariksi päiväksi pois, koska olen viikonloppuna saanut annoksia osittain samaa ainetta. Ehkä sekin tekee fyysisen oloni sekavaksi? Tänään täytyy jatkaa normaalia kuuria. Muistan itsenikin yllätykseksi ensimmäisenä Ronin. Hmm, ei suurta ahdistusryöppyä. Ennemminkin turhautumista. Näen hänet vaivalloisena ongelmakimppuna mielessäni. Sellaisena, että jos ei oikeasti ole voimia ja motivaatiota juuri nyt, niin ei vaan jaksa. Ja nyt minulla ei ehkä olisi voimavaroja keskittyä hänen ongelmiinsa ja keskittyä kohtelemaan häntä kuin erityislasta. Uskon, että silti tänään lähetän hänelle harmittoman viestin pitääkseni välimme kunnossa hänen typeryydestään huolimatta. Koska voin. Tai voin ainakin yrittää. Minua aidosti harmittaa nyt se, että Harri tuntui hieman etäiseltä? Vai kuvittelenko taas, kuten ennen sitä pikkulomaa minun ja Elinan kanssa, kun Harri yllättäen ehdottikin tapaamista. Olen nyt kahdesti ottanut häneen iloisena yhteyttä ja hän on kertonut omista kiireisistä menoistaan. Juuri nyt, kun heräsin havahtuneena taas näihin mahdollisuuksiin ja ajattelin innoissani meidän menevän illalliselle. No Harrin menetys olisi täysin oikein minulle edellleen. Minua myös harmittaa, että näyttää siltä ettemme ehdi tavata Ninon kanssa. Ihme kyllä, minulla on huonon omatunto siitä, että hän on ollut niin innokas ja minä olen vain ollut juhlimassa ennemmin kuin tavannut häntä. Mutta onko sillä väliä jos emme ole toisillemme luodut kuitenkaan? Vai voisiko potentiaalia yhä olla? En tiedä. Jos tietäisin niin kaikkihan olisi yksinkertaista. Eilen joku puhui jostain ennustajasta jossain. Olen aina ollut periaatteellisesti vastaan kaikenlaista "negatiivisesti yliluonnollista", vaikka kaikenlainen mystisyys ja merkkien seuraaminen ja yliluonnollinen sinänsä kuuluukin elämääni (uskonnollisestikin). Ja etenkin minun ja Ronin yhteiseloon. Mutta nyt yhtäkkiä ajattelen, että ai hitsi! Joku ihana ennustajaeukkohan voisi kertoa minulle mitä pitäisi tehdä. Kehen keskittyä. En tarvitse tietoa tulevaisuudesta vaan vain siitä mitä tehdä juuri nyt. Unohda tai panosta! Mutta tuskinpa kuitenkaan. Minulle on taottu niin jämäkästi lapsuudenkodissa selkärankaan se, ettei ennustajia saa käyttää. Se ettei itsemurhaa saa koskaan tehdä. Ja se, että en voi itse vaikuttaa mitenkään mihinkään. BLING. Aamunratoksi taas se edellisvuotinen tinderiurani alkuajoilta kelkkaan jäänyt mies viestittelee ja vihjailee viinilasillisista. Olisipa ironista, että tyyppi jonka jätin tapaamatta aikanaan Carloksen vuoksi olisikin joku unelmieni mies nyt yhtäkkiä. Mutta sen sijaan, että uskoisin hänen olevan pelastus tilanteelleni, huomaan ajattelevani hänen kuitenkin olevan lyhyt ja epäviehättävä ajankulutus. Katsotaan, katsotaan. Sen sijaan Jukalle aion varmasti viestiä jotain kivaa iltapäivällä, jottemme unohda uutta kivaa ystävyyttämme.

Hetkeksi jo kokonaan ehdin unohtaa Javierin, joka minun on määrä tavata tänään. Jäänkö yöksi? Juommeko viiniä? En tiedä, toivottavasti ainakin saisin viedä mennessäni lohduttavaa viiniä. Punaviiniä, joka sopisi tähän outoon syksyiseen oloon.  Emme ole tavanneet pitkään aikaan hänen yrityksistään huolimatta. Minulla ei ole mitään tietoa, millaiset fiilikset on olla hänen kanssaan. Varmaan tosi kotoisat heti kun tapaan hänet. Mutta nyt emme voi keskittyä toisiimme, vaan Jackiin. Kyyneleitä tiedossa aivan takuulla. Meillä on Javierin kanssa varmaan sellainen räiskyvä historia ja myös vähintään jonkilainen tunneside, että emme kadota kokonaan toisiamme, vaikka tapaamisiimme tulisikin taukoja ja väliimme etäisyyttä. Nyt jotenkin koen ajatukseni mahdollisesta parisuhteesta Javierin kanssa tosi kaukaisilta. Hän niin vahvasti toivoo sellaista perhe-elämää, mitä itse en halua, etten usko, että onnistuisimme. Emme sillä tavalla, mistä olen nyt nähnyt välähdyksiä muiden kanssa. Työpaikan kahvitauolla oloni on hyvin sekava, mutta suoriudun hyvin pakollisista keskusteluista, jotka koskevat tällä kertaa uusien rakennusten sisäilmaongelmia ja lasten nimiä. Minun tekisi mieli kommentoida, että anteeksi mutta en ole lainkaan kiinnostunut tällaisesta lässytyksestä, mutta sen sijaan siemailen kahvia ja nyökyttelen hyväksyvänä. En oikeasti tiedä miksi olen näin "huimauksessa" ja vaikka se ei sinänsä haittaa, niin haluan siitä eroon. Siispä aion syödä kunnon lounaan. Vaikka salaatin ja jonkun karjalanpiirakan, ja varmistaa ettei tämä nyt johdu mistään muusta ulkoisesta tekijästä. Lähetän myös Ronille leppoisan viestin, johon hän voi joko reagoida tai jättää reagoimatta. Minulle vain sattuu iskemään fiilis, että nyt haluan muistuttaa häntä tavarasta jonka haluan takaisin, joten miksei. En kovinkaan suurella tunteella jaksa nyt välittää missä hän on. Nautin tästä ihanasta pehmeydestä, joka suojaa hänen ajatteluansa, eikä aiheuta mitään eroahdistusta. Ehtii sitten kärsiä taas tarvittaessa myöhemminkin. Jos Roni sanoo, ettei aio korvata minulle hajottamaansa tavaraa niin olen jo valmiiksi päättänyt viitata hänen henkiseen persaukisuuteen. Se on hänelle arka aihe, koska selvästikin varakkuus on lähestulkoon ainoa varma asia, jolla hän pystyy keräämään itselleen arvostusta ja käyttäytymään ylimielisesti, ja saamaan naisia. Olen oppinut huomaamaan miten hän yhtäkkiä itsekin tikahtuu omahyväisyyteen katsellessaan tilinsä saldoa ja saa boostin itsetuntoonsa. Pystyy nauramaan, vaikka muutoin hänen olonsa olisi paska. Hän on lähettänyt minulle kuvakaappauksia pankkitileistään sellaisilla hetkillä kun tahtoo osoittaa olevansa minua parempi. Joo, onhan se hauskaa. Sääli, että kaikki menee hänellä aivan hukkaan nykyisellä elämäntyylillä. Aina välillä olen kuvitellut, että voisimme tehdä niin paljon hyvää. Voisimme tehdä niin paljon sellaista mihin vain äärimmäisen harvalla on mahdollisuus. Mutta näinä hetkinä, kun hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen taapero, en usko hänen ikinä kykenevän tehdä yhtään mitään muuta, kuin kuolla nuorena ja jättää kaiken perheelleen, jotka hassaavat kaiken hetkessä. Oloni on hieman sekava, joten näköjään juttuni ovat samaa luokkaa. No ihan sama.

