Kommentoin vaivatta sarjaa ja olen oikeasti iloinen vieraistani. Seuraava ohjelma alkaa ja yhtäkkiä kesken jakson tunnen aivan selkeästi, kun suupieleni alkavat valahtaa alaspäin. Yhtäkkiä en pystykään keskittymään Twin Peaksin uuden kauden jaksoon. Huomaan kokoajan tuijottavani tyhjyyteen ja ajattelevani jotain ihan muuta. Sanon, etten tykkää tästä jaksosta koska siinä on niin paljon väkivaltaa. Vaikken oikeasti hätkähdä sellaisesta. Sanon, että minua alkoi yhtäkkiä väsyttää. Katson kelloa ja on juuri kulunut se aika, minkä lääkkeen pitäisikin vaikuttaa. Nytkö se jätti minut oman onneni varaan. Ihan tuosta noin vain. Yhtä yllättäen kun se tehosikin. En voi tehdä muuta kuin odottaa, vaikken meinaa pysyä aloillani. Ihan kuin minulla olisi keskittymishäiriö, kun vilkuilen hermostuneena kelloa. Sitten saatan muut ovelle ja kiitän vierailusta. Väännän naamani hymyyn, mutta tunnen kuinka silmäni katsovat tyhjyyteen. Heti kun vedän ulko-oven kiinni alan itkeä ilman mitään syytä. Ihan vähän vain. Ei olo nyt yhtäkkiä niin kamala ole. Ahdistus vain tuli taas tuntuvammin takaisin. Nukkumaanmenoaikaan on niin lyhyt aika, että kaadan itselleni pienen lasillisen viiniä, enkä aio ottaa mitään lääkettä, jottei arvokkaat pillerit tuhlaudu turhaan nukkumiseen. Jos vielä kärsisin uniongelmista tämän lisäksi, niin tilanteeni olisi huomattavasti vakavampi. Selaan hetken uutisotsikoita, joista en ole ollenkaan kiinnostunut. Koska on pakko kuluttaa jotenkin vielä tunti. Ja huomaan, että joku on hukkunut uimarannalla ja siitä on noussut kohu. Puhutaan ettei lapsen äiti osannut uida. Ja heti mietin, että kuka aikuinen ei osaa uida. Mutta mikä minä olen ketään tuomitsemaan. Enhän minäkään osaa edes elää. Mieleeni muistuu taas se hetki, kun meinasin itse hukkua lapsena. Olin tosi pieni. Sellaisessa pikkulasten pienessä altaassa. En muista paljoakaan lapsuudestani, mutta tuon muistan täysin kirkkaasti mielessäni. Muistan kuinka olen avannut silmäni kloorivedessa ja katsonut uima-altaan turkoosia pohjaa. Enkä ole pystynyt nostamaan itseäni ylös vedestä. Makaan siinä istuma-asennossa selkä ylöspäin, enkä voi tehdä mitään. En saa nostettua päätäni ylös vedestä. Minulla taisi olla jopa kellukkeet käsivarsissani. Ehdin pelätä hetken ja ehkä räpiköidä. Kunnes perheenjäseneni tulee nostamaan minut kainaloista ylös. En halua kuolla tai ole itsetuhoinen, kuten olen kertonut. Mutta väkisinkin mieleeni tulee vahva ajatus siitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi jos olisin vain hukkunut sinne. Kukaan ei pakottavasti tarvitse minua täällä. Aina minä olen se joka tarvitsee ja haluaa muilta jotain. Joskus minusta tuntuu että näen perhettänikin siksi, että he kokevat sen velvollisuudeksi, koska varmaan aavistavat miltä minusta tuntuu. Minä olen se hankala ja epätyytyväinen perheenjäsen. Ja jos ottaisin lääkkeen, joka veisi ahdistuksen pois, niin häpeäisin näin naurettavaa tunnetta, enkä ikinä myöntäisi sitä omakseni. Sairasta. Sairaan ahdistavaa. En ota toista lasillista viiniä, vaan kokeilen mennä suoraan sänkyyn saamaan unta pitkästä aikaa. En voi totuttautua nukkumaan sohvalle metelöivän television eteen vain siksi, etten halua nukkua yksin. En suostu siihen, että ahdistus ajaa minut pois omasta ihanasta sängystäni. En enää ikinä halua, että ahdistuksesta tulee normi, kun sain kerran jo kokeilla miltä tuntuu olla normaali.
