Ahdistuksen karkoitus, arki 1

Sunnuntaina jaksan käväistä pyörähtämässä juhlissa, joissa joku etäinen tuttu yrittää tehdä tuttavuutta niin aktiivisesti, että joudun sanomaan, ettei minua huvita keskustella. Ja silti se vain jatkuu. Joo. Olen tosi kiitollinen siitä, että joskus ihmiset kiinnostuvat minusta helposti. Mutta minä tiedän heti ettei nyt kiinnosta. Eikä jatkossa. Enkä muutenkaan jaksa ajatella juuri nyt uusiin ihmisiin tutustumista. En jaksa edes olla kohtelias vaan sanon ettei enää huvita olla ja lähden kotiin. Koti-ikävä. Lievä ahdistus käskee lopettamaan hauskanpidon ja menemään yksin kotiin. Lähetän pettyneelle Rickylle viestin, mutta hän on taas ymmärtäväinen. Haen roskaruokaa matkanvarrelta. Kaikkea mitä huvittaa, koska ihan varmasti ne myyjät luulevat että vien niitä herkkuja poikaystävälleni kotiin. Ja samalla olen katkera kaikkia niitä pariskuntia kohtaan, jotka notkuvat toisiaan vasten ja väittelevät sundayn kastikkeesta. Aina välillä koitan miettiä miten pahalta minusta tuntuu, jotta osaisin avioida, että kannattaako minun ottaa ahdistuslääke. Saatan ajatella sitä, kuinka Javierin entinen tapailukumppani - tai mikä lie - on kommentoinut somessa uusia kuvia ja ehdottanut tapaamista pitkästä aikaa. Ajattelen sitä kuinka he varmaan tapaavat Javierin luona ja harrastavat seksiä. Se on testiajatus, joka kertoo miten pahasti kaiku huutaa kraaterista takaisin. Kokeilen eri lääkkeiden toimivuutta ajattelemalla jotain ahdistusta aiheuttavaa ajatusta ja tunnustelen alkaako se laimeta. Joskus pääsen tilaan, jossa en jaksa ajatella koko asiaa ollenkaan ja olen ihan tyytyväinen. Silloin nautin niin paljon siitä, ettei mikään ajatus liikuta minua ollenkaan. Vaan olen helposti toiveikas tulevaisuutta ajatellen. 

Kotona illalla nukahdan nykyisin lähes aina sohvalle. Jostain syystä tuntuu vaikealta mennä omaan sänkyyn yksin nukkumaan. Ihan typerästi nyt moni pieni asia tuo mieleen Javierin ja ikävä raastaa sydäntä. Ajattelen, että hän oli minun eka vieraani tässä kodissa. Noita lakanoita silloin käytettiin. Hän ei enää ikinä ehkä tule tänne. Ja sitten ajattelen, ettei varmaan kukaan tule. Usein tässä vaiheessa jo olen itsesäälisissä kyyneleissä. Sitten vessassa näen ponnarin pesukoneen päällä ja muistan, että Javier antoi sen minulle, kun tarvitsisin sitä ennen töihinlähtöä hänen luotaan. Ja sisältä vihlaisee. Nämä on kai pakko käydä läpi. En heitä mitään pois. En edelleenkään anna kenenkään pilata mitään asiaa tai paikkaa minulta millään muistoilla, jotka tulen jatkossa unohtamaan. Mutta jos ne alkavat häiritä minua liikaa. Ja jos yleinen olo tuntuu pahalta, niin otan lääkkeen. Lääkkeen kokoelmastani, joita laskeskelen ahkerasti. Kuinka kauan selviän näillä lääkkeillä. Kuukaudenko? Olenko jo silloin päässyt hänestä riittävästi yli ja saanut säännöllisen ahdistuslääkkeeni toimimaan kunnolla, niin etten enää tarvitse tätä turvaverkkoa? Uskon niin. Mutta nyt vielä tarvitsen. Kun olen perheeni kanssa arki-iltana jossain, niin saatan vilkuilla kelloa ja miettiä että milloin pääsen rauhassa kotiin niin että voin ottaa rauhottavan tai ainakin lasillisen viiniä. Jos on oikein kurjaa niin saan itseni nukutettuakin. Yleisesti ottaen olotila on pysynyt aisoissa pieniä hetkiä lukuunottamatta. Minun täytyy laatia itselleni samanlainen muistioteksti puhelimeeni, jonka tein Ronin eron aikaan. Siinä kerron itselleni kaikkia niitä syitä miksi tämä on näin parempi. Pyydän itseäni odottamaan vielä kaksi viikkoa. Sitten takuulla jo tuntuu paljon paremmalta. Selitän, että asiat menevät miten niiden kuuluukin mennä. Jossain täällä maailmassa on joku juuri minunlaiseni tyyppi, joka minun pitää vain löytää. Ja se tapahtuu sitten oikealla hetkellä. Muistutan, miten kylmästi Javier on minua kohdellut. Muistutan miten hölmöjä hänen jotkut juttunsa ovat. Käyn läpi vielä perushokemat hengittämisestä ja siitä miten tärkeää on yrittää elää hetkessä murehtimasta asioita, joille ei voi mitään. Kirjoitin sen ahkerasti Ronivieroitusta varten. Aina kun kauhea kaipuuahdistus iskee, niin otan tekstin esiin ja luen sitä läpi. Se auttaa oikeasti. Se auttaa heti muuttamaan ajatuksenkulkua. 