Ajattelen vähän väliä päivän aikana Harria. Pliis, viesti minulle. Pari päivää sitten suunnittelin itsevarmana, että menisimme huomenna yhdessä syömään ravintolaan johon minulla on joku bonusjuttu. Onko hän nähnyt minun "on kiinnostunut tapahtumasta" -ilmoituksen somessa ja pettynyt, että taas olen menossa jonnekin juhlimaan? Vai näkikö hän kun merkitsin sydämen Javierille merkiksi lohdutuksesta Jackille? Ja nyt hän (ja ehkä Ronikin) ajattelee, että olen lähetellyt flirttisydämiä muille miehille? Olenpas ollut huolimaton. En yleensä tee julkisia osoituksia kenellekään. Miksiköhän mietin tätä. Ehkä Roni onkin suuttunut ja loukkaantunut siitä alunperinkin? Hän on niin herkkähipiäinen. En ajattele selkeästi enkä loogisesti. Ajatukset heittelehtivät aiheesta toiseen. Ei se mitään. Pidän tästä olotilasta, missä kaikella on hieman vähemmän merkitystä. Ehkä olen viimein tulossa lopullisesti hulluksi eikä mieleni selkene enää ikinä. Pysyvä aivovaurio. Hmm. Ainakin musiikki kuulostaa edelleenkin tosi hyvältä. Tuntuu ettei sitä saa riittävän kovalle. Löydänkin aamun aikana pari uutta hyvää biisiä, joita olisi hyvä kuunnella viikonlopun meiningeissä. Näistä ajatuksista on ehkä hyvä lähteä kipaisemaan noutamaan lounasta. Mutta ennen sitä selaan vielä jotain turhia uutisjuttuja ja katson videonpätkän, jossa mies saa kadonneen koiransa takaisin Judge Judy -ohjelmassa. Pillitän pari sekuntia työhuoneessani ihanaa isännän ja koiran yhteenpaluuta, vaikka leijunkin samalla ihanassa välinpitämättömyydessä. Samalla kun noudan marketista jonkun Raikkaan papusalaatin niin käväisen apteekissa hakemassa kuurin lääkitystäni, joka alkaa olla lopussa. Koen oloni hyvin epävakaaksi ja naureskelen mielessäni sitä, kuinka he ojentavat minulle huumaavia lääkeaineita kysyen, että onko minulla tästä aiempaa kokemusta. Juu juu. Huomaan samalla jännittäväni leukojani edelleenkin. Se on normaali reaktio, joka tulee kai ekstaasissa olevasta ainesosasta. Usein aamulla leuat on tosi kipeät kun on huomaamatta koko yön jännittänyt suuta. Myös kielessä on haavaumia. No ihan sama. Kun saavun työhuoneeseeni, niin säikähdän kun joku mies on siellä asentamassa jotain johtoja. Hitsi, en nyt yhtään jaksaisi mitään tällaista. Mutta moikkaan ja olen tekeviväni jotain töitä, vaikka oikeasti vain odotan, että hän lähtisi, jotta saisin syödä rauhassa lounaani. Yleiseen taukotilaanhan en nyt todellakaan jaksa mennä. Selailen vähän puhelinta ja huomaan, että Roni on lukenut viestini hetki sitten muttei ainakaan vielä vastaa siihen mitään. Hyvin tavanomaista, joten ihan sama. Ainakin hän käy viestini vuoksi somessa, josta oli eilisen koko illan poissa. BLING. Samaan aikaan kun mietin Ronin vointia, niin saan viestin Jukalta! Voi hitsi, hän ehti ensin! (hän tykkää musta, hän tykkää musta) Jukka kertoo olevansa sängynpohjalla. Voi ei. Toivottavasti hän ei ole sairaana viikonlopun ylitse, koska sitten emme ehdi tavata. Toivotan hänelle pikaisia paranemisia sydämettömän suukkohymiön kera. 

Iltapäivän kuluksi kysyn Javierilta onko hänellä jotain aikatauluehdotuksia. Sovimme tapaavamme alkuillasta. Hyvä. Ei tapaaminen nyt tunnu yhtään miltään, mutta tiedän, että on oikein tavata Jack. Ja saan samalla yhden illan kulutettua vaivattomasti. Kysyn myös haluaisiko Javier ottaa lasillisen viiniä, ja onneksi se sopii hänelle, koska minä todellakin haluan. Ah, lasillinen tai viisi ihanaa turruttavaa punaviiniä. Ihan vain karheaan kurkkuun tietenkin. Ja karheaan mieleen. Vähän väliä mieleni läpi kulkee ärsyttävä muistutus Ronista ja siitä miten tyhmä hän taas on. Koska se merkitsee sitä, että minäkin olen tyhmä. Annoin siis hänen taas pilata välini yhteen hyvään mieheen, Harriin, jonka kanssa jo olin aloittamassa jotain kivaa juttua. Tai no ei mitään vielä ole kokonaan pilattu, mutta sellainen olo minulla nyt on. Ja kuka tietää, että vaikka tapaisinkin Harrin ja kaikki sujuisi hyvin, niin ehkäpä vain olen niin imbesilli, että antaisin Ronin yhä uudelleen ja uudelleen tulla minun ja kenen tahansa muun väliin. Mistäs sitä tietää. Mutta en pääse hänestä kovin helposti yli, vaikka ajoittain tuntuisikin hieman paremmalta. Eli tunnottomalta. Tai päihtyneeltä. En jaksaisi yhtään tehdä töitä, mutta pakko hoitaa pari tärkeää puhelua vielä. Oikeastaan mikään ei innosta. Ei mikään. Tuntuu ihan turhalta kärsimykseltä tällä hetkellä koko elämä. Sellaisella tylsällä ja tympeällä passiivisella tavalla. Pilaan varmaan kaikki normaalit asiat itseltäni juuri näin. Ensin eksyn Ronin seuraan, jonka jälkeen kaikki muut tuntuvat niin tylsiltä etten pysty innostumaan mistään. Sitten hairahdun huumeisiin, jotka avaavat minulle hetken onnen. Mutta toleranssit nousevat vauhdilla. Samaa hyvää oloa ei enää saakaan samalla tavalla. Enää alkoholi ei riitä. Eli mistään tavallisista juhlistakaan ei pysty varmaan innostumaan. Oravanpyörä työelämässä oksettaa, vaikka olisin teoriassa kuinka onnekas. En pysty antamaan kenellekään mitään. Kulutan vain omaa aikaani, ja muiden aikaa. Selviytymistä ja odottamista ja ajantuhlaamista. Olenpas tänään pessimistinen. Mutta silti ei tunnu kauheasti miltään.

Be busy with your free life

Vapauteen vie vain yksi tie: olla välittämättä siitä mikä ei ole vallassamme.

— Filosofi Epiktetos

Maanantaina menen pitkästä aikaa saunaan. Olen ihan jäässä sateessa kastumisen vuoksi, joten olo on sellainen ihanan syksyinen, jolloin kuuma löyly menee luihin ja ytimiin ja tuntuu erityisen ihanalta. Otan somersbyn tölkkisiiderin saunajuomaksi. En muistanutkaan että se maistuu näin hyvältä, kun olen viime aikoina keskittynyt viineihin tai light-juomiin. Olisin ollut aivan varma, että olen viinin tarpeessa, mutta omaksi yllätyksekseni en korkkaa uutta pulloa. Sen sijaan syön tulisen soba-nuudeliannoksen ja poden huonoa omatuntoa siitä, miten paljon olen syönyt ja miten vähän olen lenkkeillyt. Olen todella tyytyväinen, etten tänään lähtenyt minnekään. Se olisi ollut ehkä vähän liikaa. Manuel aloittaa keskustelun moittien säätä. Olemme jutelleet niitä näitä lähes päivittäin. Hän kävi ensitreffeillä jonkun kauniin ja mukavan tytön kanssa, joka on siitä lähtien ollut kiireinen tai mykkä. Olen pahoillani, sellaista se on. Miehille niin käy ehkä useammin heti alkuun, ja naiset saavat tuta saman vähän myöhäisemmässä vaiheessa. Lohdutan häntä todeten, että ei deitit kesken lopu, mutta Manu toteaa, että kyllä se vähän siltä tuntuu jos saa yhden matchin kuukaudessa. Voih, en oikeasti osaa samaistua hänen tilanteeseensa. Seuraavaksi ehdotan, että hän alkaisi ulkoilla enemmän ihmisten ilmoilla. Lähde klubille! Ja hän myöntyy toteamaan, että useammin pitäisi käydä. Mutta koska hän treenaa lähes joka päivä, niin ei vaan jaksa. No elämä on valintoja. Muistan kun joskus silloin, kun olin häneen ihastunut (hah mitä ihmettä), hän totesi apaattisena, ettei varmaan koskaan saa omaa perhettä. Ja silloin nauroin, että höpöhöpö, tottakai saat! Mutta nyt alan kallistua siihen, että ehkäpä hän on oikeassa, ellei aktivoidu seuraelämänsä suhteen ja lakkaa olemasta niin pessimistinen ja passiivinen. Manuel ehdottaa pitkästä aikaa (ainakin muutama päivä, viimeksi hän ehdotti sunnuntaiaamuna kello yhdeksältä, että olisi mennyt hänen luokseen aamiaiselle) tapaamista keskiviikolle hänen treeniensä jälkeen. Omatuntoni vähän kolahtaa kun olen niin vaikeastitavattava kaveri, joten sanon, että jos sää on huono niin voisin yrittää pikaista vierailua. Koska en halua tuhlata kaunista säätä sisällä istuessa, verhot suljettuina sarjaa katsellen. Valitettavasti vaan koen sen taas tuhlaavan yhden vapaapäiväni, koska minulla on niin paljon muuta. Illan aikana myös Javier lähettää yksityiskohtaisia viestejä koskien jotain uutta hankintaansa. Kivaa, että hän haluaa jakaa asian kanssani. Kerron hänelle näkemykseni, johon hän yhtyy välittömästi. 