Yllätyn itsekin miten helposti minua alkaa unettaa heti kun menen sänkyyn. Nukahdan nopeasti, mutta herään keskellä yötä pahaan painajaiseen. Taas joku jahtaa ja pitää piiloutua. Yritän suojella heikompia perheenjäseniä ja keksiä hyviä piilopaikkoja. On hämärää ja sijainti on ihan uusi. Unessa oli vielä jotain yksityiskohtia, joita en muista. Tällä kertaa se ei ole jännittävä seikkailu-uni, vaan pelottava oikeasti. Kun herään painajaisesta itkien luulen olevani jonkun kanssa hotellissa, ja kestää hetken tajuta, että olen yksin kotona. Ihme kyllä nukun ihan hyvin aamuun asti. Luoja suokoon, että saan säilyttää nämä unenlahjat. Aamulla alan heräillä taas itsekseni ja olen jo varma, että herätyskello on jättänyt soimatta. Mutta vielä on tunti aikaa. Menee ehkä ihan pieni hetki, että ahdistus valuu mieleeni. Sen oikein tuntee, kun se havahtuu hereille ja sisältäpäin ensin täyttää kraaterin ja sitten leviää sitä kautta joka paikkaan. Kun tunnen sen alkavan levitä, koitan mielessäni äkkiä keksiä hyviä ajatuksia, mutten ikinä ehdi ennen kuin se on jo vallannut ajatukseni. Silloin minun pitää hetken ajan kohdata ne pahimmat ajatukset ja epäonnistumisen tunteet. Sydämeen heti sattuu kun muistan ettei minulla ole Javieria. Ajatus yksinäisyydestä. Ne vain kertaheitolla tulevat ahdistustulvan mukana, enkä voi sille mitään. Sitten kun se pahin rysäys on tullut ja tuttu ahdistus on taas siellä missä se on lähes aina asunut, niin voin alkaa selitellä itselleni, että asiat on ihan hyvin. Käyn pakonomaisesti mielessäni läpi asioita, jotka ovat hyvin. Makoilen siinä vielä sängyssä ja näytän varmaan niin levolliselta. Mutta mielessäni hoen kiitosta kivasta kodista ja hyvästä tulevaisuudesta. Ajattelen heti sitä sielunkumppania, joka varmaan odottaa jossain. Koitan mielessäni laittaa Javierin hänelle kuuluvalle paikalle, eli kauas taka-alalle. Sinne missä ovat ne miehet, jotka eivät ole minulle oikeita monesta hyvästä syystä. Nousen ylös ja petaan sänkyä. Kuljen hammasharja suussa ympäri asuntoa ja puen päälleni. Ja samalla puhun ääneen niitä samoja asioita, kuin aina. Käyn läpi niitä syitä miksei Javier ole oikea minulle. Ja miten hyvä minun on olla yksin. Ikään kuin suorittaen jotain rituaalia ja uhrilahjaa, jotta ansaitsisin tänään vähän paremman päivän. Rukoilen, että pääsisin eroon tällaisista aamuista. Nyt kun tajuan, ettei tämä ole normaalia, niin en enää siedä tätä. Ja ajatus siitä, etten enää pääsisi siihen tilaan, jossa olin vielä jokin aika sitten on täysin mahdoton. En haluaisi aloittaa aamua ottamalla mitään ylimääräistä ahdistuslääkettä. Enkä yleensä ole ottanutkaan. Mutta sitten toisaalta mietin, että miksen. Jos purkin kyljessä lukee, että tarvittaessa pari kertaa päivässä. Mutta entä jos sitten en pystykään olla enää ollenkaan ilman ylimääräisiä lääkkeitä ja altistan itseni pahempaan jamaan?