Maanantaina on lievästi ahdistanut. Välillä vierähtää pari kyyneltä. Vilkaisen kirjahyllyä ja muistan kuinka Javier huomioi joitain teoksia ja minusta tuntui kivalta. Olen ottanut ahdistuslääkkeitä parikin. Se lääkärinmääräämä ei auta yhtään. Mutta jätetään ne varalle.  Tätä kirjoittaessa itkettää vähän. Mutta se on aika normaali olotila näissä merkeissä. En haluaisi tuhlata yhtään hyvää lääkettä ennen nukkumaanmenoa, koska yleensä nukun niin hyvin muutenkin. Mutta tiedän, että näillä hetkillä juuri ennen unensaantia silmät räpsähtävät auki, koska tajuat että on olemassa mahdollisuus, että se toinen on nyt juuri siinä täydellisessä lusikassa toisen kanssa. Ja sinä et saa ikinä enää haistaa mintun tuoksuisia hiuksia. Juon lasillisen viiniä ja toivon, että se väsyttäisi minua sopivasti. Nyt on se ensimmäinen arki, josta on selvittävä kunnialla. Loppuviikosta taas on helpompaa. Olen jutellut aktiivisesti Karrin kanssa. Olen vaihdellut lämpimiä viestejä Ninon kanssa, jonka luokse olen luvannut mennä kylään tällä viikolla. Miksen. Ainahan olen iloinnut hänen seurastaan. Ja jos olen harkinnut menemistä Rickyn luokse, niin miksen menisi Ninolle. Olen tietenkin nyt epävakaassa tilassa, enkä voi ajatella ketään sen suuremmalla potentiaalilla. Mutta se ilta tulee takuulla piristämään minua. Olen laatinut uuden esittelytekstin tinderiin. Se ei juuri nyt innosta yhtään. Mutta tiedän että tulee taas päivä kun koen tarvitsevani jotain uutta ja raikasta. Ja silloin kaipaan ehkä uutta juttuseuraa. Selvitään tästä viikosta nyt. Seuraava on varmasti vähän helpompi. Ja sitä seuraava on sitä helpompi. Niin se meni silloin pitkästä suhteesta erotessa. Jokainen viikko oli edellistä parempi. Mutta se prosessi kesti pitkään. Lähtötilanne oli vähän vielä syvemmällä suossa. Tämä on siis se mihin keskityn. Toipuminen ja eroon pääseminen. Ensisijassa tahdon suunnata eteenpäin. En halua odotella Javierin yhteydenottoa. Olen miettinyt sitä yllättävän vähän. Ehkä se joskus tapahtuu. Ehkä ei. Toivon, että tämä on nyt meidän tarinan loppu. Meillä oli kivaa. Nautimme toistemme seurasta. Takuulla mukana on ollut kaikenlaisia tunteita puolin ja toisin. Ja odotukset ja toiveetkin ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Mutta ehkä se jokin vain puuttui. Ei hän tuntunut samallailla sielunkumppanilta kuin Roni. En tiedä voinko koskaan tavata enää sellaista. Mutta ainakin ajatus sen mahdollisuudesta tuntuu hyvältä. Meillä oli erilaiset tulevaisuuden toiveet. Ehkä Javierkin tiesi sen takaraivossaan kokoajan, ja siksi asioiden eteenpäin vieminen olisi ollut typeää kummaltakin.