Simahdan todella nopeasti ilman univiiniä ja näen pitkästä aikaa ahdistavaa unta. Siinä joku brunette nainen (jota ilmeisesti unessa edustan) konttaa salaa lentokoneen ruumassa ja löytää salaisen liukumäen lentokoneen keulasta. Vihainen kapteeni tulee vastaan, muttei käske naista poistumaan, vaan antaa laskea liukumäkeä alas, josta lentokoneen matkustajatkin ovat laskeneet. Nainen laskee alas ja liukumäen alla on merisatama. Muut aikaisemmin laskeneet matkustajat on sidottu käsistä ja jaloista ja laitettu säkkeihin, jotka heitetään siinä naisen edessä mereen. Iskee paniikkin, mutta kapteeni kertoo, ettei naista heitetä mereen, joka olisi helppo loppu, vaan hän pääsee mukaan jahtiin. Ja sitten loppu-uni kuluukin paniikinomaisesti pakoillessa jättilekoja heiluttelevia suuria semi-ihmisiä. Piilotellessa pusikoissa ja miettiessä, että olisiko vain järkevämpää antautua siihen, että joku iskisi kerralla tajun pois, jottei tarvitsisi stressata piilotellessa ja odotellen lähes väistämätöntä loppua. Miettivätköhän ne ihmiset, jotka ovat oikeasti sodan keskellä tai vastaavassa tilanteessa samaa? Että ehkä olisi parempi vain kuolla heti kertaiskusta, eikä jatkaa tätä kärsimystä? En tiedä. Nukun mahdollisimman myöhään ja herään yllättävän väsyneenä semiharmaaseen aamuun. Ei suurta ahdistusta, muttei myöskään sellaista positiivista energiaa, kuin joinain menneinä aamuina. Mietin hampaita pestessäni ohimennen Ronia ja ajattelen, että on hyvä, että hän haluaa nähdä minut. On hyvä, että tiedän hänen olevan yhä siinä samassa tilassa kuin aina aikaisemminkin. Se helpottaa omaa oloani, ja omaa eteenpäin pyrkimistäni. Saan itselleni paremman olon ajatellessa, ettei hän ehkä koskaan löydä onnea ja katuu kenties joku päivä minun menettämistäni. Kuten on myöntänyt tehneensä aiempien välirikkojemme aikana. Olen sadistinen. 

Keskipäivällä päädyn taas lounaalle läppärini kanssa syömään salaatin (juustolla kuorrutetun). Vastailen Rickylle, joka kyselee, että voisimmeko tavata tänään. Hän kysyy sitä joka päivä. Hän aidosti ikävöi minua. Ihan mukavaa, että hän on minusta kiinnostunut eikä pelkää osoittaa sitä, mutta siltikään nämä viestit eivät herätä minussa mitään tunteita. Vastaan hänelle, että minulla on tänään muuta tekemistä. Ja minä työskentelen kahdeksan tuntia päivässä (toisin kuin hän), joten aikani arkena on rajallinen. Ricky vastaa, että jep, taidat enemmän pitää miehistä, jotka katoavat. Mitäpä tuohon voin sanoa. En pidä miehistä jotka katoavat, mutta miehet joista pidän ovat niitä jotka näyttävät katoavan. Katsotaan, milloin katoamistempun tekee Harri, joka minun on määrä tavata tänä iltana. Sää on harmaa, joten ennakoin tapaamista hänen luonaan elokuvan tai sarjan parissa. Ihan kuten aiemminkin. Juttelemme ties mitä. Minä enimmäkseen selittelisin asioita tehdäkseni tilanteesta sosiaalisen. Saadakseni hänet hymyilemään, jotta kokemus olisi hänelle mieluista. Mutta en kokisi olevani aivan oma itseni jostain syystä. Ja sitten hän hivuttautuu lähemmäs ja minusta ei tunnu miltään, mutta olen ulkoisesti millin enemmän plussan puolella kuin miinuksella. Passiivisesti mutta silti. Odotellessa, että fiilikset heräisivät eloon. Että sulake vaihtuisi. Hänkin taas pussailisi niskaani tai olkapäätäni, kuten Javier tai Ricky tai Nino, kun olen kääntänyt sängyssä selkäni unohtaakseni kenen vieressä nukun. Olen tuntenut hänet kaikista vähimmän ajan, joten sellainen fyysinen yhteys ei pääse täysin syntymään. Siis sellainen, että suudellessa kihelmöi. Kuten ei Rickyynkään. Mutta esimerkiksi Javieriin ja Ninoon se on syntynyt jo aikaisemmin, joten se on jo siellä valmiina, eikä katoa niin helposti ronitustenkaan vuoksi. Iltapäivällä sovimme hieman pidemmän lounaan työporukan kanssa minun ja Ronin lempiravintolaan. Siihen vakkariin, jossa tunnemme tarjoilijoita nimeltä, ja olemme tilailleet kaikenlaisia erityistilauksia kuunnellen täysillä musiikkia korvalapuista. Vähän pistää sisinpään. Ja toivon, että Roni olisi siellä. Halaisin häntä ja sanoisin ääneen, että hitsi kun on ollut ikävä. Sitten hymyilisin ja menisin omaan pöytääni niin ettei hänen tarvitsisi sanoa mitään. Jep, niin tekisin. 

Sovimme neutraaleilla ja ystävällisillä (sellaisilla asiallisilla, kuten jotkut eksät voisivat sanoa, että "meillä on asialliset välit") viesteillä tapaavamme Harrin kanssa illalla normaaliin aikaan. En edes kysy, että missä tapaamme, koska ulkona tihkuu vettä, joten ulkoilu olkoot poissa pelistä. Vien mukanani viinipullon (sen mun ja Ronin suosikin), jotta saan korvattua ainakin osan eilisestä viinittömyydestä. Harri on todella aktiivinen ja fiksu tyyppi, joka ei pelkää juhlimistakaan, mutta kommunikoinnistamme puuttuu kokonaan pilke. Harmillista. Mutta pilke on pilkettä. Pilke silmäkulmassa. Silmänlumetta? Siinä missä me elämme Ronin kanssa samassa todellisuudessa ja osumme täydellisesti jakamaan sisimpämme, olemme aivan eri leveleillä Harrin kanssa, mutta ehkä voisimme elää näissä rinnakkaistodellisuuksissa tyytyväisinä? Olisiko se tyytymistä? Ei (OLISI SE). Harri vastaa minulle peukulla. Siis peukkuhymiöllä. Myös Nino tekee niin. Eikö se oli positiivisen kommunikaation etiketissä lähes syntistä? Onko näillä ihmisillä jokin sosiaalisen älyn puute? Vai onko tämä jotain passiivisaggressiivista tylyttämistä? Noh ehkä hieman liioittelen. Peukutelkaa vaan, skoolaan sille. Ja ikävöin verbaalisesti lahjakasta ja jännittävää ronittelua, mutten riittävän kaverillisesta jatkaakseni sitä. Mutta ikävöinti saa nyt loppua ainakin täksi illaksi.

Kaatunut maito

Nukuin pommiin lähtiessäni Javierilta töihin. Tai no, en tavallaan koska voin tulla töihin joustavasti, enkä ollut nyt sopinut heti aamulle mitään. Mutta lojuin ihanan muhkean peiton alla torkuttaen puhelimeni herätystä automaatiolla ainakin viisi kertaa. Näin unia, joissa nousin ylös ja lähdin töihin. Tai pieniä unenpätkiä, joissa vilkaisin kelloa ja se oli vasta kuusi. Hah. Sitten kun oikeasti tajusin vilkaista sitä kello oli jo kahdeksan ja se on paljon enemmän, kuin jos se on kahdeksan kun herään omasta sängystäni, koska minun on tarkoitus ulkoiluttaa Jack ja matkustaa tuplasti pidempi matka töihin. Noh, tuli ainakin energinen lähtö! Siitä huomaa, että on kotiutunut oikeasti johonkin paikkaan, kun voi nukkua ihan sikiunessa juurikaan heräilemättä ja näkee todella todentuntuisia unia. Usein vieraassa paikassa nukkuessa uni on herkkää ja pintapuolista. Kääntyilen, heräilen, enkä välttämättä saa unta jos toinen nousee sängystä. Nyt ei sitä ongelmaa ollut lainkaan, vaikka tapaamisissamme onkin ollut taukoa. Nukuin kuin tukki ja näin pari eläväistä unta, jotka muistan. Toisessa olin Ronin kanssa. Uni oli sellaisen hailakan persikan värinen sävyltään. Siinä oli pahaenteinen tunnelma. Istuin jossain ehkä hallissa tai muussa suuressa tilassa, ja Roni istui suoraan edessäni selkä minuun päin siten etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Vaikka itse käännyin niin Roni pysyi koko ajan suoraan edessäni niin että näin ainoastaan hänen selkänsä ja kiinni olevat hiuksensa. Ronin edessä taas istui joku muu, jokin paha olento tai henkilö, joka katsoi Ronin ohi minuun ja manasi minua ja kutsui minua Kukka-Saatanaksi. Minusta tuntui kauhealta, mutten voinut lähteä, koska Roni, joka oli siinä välissä pelottavan liikkumattomana esti tuota toista tyyppiä pääsemästä lähemmäksi minua. Heräsin tähän uneen keskellä yötä ja painauduin kiinni vieressä sikeästi nukkuvaan Javieriin. Aamulla näin selkeän unen, jossa olin jossain kahvilassa, missä sellainen lyhyt ja tukeva punaposkinen vanha ukko tuli luokseni nauraen ja sanoi hymyillen, että tule meille kokeilemaan naamiaisasuja! Vaihdellaan niitä yhdessä! Hän nauraa kihersi ja lisäsi, että voit pitää alushousut jalassasi! Jostain syystä koin tuon miehen täysin vaarattomaksi ja halusin mennä hänen taloonsa. Talo oli suuri ja värikäs ja siellä oli paljon mukavanoloisia ihmisiä istuskelemassa. Ukkeli esitteli minulle valtavat vaatekaapit täynnä upeita luomuksia ja naamiaisasuja, ja osoittautui, että mies oli oikeasti hyväluontoinen. Halusin jäädä kokeilemaan vaatteita taloon. 

Tiistaina olin siis lähtenyt suoraan töistä javierin luoksen. Ehostauduin vähän ja laitoin hiukset kivemmin kiinni. Vähän huulipunaa ja aurinkolasit naamalle. Aurinko paistaa, ihan hyvä tunnelma, vaikka pieni epäröinti siitä, että mitä me oikein teemme? Olemmeko me kavereita, jotka tykkäävät hengailla yhdessä, vai missähän mennään? En tiedä, mutten mieti sitä hetkeä enempää. Ostan ison pussillisen sitruunoita Javierin pyynnön mukaisesti kivasta keskisuuresta marketista ja kuljen läpinäkyvää pussia kannellen kohti hänen kotiaan. En ota bussia, haluan kävellä! Ja mielessäni mietin When Life Gives You Lemons... Kuuntelen täysillä Aleksanteri Hakaniemen biisiä 15. Ja muutamaa muuta. Kävelymatka on liian lyhyt, koska en ehdi kuunnella kaikkia haluamiani biisejä. Ilmoitan, että olen matkalla ja Javier vastaa katselevansa televisiota kotona. Jännittävän tavallista. Saavun hänen kodilleen ja päätän taas koputtaa. Haluan kokeilla kuuleeko hän koputukseni nyt. Ei kuule, eikä Jack reagoi, vaikka koputan lujaa. Sitten soitan ovikelloa ja Jack juoksee heti oven taakse ja Javier avaa oven. Kun selitän etteivät he vain kuule koputusta jostain syystä, niin Javier puolustautuu sen johtuvan siitä kun naapureissa kopistellaan niin usein. No ihan sama. Saavuttuani Javier laittaa katsomansa ohjelman pois ja ottaa pakastimesta kaksi siideriä, hyviä valintoja! Kiitän häntä huomioimisestani ja Javier laittaa juomat valmiiksi pakkaamaansa piknik-koriin. Siellä on viltti, ja lasit ja jotain pientä syötävää. Mansikoita ja pähkinöitä! Oi, aika suloista. Hän on järjestänyt meille piknikhetken kivaan aurinkoiseen iltaan, vaikka tuuli onkin viileä. Otamme heti Jackin mukaan ja menemme ulos etsimään sopivan aurinkoisen ja tuulensuojaisen paikan, jossa istumme herkuista ja juomista nauttien ja sujuvasti eri aiheista jutellen. Javier on oikein myötäilevä ja huomioiva eikä pienintäkään aihetta kiistelyyn synny. Ei, vaikka vitsailen avoimesti ja sanon mitä haluan. Tuuli on kylmä ja pian näpit ovat ihan jäässä, mutta olemme ulkona urheasti ainakin pari tuntia. Sitten keräämme piknikkimme ja lähdemme takaisin sisälle. Javier sanoo, että voisi kokata jotain ja sitten voimme katsoa elokuvan. Niin sovittelevana ja kilttinä. Joo, sopii, edelleenkin ihanan normaalia. Lähes liian normaalia.

Sisälle päästyämme Javier alkaa valmistaa perunoita, papuja ja sienimunakasta. Sanon, että voin auttaa, mutta Javier haluaa palvella minua. Ohi kävellessään hän koskettaa käsiäni tai kevyesti halaa minua. Erikoista. Lojun sohvalla ja juoruilen juttuja, joita tytöt jakavat ryhmäkeskusteluissamme. Javier nauraa jutuillemme ja kyselee kiinnostuneena lisää. Laitan jonkun ohjelman pyörimään ja Javier kokkaa ja on tietokoneellaan tekemässä samalla omia juttujaan. Hengailemme siinä kuin mikäkin vanha pariskunta tyytyväisinä hiljaa omissa jutuissamme välillä jotain kommentoiden. Jotenkin ristiriitaisen outo tunne. Javier kattaa pöydän ja tekee meille kauniit annokset. Ruoka on hyvää, vaikka itse olenkin tottunut käyttämään paljon enemmän mausteita. Lisään ruokaan suolaa. Kiitän ja hoidan tiskit. Loppuillan istuskelemme sohvalla Jackin kanssa katsellen eri ohjelmia ja ottaen rennosti. Hammaspesun jälkeen menemme sänkyyn. Ei seksiä (!). Halaamme ja Javier sanoo, että kiitos kun tulit, oli kiva päivä. Hmm, joo, olen kai samaa mieltä. Oudon normaali päivä, jonka substanssista en oikein ota selvää. Mutta onko sillä nyt niin väliä. Ennen nukahtamista Javier toteaa, että "And look, no fights", johon vastaan "..yet!", ja nukahdamme nopeasti. Saavun edellä kuvatun aamun jälkeen töihin vähän ajattelemaani myöhemmin matkalta nappaamieni eväiden kanssa. Edellispäivän herkullisen näköinen leipä runsaine täytteineen maksoi kivassa kahvilassa kaksi euroa. Lisäksi ostin ihanan tuplasti hinnakkaamman kauramansikkaherkun, jota en voinut vastustaa. Näin siinä käy kun olen Javierilla. Siellä on juuri nämä parhaimmat aamiaispaikat liian houkuttelevina matkan varrella. Heti aamulla hän kysyy nukuinko pommiin ja nauramme asialle. Vilkaisen onlinessa olevaa Ronia. Mietin, että milloinkohan hän ottaa yhteyttä. Se tuntuu jotenkin tosi kaukaiselta. Mutta ennemmin tai myöhemmin tarvitsen sieltä tavarani. Olen utelias näkemään, millainen oma fiilikseni tulee olemaan hänet nähdessäni, tai hänen kanssaan jutellessani. Mutta tänään keskityn lenkkeilyyn ja koti-iltaan, sillä sitten olisi edessä kivan Harrin tapaaminen ehkäpä jo huomenna.    