Jos oikein kunnolla keskityn ajatusharjoituksiin ja hengittelyyn niin saan ahdistuksen lieventymään pieneksi hetkeksi. Siksi hetkeksi kun keskityn tippa linssissä väkisin mantroihini. Ja heti kun lopetan niin ahdistus vyöryy takaisin. Kahvitauolla en jaksa osallistua keskusteluun ja ahdistus tuntuu taas vartalossa siten, että tiedän etten pysty syödä lounasta. Siispä otan yhden minulle määrätyn miedon ahdistuslääkkeen aamupäivällä. Tarkkailen kelloa, että milloin oloni muuttuu. Pelottaa ettei se auta. Ihan koko ajan olen itkuherkkä ja joudun tsempata töissä. Muistan tämän saman olon jo kaukaa menneiltä vuosilta, jolloin en ole kai tajunnut että kärsin ahdistuksesta. Tai en ole tajunnut ettei se ehkä ole osa minua. Kuten olen aiemmin maininnut, niin tuo kraateri on ollut kiinni minussa niin kauan kuin muistan. En ole ikinä saanut sitä vaimenemaan kuin hetkittäin. Ja vasta nyt kolmekymppisenä olen tajunnut, ettei minun ole pakko kantaa sitä koko ajan mukanani. Vasta nyt, kun sain noin puoli vuotta elää ilman tätä ahdistusta tajuan miten erilaista elämäni voi olla ilman sitä. Ja tavallaan tämä kontrasti vain lisää ahdistusta. Koska pelottaa, ettei se enää lopukaan. Vituttaa, että se on menneisyydessä vaikuttanut kaikkiin tekoihini ja päätöksiini. Olen käytännössä tuhlannut vähintään viisitoista vuotta elämästäni antamalla ahdistuksen määrätä tekemisiäni. Olen roikkunut väärissä ihmisissä ja toiminut usein väärällä tavalla. Itkettää nuoren itseni puolesta. Se, että olen nyt tarkkaillut itseäni ja ajatuksiani ja tunteitani on osoittanut, että olen aivan eri ihminen silloin kun minulla ei ole ahdistusta. Ajattelen asioista aivan toisin. Haluan eri asioita. Olen tyytyväinen enkä tarvitse jatkuvasti jotain. Olen normaali ja tyytyväinen! En tajua miksi näin piti tapahtua. Että se tuli takaisin. Ehkä siksi, että oikeasti ymmärrän mistä on kyse. Minun on pakko ajatella, että tällä on joku tarkoitus. Ja että se on vain väliaikaista. Pian taas pääsen kraaterista eroon. Koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Minulla saattaisi olla vielä runsaasti aikaa jäljellä elää parempaa elämää. Elää minun oikealle minälleni tarkoitettua elämää. Nyt tiedostan jatkuvasti ahdistuksen. Koko ajan tunnustelen sitä kuin vierasesinettä, jonka olen vahingossa nielaissut. Se tukkii hengitysteitä ja täyttää vatsalaukun. En voi elää enää näin, kun näin mitä on aidan toisella puolella. Olen jättänyt saamani kipulääkityksen kokonaan pois, koska havaitsin selkeän yhteyden ahdistuksen räjähtämiselle ja tuolle lääkitykselle. Sen lisäksi tilanne Javierin kanssa sai minut jo aiemmin stressaantumaan. En tiedä mikä muu on laukaissut taas kraaterin. En voi varmuudella tietää miksi pääsin aiemmin ahdistuksesta eroon. Luulin aidosti parantuneeni. Varovaisesti iloitsin ja tunsin onnellisuutta. On kulunut pian tunti eikä ahdistus ole vielä vaimentunut. Koitan hengittää syvään ja rauhallisesti, ja keuhkot painuvat uloshengittäessä kasaan kraaterin painosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti