Kokemuksia triptyl-lääkkeestä

Keskiviikkona löydän siis tyytyväisyyden ja ahdistuskraateri hiljenee. Olen iloinen. Vaihdamme jopa Javierin kanssa pari leppoisaa viestiä lisää. Haen perheenjäsenen mukaan lenkille ja katsomaan ohjelmia. Jutustelen ja tunnen oloni tasaiseksi. Laitan energisenä pyykkiä pyörimään. Sitten pikkuhiljaa aika kuluu ja ottamani ahdistuslääkkeen vaikutus kai laimenee. Huomaan, että taas Javier alkaa pyöriä ahdistavana mielessäni, kun aikaisemmin olen ajatellut kavereita ja piknikkiä ja hauskaa Santtua, jonka kanssa vaihtelemme muutamia sisällyksettömiä viestejä. Olen jo ollut mielessäni ihan varma, että jaksan odottaa ihanaa sielunkumppania, enkä mitään jäykkää ja hankalaa Javieria. Sitten otan tupla-annoksen triptyl-lääkettä. Kipulääkettä, jonka pitäisi boostata ahdistuslääkkeen tehoa. Eikä mene kauaa kun purskahdan itkuun ihan ilman mitään syytä. Tuosta noin vain nappia painamalla kesken leffan. Olo muuttuu ihan kauhean epätoivoiseksi ja vaikeaksi. Vaikkei mitään ole tapahtunut. En voi olla tällainen normaalisti. Alan googletella lisää kokemuksia tästä lääkkeestä ja löydän lukuisia ihmisten kokemuksia siitä, miten lääke on käynnistänyt ahdistuksen ja selittämättömät itkukohtaukset. Tosi monella. Yritän etsiä tietoa siitä, että pitäisikö lääkkeen syömistä vain jatkaa, jotta se alkaisi toimia oikein. Vai lopettaa sen käyttö heti. Oloni on täysin selittämättömän epätoivoinen. En ole suisidaalinen, mutta ymmärrän että joku voi näissä oloissa sellainen olla. En voi lopettaa itkemistä ja selitän perheenjäsenelleni, että uskon löytäneeni syyn viimeaikaiseen alakuloisuuteeni. Hän on sitä mieltä että lääke pitää lopettaa heti. Olo on aika kestämätön ja haluan apua heti. Googletan lähimmät yksityiset terveysasemat ja varaan torstaiaamuksi itselleni ajan yksityiselle lääkärille. Haluan kuulla toisen lääkärin mielipiteen tästä lääkkeestä. Ja haluan jotain muuta apua tähän tilanteeseen. Olen niin ahdistunut, että lähetän Javierille mukavien jutustelujen päätteeksi viestin, jossa sanon, että ikävöin häntä loman aikana ja minua harmittaa, että asiasta puhuminen on niin vaikeaa. Jep, sinne sekin meni. Ei voi perua enää vaikka vähän nolottaa. Toimin ahdistuneessa sekavuustilassa. Ehkä ihan turhaan. Ehkä pahentaen asioita. Mutta se on totta. Halusin sanoa sen, enkä voi sille enää mitään. Onneksi olen maltillinen. En kysy mitään, enkä pyydä mitään. Totean vain tosiasian. Ja kyllä. Takuulla Javier ottaa sen ahdisteluna ja painostuksena ja ties vaikka minä. Mutta minua ei vittuakaan kiinnosta juuri nyt. Hän on sivuuttanut minut kokonaan ja kohtelee minua kuin etäistä tuttavaa. Vaikka juuri olemme viimeksi viettäneet rakkaudentäyteisen viikonlopun yhdessä. Ei se ole reilua, ettei hän voi edes sanoa, ettei meillä ole tulevaisuutta yhdessä. Ei vaikka kuinka sitä kääntelisi ja vääntelisi minun syykseni. Niin silti koen olevani oikeutettu kuulemaan, että missä mennään. Minua roikotetaan täällä enkä osaa rimpuilla itseäni irti. Inhoan tätä tilannetta ja sitä etten ikinä saa selvyyttä mihinkään. Vaikka kuinka olen yrittänyt puhua suoaan niin mikään ei auta. Joten tuskin tällä viimeiselle viestillä on mitään merkitystä. Ja tämä paska epätoivoinen ahdistus ei tee mistään yhtään helpompaa. Se sai minut nyt lankeamaan säälittävään viestiin. Ei voi mitään.

Ja alla pari keskustelun pätkää joissa sama lääke on aiheuttanut vastaavia oireita.