Lounaan ohessa (liian täyttävän aamulla mukaan napatun lounaan) vilkaisen huvikseni säätiedotusta. En yleensä seuraa mittareita tai ennusteita liikaa, mutta nyt on hypetetty niin paljon säiden lämpenemistä, että haluan varmistaa miltä tulevat päivät näyttävät. Ja niinhän siinä on käynyt, että keskiviikon kohdalla aikaisemmin paistatellut aurinko on vaihtunut pilviin. No se ei tänään haittaa, mutta pilviä on myös huomisen kohdalla ja viikonlopun yhä aurinkoiset ennusteet ovat ropahtaneet muutamalla asteella. Pieni harmitus! Mutta ehkä tästä selvitään. Laitan musiikin sijaan Sami Minkkisen luotsaaman NLP-verkkovalmennuksen soimaan korviini. Vaikka oloni on viime päivinä ollut aikaisempaa tasaisempaa, niin silti olen valmis ottamaan kaikki välineet elämän- ja mielenhallintani tueksi. Kuuntelen alkuperehdytystä siitä, mistä NLP:ssä (Neuro-Linguistic Programming / aivojenkäyttöohjekirja) on kyse. Ensivaikutelmalta minusta tuntuu, että kyse on pitkälti juuri niistä samoista teemoista, joita olen yrittänyt itseeni muualtakin imeä. Eli omaa mieltä ja omia ajatuksia ei tule uskoa tuosta noin vain. Pitäisi keskittyä hetkeen itsensä ulkopuolella, siihen tilaan ja oloon missä sillä hetkellä on. Hauskana vertauksena materiaalissa tuodaan ilmi, että omaa mieltään suodattamattomana kuunteleminen on kuin ajaisi autolla ja tottelisi navigaattoria ilman minkäälaista omaa harkintaa. Moni on sitä tehdessään päätynyt ojaan. Tarkoituksena on vahvistaa kykyä siirtämään stressaavien ja haitallisten ajatusten tilalle myönteisiä tuntemuksia herättäviä asioita. Ei kannata tuhlata murehtimista asioihin joihin ei voi vaikuttaa. "Parasta menneisyydesä on se, että se on ohi" (ja joskus ikävintä?). Turha itkeä jos maito on jo kaatunut! Suurin osa ihmisen peloista ja stressiä aiheuttavista asioista on vain ajatuksia. Ei oikeita asioita. Ihminen pelkää sitä mitä saattaa tapahtua. Ja sehän on järjetöntä ajan hukkaa. Monessa tilanteessa koen olevani tässä ideologiassa aika pitkällä. Pystyn muuttamaan arkisia tapojani ja muihin ihmisiin suhtautumista itselle optimaaliseen asentoon. En koe joutuvani tilanteisiin, jotka olisivat minulle vaikeita tai joita joutuisin murehtimaan jälkikäteen. Jos joku on minulle töykeä tai toimii väärin, niin en koe sen vaikuttavan omaan itseeni juuri mitenkään. Pystyn olla murehtimatta asioita, joille en voi mitään. Paitsi! Näissä lähimmissä parisuhdeasioissa. Näen joskus pieniä välähdyksiä siitä tasaisuudesta, jonka voisin saavuttaa. Mutta se on vielä kaukana. Oppiminen hallitsemaan sitä, minkälaisiin ajatuksiin keskittää fokuksensa, ei ole passiivinen taustalla tapahtuva muutos, vaan aktiivinen toiminta jota täytyy tietoisesti suorittaa. Kunnes siitä parhaimmillaan tulee automaatio. Tässä verkkokurssin aloituksessa on kyse perusteista. Koen aika hyvin tuntevani perusteet. Useimmat käsitellyt asiat ovat minulle jo hyvin tuttuja. Mutta toivon, että materiaaleissa joihin tutustun jatkossa lisää on minulle uusia ja hyödyllisiä toimintamallisuosituksia ja pääsisin omassa tilanteessani eteenpäin.

Iltapäivällä olen saanut lyötyä lukkoon lenkin alkuiltaan parin ystävän kanssa. Hyvä! Koska Javier (joka viestii minulle iloisena pitkin päivää) pakotti minut eilen syömään vaikka ja kuinka paljon! Ja aamulla hairahduin herkkuihin. Olo on turvonnut ja syyllinen. Siispä vaikka sää näyttää harmaalta, niin lenkille on mentävä. Yhtäkkiä mietin, että taidan haluta lenkin jälkeen lasillisen viiniä omalla tutulla paikallani pitkästä aikaa. Nimittäin huomaan hieman enemmän vilkuilevani ajatuksissani Ronia. Joo, nyt pitäisi tietenkin hyödyntää oppejani ja vaihtaa negatiivisuuksia herättävät ajatukset myönteisiin. Ja sitä teenkin. Mutta jotenkin pieni ahdistus häneen liittyen havahtui ainakin hetkeksi. Päästin mieleni lipsahtamaan siihen, että entäs jos me ei oikeasti taas nähdäkään pitkään aikaan. Tai jos taika on nyt kadonnut. Vaikka niin pelkäsin viimeksikin eikä se ollut. Mietin, että mitä jos tapaaminen ei ole Harrin kanssa hyvä. Mitä jos en keksikään viikonlopulle mitään kivaa ja olisin vielä roniton. Mutta sitten hengitän rauhallisesti. Mikään mitä minun ja Ronin välillä tulee tapahtumaan ei liity nyt tähän päivään. Haluanko vaikuttaa tämän hetkisiin väleihimme jotenkin? Haluanko sen epävarmuuden ja torjunnan osakseni? Haluanko viestiä? Ei, juuri nyt en halua. Ehkä sekin hetki on lähellä, mutta ei ihan vielä ainakaan. Silti en voi kieltää ikävää ja kaipuuta puolikastani kohtaan. Voi kunpa joskus voisin suhtautua häneen aidon sisaruksellisesti. Voiko tämä mielenaleneminen johtua siitä kuinka kylmältä ja harmaalta ulkona näyttää? Olenko nyt ripustanut hyvinvointini kesän harteille. 

Harmaasta säästä huolimatta reipas lenkki tekee hyvää. Lenkillä saan ääneen todeta, että aion ottaa nyt mahdollisimman rauhallisesti. En halua mitään vakavaa juuri nyt Javierin kanssa. Se vaihe oli ja meni ja pitää pikkuhiljaa katsoa tuleeko sitä enää. Olen hieman etääntynyt Ronista, ja yritän pitää itseäni viileänä sen suhteen jatkossakin. Saan sanoa, että tuleva kesä innostaa, eikä tunnu siltä että pitää hätäillä minnekään. Ystävä on samoilla linjoilla. Mitään vakavampaa ei pitäisi miettiä ennen kuin kesä on ohitse! Saa nähdä..! Olen muutellut näkemyksiäni ja mielipiteitä niin ahkerasti etten enää luota omiin pidemmän tähtäimen ennusteisiini. Javier jatkaa jutteluaan minulle koko lenkin ajan ja sieltä (alkon kautta) palattuani. Hän on selvästi jotenkin innoissaan siitä että välimme ovat palautuneet. Ei kai se haittaakaan! Minulla on vielä niin äskettäin ollut tunteita muualla, etten pääse heittäytymään ihan samalla innolla tähän juuri nyt. Vaikka olenkin iloinen, että Javier on taas kuvioissa, enkä ole häntä menettänyt. Kaadan itselleni lasillisen viiniä ja kivennäisvettä. Ei mikään kova hinku, mutta tarvitsen jotain pehmentämään lievähköä jännitysoloa. Lipsahdan vilkaisemaan, että Roni on yhä kaukana täältä. Jostain syystä se helpottaa oloani. En ole siis syyttä suotta keskittynyt muuhun. Ei hän edes ole täällä. Ja samalla ajattelen, että varmasti kun hän tulee niin kuulen hänestä. Hörppään kulauksen hyvää viiniä ja mietin, että kävisinkö suihkussa jo tänään ennen mahdollisia huomisillan treffejä, jottei tulisi liian kiire. Mietin kuinka kauhea ihminen olen, että olen taas saanut itseni jaettua näin moneen suuntaan. Mutta en ole luvannut kenellekään mitään. En ole sopinut kenenkään kanssa mitään, vaikka olen yrittänyt. Olen yrittänyt aiemmin luoda pelisääntöjä sekä Javierin että Ronin kanssa. Ja tullut torjutuksi. Joten toimin puhtaalla omallatunnolla. En vain halua loukata tai satuttaa ketään. Ainakaan enempää kuin he ovat satuttaneet minua. Jännitän vähän huomista! Sillä tavoin positiivisesti. En ole tehnyt tällaista pitkään, pitkään aikaan!

