Kaksoset

Tuntuu kamalalta kun oma mieli menee hetkessä ihan eri suuntiin. Minusta lähes tuntuu, kuin minulla olisi kaksi persoonaa, jotka reagoivat ympäristöön ja ärsykkeisiin eri tavalla. Toinen on itsevarma ja haluaa olla itsenäinen ja vapaa niistä tarpeista, joita toinen niin kauheasti kaipaa. Se terve pääsi aiemmin hetkeksi valtaan ja kaikki tuntui kivalta. Se ei kiirehtinyt minnekään, vaan osasi nauttia rauhassa normaalista elämästä. Silloin jotain tapahtui, jotta heikko ja sairas persoona sai väistyä. Se puoli johon ahdistus on päässyt takertumaan. Se sisar, joka kuuntelee niitä ahdistuksen ehdotuksia ja haluaa toteuttaa ne.  Mutta hetken se oli siellä pienenä taustalla niinkuin kuuluukin. Reagoimassa välillä vähän, mutta kuuntelemassa järkevää ja arkena hymyilevää kivaa persoonaa. Sitä kaunista puolta, joka ei edes kuule koko ahdistusta, koska mikään niin typerä asia ei voi siihen vaikuttaa. Se ei tunne mitään selkäkipua, eikä tarvitse lääkäriä mihinkään juuri nyt. Kaikkien sisällä on erilaisia puolia, ja uskon, että toisilla ne ovat enemmän konfliktissa kuin toisilla. Enkä nyt tarkoita kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai rajatilapersoonaa lääketieteellisestä näkökulmasta. Vaan niitä normaalin rajamailla olevia piileviä puolia, joihin yleinen ahdistus saattaa takertua. Niitä jotka hyökkäävät esiin kun jotain yllättävää tapahtuu. Ottaa vallan niin, että se ahdistuksesta vapaa puoli jää vangiksi jonnekin piiloon. Siltä minusta joskus tuntuu. Koska olen niin erilainen. Kaikki muuttuu. Ilmeeni. Puheliaisuuteni. Se mitä ajattelen. Se mitä haluan. Miten voin toisena hetkenä itkeä ja tarvita jotain niin paljon, että sisimpään sattuu. Ja sitten kun keinotekoisesti se heikko typerys on tainnutettu, niin jäkevä puoli vapautuu eikä tarvitse mitään. Se on ihan tyytyväinen eikä kiirehdi mihinkään. Se odottaa innokkaasti tapaamista Ninon kanssa, eikä halua ajatella mitään tai ketään muuta. Koska se osaa elää hetkessä. Se tietää, että kaikki menee kyllä ihan hyvin. Se oikea minä menee kylään perheen luokse ja syö kääretorttua. Sanoo suoraan, että pian kaikki on paremmin. Kun inhottava sairas ja ruma puoli haluaisi riutua ja itkeä. Hyvä minä katsoo tyytyväinen ilme kasvoillaan Frendien ensimmäistä kautta ihan vain siksi, koska se on niin hyväntuulinen sarja. Lankapuhelimet, taustanaurut ja ysärivaatteet hymyilyttävät. Hyvä minä ei jaksa edes katsoa somea tai miettiä yhtään ketään. Kun heikko puoli vilkuilisi facebookia vähän väliä odottaen jotain mitä ahdistus vaatii. Mutta nyt katsotaan Netflixiä. Ja syödään vähän suklaata. Typerä puoli ehdottaa, että otetaan lasi viiniä. Mutta minä sanon, ettei tänään tarvitse. Ehkä huomenna! Silitän kipeää minua ja neuvon sitä lepäämään.

Rakastan hyvää minää, koska se on juuri se johon ihmiset tykästyvät. Se on se joka tietää tismalleen mitä se tekee. Heikko ja epävarma minä ajoi Javierin pois. Se on epätoivoisen luotaantyöntävä. Vain jotkut harvat haluavat ottaa sen puolen tiukkaan halaukseen niin kauan, että oikea minä hyppää mukaan. Harmi vain, että nämä kaksi puolta ovat kuin siamilaiset kaksoset. Ja aina on se riski olemassa, että jos toisen kaksosen koittaa tukahduttaa tai leikata irti, niin toinenkin voi olla vaarassa. Ja sitä paitsi, molempia varmasti tarvitaan. Keskiviikkoiltana huomaan tämän eron itsessäni taas niin selkeästi, että se on lähes pelottavaa. Sormea napsauttamalla sairas minäni nukahtaa ja oikea minä tulee iloisena ohjaksiin. Enkä yhtään voi enää muistaa tai ymmärtää, että mitä äsken oikein murehdin. Katson peiliin, kun olen itkenyt taas ilman mitään syytä, enkä melkein tunnista itseäni. Mutta sitten Oikea minä menee suihkuun ja ajelee sääret ihan vain varmuuden vuoksi. Laittaa iholle hyvää kosteusvoidetta ja hiuksiin valmiiksi hoitavaa öljyä ja muotovaahtoa. Jotta seuraavana päivänä olisi helpompi lähteä nopeammin viettämään kivaa iltaa. Huono asia on se, että saan oikean puoleni esiin vain kun olen sellaisessa seurassa, jossa tyhmä puoli ei kehtaa näyttää naamansa, tai vain kun käytän siihen jotain apuvälineitä, joilla sairas puoli huijataan kääntämään päätään. Siis tällä hetkellä. Mutta pian paikat taas vaihtuvat. Pitkästä aikaa ahdistus on tullut kimppuuni kohtauksenomaisesti täysin ilman ennakkovaroitusta iltapäivällä töissä. Mutta taas toivottomasta tilasta on päästy tyytyväisyyteen. Ja oikea minä aikoo mennä tyytyväisenä nukkumaan ja toivoo, että herää kauniiseen aamuun ilman, että ahdistus vyöryy kraaterista hyvän puoleni kimppuun. Juuri nyt illalla ennen nukkumaanmenoa en huolehdi Javierista. Kaipaan vapautta. Sitä, että koko maailma on avoinna ja voin mennä kylään kenelle haluan ja tehdä mitä haluan. Odotan innolla niitä rauhallisia iltoja, kun menen lenkille ja haluan kokata jotain herkkua uunissa. Kaipaan sitä, että haluan lueskella kirjaa rauhassa. Että innostun juonesta enkä malta lopettaa kesken. Tai tehdä jotain kivaa perheen kanssa oikeasti siihen keskittyen, kuten aikaisemmin. Ja vähän teinkin! Söin kääretorttua ja pidin siitä. Ja vihdoin sain Oikean minäni perheeni luokse, jota sairas puoleni on niin paljon kaivannut katsomaan surkeuttaan. Minun on saatava vallattua tällä persoonalla itseni. Mutta miten se onnistuu ilman näitä lääkkeitä. En voi muuta kuin odottaa sitä aamua, kun herään ilman ahdistusta. Se on merkki siitä, että oikea minä saa pian paikkansa takaisin. Koska iltaa vasten en ota mitään lääkettä, mikä edesauttaisi hyvää minää. Vaan sen täytyy toimia itse. Onnea matkaan.