Perjantai fiksaa

Minun on heti kirjoitettava ylös aamuni, koska se oli minulle jotenkin vaikuttava. Ensinnäkin yöllä herään taas kahdelta siihen, että Roni on jostain syystä sänkyni vieressä kasaamassa jotain torneja. Hän on hyväntuulinen. Harmittelen pyykkejä joita roikkuu kuivumassa siellä täällä. Meinaan kumartua katsomaan Ronia lattialla, mutta en edes viitsi, koska tiedän, että hän on siellä. Siirrän puhelimeni sivuun, jotta hän mahtuu kohta paremmin nukkumaan, kun on valmis. Sitten myöhemmin herään kesken unien lintujen lauluun ja on jo valoisaa. Minulla on kauhea pissahätä joten nousen vastentahtoisesti ja käyn vessassa. Kello on vasta kuusi! Ihan pakko saada vielä hetkeksi unta, koska on perjantai ja pitäisi jaksaa valvoa illalla. Menen takaisin sänkyyn ja olo on kauhean epätoivoinen yhtäkkiä. Ajattelen, että taas on viikonloppu ja taas joutuu elämään epävarmuudessa siitä mitä tapahtuu. Pyydän mielessäni, että luoja pliis, eikö tämä voisi jo loppua jollain ratkaisulla! Armoa, camoon, en jaksa enää! Vaikken sinänsä itke niin yksi iso kyynel valuu tyynylle. Yhtäkkiä päähäni välähtää, että olen kyllä ansainnut nämä kauheat viikot ja painavan ahdistuksen, koska olen joskus kohdellut muita huonosti menneissä suhteissani. Sanon mielessäni, että joo se on varmaan totta, mutta päästä jo pahasta, missä on anteeksianto! En kestä enää. Anna jo jokin merkki tai päätös tälle showlle, pliis apua. Yhtäkkiä havahdun siihen, että on iltapäivä ja Roni soittaa minulle. Pyytää tapaamaan. Sanon hänelle, että rakastan sinua, mutten voi tulla jos haluat jatkaa tätä "pelkkiä kavereita" -juttua ja minun poisheittämistäni. Roni epäröi puhelimessa eikä haluaisi puhua aiheesta, mutta pyytää minut tulemaan. Sanoo, että jutellaan. Menen Ronille ja istumme toistemme käsistä kiinni pitäen jalat ristissä, kuten joskus aiemminkin. Ensin hän sanoo se tuttu ilme kasvoilla, että haluaisi kyllä muttei vaan pysty! Sanon, että muista se meidän loma. Muista miten siellä sanoit, että se on nyt murrettu mikä meitä on estänyt olemasta yhdessä. Ei heitetä meitä pois, koska pelkään ettemme enää ikinä saa sitä takaisin mistään. Ronin ilme kirkastuu, hän nousee halaamaan minua ja sanoo, että olet oikeassa. Meidän on pakko yrittää! Parannetaan tilanne pikkuhiljaa! Suutelemme ja itken ilosta. Kaikki raukeaa. Kysyn, että entä ne aamut, voidaanko ne parantaa. Roni sanoo, että hän voi tarvita vielä yksinäisyyttä joskus ja totean sen olevan ihan okei. Lähdemme kauppaan. Elina on mukana. Pussailemme Ronin kanssa hyllyjen välissä ja katsomme toisiamme hymyillen rakastuneina, niin kuin aiemminkin joskus. Mietin, miten ihanaa onkaan kun saimme tämän ratkaisun. Pidämme toisiamme kädestä kiinni. Sitten huomaan, että toisella kädellä vedän perässäni suloista vaaleaa taaperoa, jota kohtaan tunnen rakkautta. Pyydän lasta tulemaan ja sanon häntä Roniksi. Koska se on hänen nimensä. Laitamme tavarat kassahihnalle ja kaikki on niin luonnollista, kunnes yhtäkkiä kysyn Elinalta, että tämä on unta vai mitä? Ei tämä olekaan oikeaa. Mistä lapsi olisi tullut, ja tämä kauppakin on ihan vieras. Kukaan ei reagoi minuun ja havahdun sängystäni hereille todellisuuteen. Voi kunpa se olisi ollut totta! On niin paljon kivempi herätä painajaisesta hyvään elämään, kuin siitä mitä janoan paskaan todellisuuteen! Freud hei, help? Ajattelenko alitajunnassani, että vaikka saisin Ronin kanssa parisuhteen aikaiseksi, niin joutuisin aina vetämään perässäni hänen avutonta puoltaan?

Olo on surumielinen ja ulkonakin on ihmeellinen pilviverho, vaikka edessä pitäisi olla parhaat terassikelit. Kun otan aurinkolasit pois silmiltä työpaikalla valuu toisen linssin alta taas kyynel poskelleni. Roni on jälleen tosi aikaisin somessa. En voi olla ajattelematta, että hänellä on joku uusi ihastus, jota käy kyttäämässä, kuten tekee minulle silloin kun ajattelee minua. Hän oli illalla kotona, eikä jäänyt minnekään yöksi. Kai se piristi minua hieman lähtiessämme kivalta terassi-illalta kotiin Elinan kanssa. Saimme nauttia ilta-auringonsäteistä, muutamista hyvistä juomista ja jutuista. Yllättävästä pubitietovisasta, jonne päädyimme sattumalta (todella, todella vaikea). Totesimme illan olleen onnistunut ja ennen kymmentä suuntasimme kohti kotia. Javierin kanssa vaihtelimme viestejä illan aikana hyväntuulisesti, mutta kenestäkään muusta en kuullut mitään. Enkä itse viestinyt kenellekään mitään. Onneksi! Nyt en voi olla vakavasti pohtimatta sitä, miten voisin joko hyväksyä tämän tilanteen, tai muuttaa sen. Se hiton viesti. Pitäisikö minun laittaa jokin ystävällinen viesti tiedoksi siitä, että tämä kaikki nyt riippuu hänestä. Jos häne ei vastaa, niin siinä vaiheessa voin täysin puhtaalla omallatunnolla yrittää jatkaa eteenpäin ja sopia muiden tapaamisia. Vaikka niinhän olen osittain tähänkin asti tehnyt. Tilastollisesti ajatellen viestin laittaminen on ollut useammin hyvä ratkaisu, kuin laittamatta jättäminen. Uskon, että se madaltaa kynnystä ottaa yhteyttä jatkossa, vaikka juuri nyt olisi huonompi hetki. Mutta tässä tilanteessa asia voi olla toisin. Voi kunpa minun ei tarvitsisi ratkaista tätä tilannetta (hyväksy tai tee jotain!). Eikö hän jo voisi ryhdistäytyä ja ottaa itse yhteyttä oli tilanne mikä tahansa. Eikö joku voisi sanoa, mitä pitäisi tehdä!

Työpäivän aikana täytän lojumaan jääneen pakollisen työterveyskyselyn. Kyllähän te tiedätte nämä, missä kysytään perussairaudet ja kipukohdat ja liikuntatottumukset. Painoindeksit ja mielialaoireet, työmotivaation, työolosuhtet ja päihteidenkäytön. Ja päätän vastata kerrankin täysin totuuden mukaisesti. Kyllä, olen hyvissä mitoissa. Minulla ei ole mitään sairauksia tai fyysisiä oireita. Kyllä, viihdyn työssäni ja pärjään siinä. Kyllä, saan riittävää arvostusta ja tukea työyhteisöltäni. Ei, selkäni ei ole kipeä. Ai kuinka paljon juon alkoholia? Vastaan rehellisesti: vähintään neljästi viikossa. Ai kuinka paljon? En jaksa laskeskella annosmääriä tarkasti, mutta heitän aika rehellisesti suuret määrät taulukkoon. Kärsinkö unettomuudesta? Ei, en, mutta herään lähes joka yö kerran tai pari näkemään hallusinaatioita. Ei, en koe olevani täysin iloton, mutta kärsin jatkuvasta kroonisesta ahdistuksesta. Kyllä. Ainoa kohta, jossa en ole totuudenmukainen on kysymys siitä, olenko käyttänyt huumeita viimeisen puolen vuoden aikana. Noh, olen käynyt Amsterdamissa. Ja baarin vessassa. Ja Ronin kavereilla. Mutta koska se on ollut niin lievää ja satunnaista eikä lainkaan ongelma, niin en koe tarpeelliseksi nostaa sitä esille. Kerron Ossille rehellisyyskampanjastani. Hän heti manaa, että no nyt pääset alko-ohjelmaan! Tai! Saan mahdollisuuden oikeastikin saada reseptin ilta-ahdistukseeni. Haluan oikeasti apua, joten miksei. Koska työni olen aina hoitanut hyvin, en usko tämän rehellisyyden vaikuttavan työsuhteeseeni. Ja sitä paitsi, ihan sama. Odotan innolla mitä tapahtuu.

Lounastauolla käyn lämmittämässä eilen kotimatkalta ostamaani juustohampurilaista parikymmentä sekuntia mikrossa ja syön sen sitten ilman toista sämpylää työhuoneessani. Vaikkei kyllä tekisi yhtään mieli. Ruokahalua ei ole, kun taas tämä ahdistus on kasvanut. Rintaa kuumottaa, tai keuhkoja, tai sydäntä tai jotain. Nieleminen on vähän vaikeampaa kuin tavallisesti. Tuntuu että kurkussa on pala. Vatsaan pistää. Sydän hakkaa tiheästi, kuten aamullakin. Liikkuessa tuntuu kuin koko vartalo vapisisi koko ajan. Silmät ovat vetiset. Hengittäminen manuaalista. Poskia pistelee. Kädet ovat aivan kylmät ja saan kylmänväristyksiä. En tiedä mistä nämä selkeät ahdistuneisuuden oireet ovat taas syntyneet näin vahvoiksi, kun tilanne on kutakuinkin sama kuin joka viikko. Aina joskus se vain iskee pienestäkin yksittäisestä asiasta. Se on kuin ennakkoaavistus siitä, että jotain on menossa pieleen. Tai pelkään jotain. Jota nyt aamulla kokemani todellinen uni korostaa. Ällöttää ja ärsyttää kaikki realistiset tulevaisuudennäkymät. Vaikka varmaan eri teille lähteminen olisikin tervein ratkaisu pidemmällä tähtäimellä. Otan puolikkaan rauhottavan, jotta selviydyn siihen asti, että voi ottaa lasillisen. Iltapäivän joudun todella tiiviisti keskittymään työjuttuun, mutta silti polte kuplii rinnassa koko ajan. Kotiin tullessa aurinko kuumottaa ihanasti. Ja tyhmästä olosta huolimatta haluan terassille, kuten olemme suunnitelleet. Ajoissa ja iloisena ja kauniina. Päätän olla miettimättä liikaa ja kysyn Ronilta, että menikö työasia odotetusti. Hän oli puhunut siitä minulle paljon ja oikeastikin asia kiinnostaa minua. Enkö muka voisi? Kaverillisesti. En ole sanonut mitään mihinkään muuhun vihjaajaa koko viikkoon hänelle. Ja hän itse puheli minulle taas matkoista maanantaina. Olkoot lapsellinen keskenään jos taas tästä vetää ahdistukset nenään. Sovimme ystävättären kanssa, että lähdemme ajoissa ulos. Valmistaudun siis reippaasti, jotta pääsemme matkaamaan kohti terasseja ja jos Roni ei vastaa, niin emmeköhän löydä jotain muuta viihdyttämään illtaamme. Ja vaikka vastaisikin. Ossikin on ulkona, kukapa tietää vaikka terassikausi toisikin meidän yhteen. Lisäksi kiinnostavan oloinen tinderi vihjaili että voisi olla ystäviensä kanssa terassilla. Ja ainahan on kivointa tutustua uusiin ihmisiin spontaanistikin. Se on perjantai. Joten pakko tapahtua jotain kivaa.

200

Torstai-iltana tissuttelen kiitettävästi maustettuun kivennäisveteen sekoitettua valkoviiniäni (Karhunvatukkavichy on ihanaa ja ei kaloreita) ja juttelen lenkkikaverini ja ulkomaan tuttuni kanssa samalla televisiosta jotain turhaa katsellen. Olo on tasainen. BLING. Roni kertoo lähtevänsä ulos ystävänsä kanssa. Sitten puhe kääntyy taas ostamiimme asusteisiin. Ja ahhh. Roni ehdottaa, että kokeilisimme niitä yhdessä viikonloppuna. Yritän taltioida tätä tyytyväisyyden tunnetta muistoksi itselleni. Juuri näin halusinkin käyvän. Olen taas onnekas. Vaikkakin tilanne voi taas olla erilainen huomenna. Yllätyskiireita tai "yllätyskiireitä" voi aina ilmaantua tarvittaeissa. Mutta nyt nautin hyvästä fiiliksestä. Jopa niin paljon, että kysyn Taunolta miten hänen huhtikuunsa on sujunut. Hän kertoo pääsiäisen olleen surkea. Olen aidosti harmissani hänen puolestaan, mutten voi olla jakamatta yksityiskohtia omasta viikonlopustani. Ja samalla mietin, että mikä saa Ronin nyt olemaan taas avoin tapaamiselle. Se, että on viikonloppu? Se, että hän on humalassa ja hyvällä mielellä työasioiden edistyttyä? Vai ehkä se, että olen pitänyt yhteyttä ja ilmaissut halukkuuteni nähdä ja se on alitajuisesti kehittänyt hänellekin ajatuksen tapaamisesta? No oli mitä oli niin toivon, että se pätee huomenna. Juuri nyt olen aika onnellinen pienellä varauksella. Päätän, että jos Roni vielä viestii jotain, niin toivotan hänelle hyvää yötä ja sanon, että toivottavasti näemme huomenna. Juttelen myöhään ulkomaan tuttuni kanssa ja huomaan että keskustelumme hymyilyttää minua. Joku aivan vieras minua nuorempi mies jostain Intiasta ilahduttaa minua jutuillaan. Olemme jopa tutustuneet toisiimme ja toistemme elämään. Tiedän paljon hänen eksistään ja mitä hän aikoo tehdä viikonloppuna ja hän takuulla tietää kaikenlaista minusta. Tämähän on jopa hauskaa ja aika absurdia! Hän ansaitsee nimen. Hän on Singh. Hän lähettelee minulle myöhäisillan ratoksi hauskoja intialaisia youtubevideoita. Menen tyytyväisenä iltapesulle. Toiveikkaana. 

Nukun ehkä paskimmat yöunet ikinä. Ensinnäkin juuri kun olen nukahtanut herään puoli yhdeltä puhelimen piippailuun, kun Roni kertoo olevansa toisessa baarissa. Hyvä. Toivotan hänelle hyvää yötä. En tietenkään laita puhelinta äänettömälle vaan herään taas ennen neljää siihen, että Roni kertoo olevansa taksissa. Noin kymmenellä eri viestillä. Toivoo, että tulen huomenna ajoissa, heti töistä. Ihanaa. Hyvä. Mutta kesken unien herääminen aiheuttaa sekoilua ja huhuilen taas Ronia olohuoneesta sänkyyn nukkumaan. En saa unta tämän jälkeen ainakaan pariin tuntiin, kun herään yskään joka kerta kun meinaan nukahtaa. Torkahdan hetkeksi juuri ennen herätyskelloa. Ärsyttää, mutta herätessä olen innoissani siitä, että olen todellakin menossa Ronille. Vastaan hänelle heti aamulla, että tulen kyllä, ettei hän ehdi perua tapaamistamme. Töissä olen tavallista innokaampi ja aktiivisempi. Juon tupla-annoksen kahvia. Vastailen iloisten hymiöiden saattelemana Manuelille ja Singhille. Ossikin on taas aktiivinen! Iloisena kerron kaikille toiveideni ehkä toteutuvan taas. Jes. Suunnitelmanani on mennä ruokatauolla kotiin suihkuun, jonka jälkeen voin lähteä Ronille suoraan töistä. Mainiota. 
 *
Ja ei aikaakaan kun istumme siiderillä ja suunnittelemme viikoloppua.

Muista kiittää

Keskiviikkoiltana loikoilen kotona ja siemailen viiniä. Kommentoin jotain hassua facebookissa ja saan Ronilta tykkäyksen. Siitä aloitamme keskustelun, jossa hyväntuulisesti puhumme jostain Ronin päivään liittyvästä kommelluksesta. Okei, kaikki on hyvin, vaikka hän onkin ollut minua kohtaan vaisu ja kiireinen muualla. Mutta sellainen hän on. Menen hyväntuulisena nukkumaan puolen yön aikaan ja herään ainakin kolme kertaa etsimään Ronia ja huhuilen häntä nukkumaan. En millään pysty muistamaan oliko hän illalla luonani vai ei. Aamulla herään väsyneenä katkonaisista yöunista ja unohdan ottaa aamulääkkeeni kokonaan. Töissä aamulla olo on ahdistunut. Ahdistuneempi kuin aikaisemmin. Yhtäkkiä ajatus siitä, ettei Roni ehtisi tai tahtoisi tavata viikonloppuna tuntuu tosi kurjalta, etenkin kun varasuunnitelmia vielä tälle viikonlopulle ei ole. Päätän, että lähden lounastauolla hakemaan lääkkeet kotoa. Ja otan tuplana. Yleensä minulla on niitä aina mukanani viikonloppureissujen varalta, mutta nyt kaikki on päässeet loppumaan. En jaksa keskittyä töihin. Mietin, että pitääkö minun hyväksyä tämä tilanne vai tehdä sille jotain. Aion tehdä sille jotain. Joten päätän, että lounaan jälkeen (en aio syödä mitään, söin aamupäivällä rahkan) laitan Ronille jonkin eiliseen aiheeseen liittyvän jatkoviestin ja samalla yritän jatkaa keskustelua kysymällä, että tapaammeko viikonloppuna. Ihan noin vain suoraan. Haluan tietää. Ehkä kysyn jopa, että näemmekö huomenna. Miksen jos kerran haluan. Sitten jos vastaus on kieltävä ehdin järjestää jotain muuta tekemistä. 

Lounastauolla käyn kotona, kuten olin suunnitellut. Otan puolikkaan lasillisen viiniä tuplalääkityksen kera ja sitten palaan töihin. Minun ei erityisesti tarvitse keskittyä mihinkään uuteen, joten ihan sama. Ja puolikas lasillinen nyt on yhtä tyhjän kanssa keskittymisen suhteen minun tilassani. Juttelen niitä näitä ulkomaan tuttavani kanssa ja olo on aika tasainen. Mikään mitä viikonloppuna tapahtuu ei vaikuta tähän hetkeen. Ja ainoa mitä voin asialle tehdä on ehdottaa tapaamista. Siinä se. Sitten on vain hyväksyttävä tilanne ja yritettävä tehdä siitä paras mahdollinen. Hyvä. Mietin tässä samalla mahdollisia varavaihtoehtoja. Viestisin varmaan Dimille ja kysyisin haluaisiko hän jo viikonloppuna nähdä vaikka yksillä. Sitten voisin koittaa sopia lasilliset vaikka vanhan kunnon Ryanin tai Rickyn kanssa. Ja hätätapauksessa voisin jopa käydä juomassa viiniä Manulla ennen yöhön lähtemistä. Ja ainahan on tinderit, joista saattaisi löytyä seuraa lasillisille. Kaikki on ihan hyvin. Vaikka ystävät ovat ulkona vasta lauantaina. Ossi kertoo olleensa nyt edellisen todella pahan putken jälkeen aivan selvinpäin ja aikoo jatkaa sillä linjalla. Olen vähän skeptinen, mutta hänellä on mahdollisuus etenkin jos hänellä on tyttöystävän tuki. 

Alkuiltapäivästä lähetän Ronille iloisen ja huolettoman heittoni siitä, että voisi törmätä. Hyvä. Kuten aavistelin, hän ei vastaa pitkään aikaan, mikä on typerää, koska näin hänen sekuntia aikaisemmin sosiaalisessa mediassa. Eli joko hän ei tiedä mitä vastata vielä, tai aiheutin hänessä ahdistusta. No ihan sama. Ainakin saan itse nyt jonkinlaista lisätietoa tilanteestamme ennemmin tai myöhemmin. Ja annoin hänelle helpon takaportin kysymällä tuliko hänelle kiireitä viitaten meneillään oleviin työasioihin. Olisi tietenkin ollut kivaa, jos hän olisi heti vastannut, että joo nähdäänkö heti huomenna kello viisi. Se olisi vahvistanut tietoa siitä, että olemme oikeasti edenneet, eikä enää tarvitse stressata typeriä olemattomia ahdistuksia. Mutta nyt ei päästä ihan niin helpolla. Sitä paitsi iltapäivää kohden ottamani lääkkeet turruttavat fiiliksiä sen verran, ettei sitä ahdistusta enää niin elävästi tunnu. Harmi, että oikeat fiilikset pitää turruttaa pois, mutta joskus se on parempi ratkaisu. Ja huhtikuussa se on.  Ehdotan ystävättärelle, että voisimme käydä helpottavilla drinkeillä illemmalla vaikkapa kivan lenkin jälkeen. Sillä kuluu mukavasti torstai-ilta!  Ossi latelee minulle viisauksiaan siitä, että pitäisi keskittyä ihan muuhun kuin kiireiseen viikonloppuelämään. Kyllä, tiedetään. Mutta en ole ihan siinä pisteessä vielä. 

Alan jo pikkuhiljaa miettiä, että jos Roni on minulle tyly eikä anna mitään viitettä siihen, että välillämme on kaikki kuten edellisen viikonlopun aikana, niin ilmoitan heti Dimille, että yökyläily sopii. Kostona! Aika lapsellista vai mitä. Saisin pienet kiksit siitä, että ainakin joku haluaa viettää  kanssani aikaa. Mutta parantaisiko se tilannetta oikeasti? Ehkä. Mutta minun ei kannattaisi hätiköidä tämän asian kanssa, koska Ronihan on tunnettu kelkan kääntymisestä. Riippumatta siitä mitä hän tänään sanoo, voi hän olla eri mieltä taas huomenna. Olen ollut tässä tilassa jo niin monta kertaa. Että oikeasti yritän olla aloitteellinen ja selvittää tilannetta, mutta se hyvin harvoin on johtanut mihinkään ratkaisuihin. Oikeastaan ei koskaan. Edellisviikon aktiivisuudellani sain tavattua Ronin, mikä johti mahtaviin vapaapäiviin. Mutta en todellakaan halua alkaa joka viikonloppu lähetellä yöllisiä viestejä hänelle tapaamisen toivossa. Nyt myös varma hauskanpitokaveri Alex on poissa kuvioista sanottuaan viimeksi, että tarvitsee jotain omaa aikaa, eikä voi nyt olla yhteyksissä. En tuollaisen kommentin jälkeen aio olla missään yhteydessä ensin. Mutta kai vaihtoehtoja aina riittää. BLING. Kotiinpäästyäni ystävätär ehdottaa lenkillelähtöaikaa, ja ehdottomasti yhdet sen jälkeen. Hienoa! Jatkamme juttua Ossin kanssa ja jaan hänelle viimeisimpiä ostoksiani. Hän on taas fiksu ja kiva oma itsensä. Jaksaa kuunnella ja kommentoida juttujani. Ja tietenkin Manuel sanoo, että olen tervetullut taas hänen luokseen. Tuu kahdeksalta illalla! No en tosiaankaan tule ainakaan niin myöhään. Ja sitten Roni viestii. Hän lähettää minulle kuvan eräästä erityisestä työhön liittyvästä jutusta, jota on pakertanut koko päivän ja sanoo, että hoitaa nyt sen alta pois. Hei, se oli ihan hyvä! Ei kyllä vastaus kuten ei näissä tilanteissa  näköjään koskaan (uskomatonta!), mutta se ei ole ei. Mieli paranee. Nyt on kiva lähteä reippaalle kävelylle ja keventämään iltaa. En vielä tiedä mitä huomenna tapahtuu, mutta jotain joka tapauksessa. Ah, tyyneys on tavoitettu taas hetkeksi. 

Ehdimme tehdä kivan lenkin juuri ennen kuin sää huononee. Ennen kuin ehdimme astua baariin BLING. Saan viestin Ronilta. Hän jatkaa innoissaan työjutuistaan kertomista. Pyytää niistä mielipiteitäni. Olen otettu. Vaihtelemme hauskoja viestejä pitkään. Hän kertoo olevansa menossa esittelemään projektiaan ystävälleen ja puhumme samalla asusteista jotka hankimme. Roni lähettää sydämiä ja toteamme että meille tulee vielä hauskaa niiden kanssa. Jes. Eli ennemmin tai myöhemmin tapaamme. Toivottavasti ennemmin. Heti oloni paranee huomattavasti. Ei ole hätää. Hän on siellä ja ajattelee minua. Myös Ricky viestii ja sanon hänelle, että jos olen vapaalla niin voimme käydä drinkeillä. Hyvä. Siinä valmis ja turvallinen varasuunnitelma. Kirjoitamme ystävättären kanssa haikuja baarissa ja sitten käymme ystävättären kanssa vielä alkossa ja ruokakaupassa. Näin se torstai kuluu. Huomaamatta ja mukavasti. Kun vielä jaksa sevitä hyvin huomisesta työpäivästä niin voin alkaa haaveilla siitä miten tapaisin Ronin mahdollisimman pian. Kotona kaadan itselleni lasillisen viiniä ja otan pienen ruoka-annoksen tummaa pastaa ja kastiketta. Olen tänään kiitollinen siitä, että Roni jakoi tärkeitä ja arkaluontoisia asioita kanssani, eikä mikään viittaa siihen ettemmekö tapaisi. Olen kiitollinen ystäväni, jonka kanssa voin aina viettää aikaa tylsinä päivinä ja jutella mistä tahansa. Olen kiitollinen siitä, että sain pestyä eilen pyykkini, joten minulla on kaikki tärkeät vaatteet puhtaana viikonloppua varten.