Ahdistus ansoittaa

Maanantaina vaihdamme hyväntuulisia viestejä Harrin kanssa. Hän on alkuviikon kiireinen, joten yritämme saada aikaan tapaamisen sen jälkeen. Näin sanon. Mistään ei ilmene se, että jos toimisin kokemani ahdistuksen mukaisesti niin tekisin kuten Roni, ja vetäytyisin sanallisesti pois kaikesta selitellen jotain typerää itsestäni. Mutta haluan olla sellaisen käyttäytymisen yläpuolella. En halua alistua toimimaan ahdistuksen käskyn mukaan jos en ole varma, että se on oikein. Hymiöitä! Iloisia viittauksia päivän tapahtumiin! Joo koitetaan ehtiä nähdä silloin! Näin se etenee. Ahdistus kuristaa sisintä. Ei niin kovasti kuin se voisi, mutta kokoajan tuntuvasti. Olen viimeaikoina törmännyt jatkuvasti memeihin, joissa puhutaan ahdistuksesta. Se vaikuttaa olevan todella yleistä. Miksiköhän? En ole oikeastaan aikaisemmin nuoruudessani ajatellut koko asiaa, vaikka olen aina kärsinyt lievästä kroonisesta ahdistuksesta. Olen ajatellut sen kuuluvan persoonaani tai vain pakollisena osana elämään. En ole koskaan ajatellut sen olevan jokin mahdollisesti ulkopuolelta tuleva sairaus. En oikeastaan ole vieläkään siitä varma, koska koen itse aiheuttavani tämän tilan itselleni omilla toimillani. Aikaisemmin ahdistus näkyi lähinnä huonotuulisuutena ja turhana stressaamisena. Aina oli jokin asia, joka pitäisi muuttaa. Ja kun sai korjattua yhden asian niin listalla oli jo toinen. Kun kaikki asiat tuntuivat olevan hyvin, niin löytyi jokin yleismaallinen tai periaattellinen asia, josta voi ahdistua. Ajoittain olen kokenut pieniä ahdistuksettomia hetkiä pieninä välähdyksinä pitkin vuosia. Mutta koska tila on ollut niin krooninen, niin sen kanssa on voinut elää aivan hyvin. On eri asia minkälaista on ollut elää minun kanssani. Nyt tilanne on aivan erilainen. Ahdistus on puhjennut ajoittain tuskalliseksi, raastavaksi ja aktiiviseksi. Jokin triggeri saa sen niin pahaksi, että olen itkenyt, mennyt lääkärille ja ollut epätoivoinen. Ajautunut päihteisiin, ollut lähes valmis ottamaan lopputilin ja olemaan omanarvontunnoton. Aivan järjetöntä sikäli kun ajattelee, että kaikki perusasiat ovat edelleenkin vähintäänkin keskinkertaisen okei. Minulla on kyky selvittää ja hoitaa käytännön asioita, taloutta ja sosiaalisia suhteita. On perhettä ja sukua ja ystäviä. Asun Suomessa. Miten siis voin tuntea tuskallista ahdistusta, kun maailmassa lapset kuolevat nälkään ja kidutukseen nyt ja nyt ja nyt. Miten voin valittaa, kun tuhannet ihmiset antaisivat oikean kätensä saadakseen elää minun elämääni? En tiedä, mutta olen aika kiinnostunut aiheesta. Tämä on siis se tunne, joka ajaa kyvykkäät ihmiset ahdinkoon. Tämä yhdistettynä muihin mielenterveysongelmiin ja alttiuksiin voi olla tappavaa ja lamaannuttavaa. Ja meitä, jotka tästä kärsivät eriasteisesti on paljon. Miten pärjäävät ne, jotka eivät saa itseään lenkille, vaikka tuntuu paskalta, eivätkä kykene ajattelemaan, että se kuitenkin parantaa oloa joten kannattaa mennä. Miten pärjäävät ne, jotka toimivat heti ahdistuksen mukaan ja tuhoavat siten läheiset ihmissuhteensa ja potentiaaliset uudet ystävyydet hetken mielijohteesta? Entä ne, joita ei lääkitys tai päihdytys auta ja huutava ahdistus ei lopu? Ja tuntuu ettei kukaan voi enää auttaa.

Joskus ahdistus on niin paha, että siitä on päästävä eroon tavalla tai toisella. Minusta tuntui alkuvuodesta niin pahalta, että menin lääkäriin ja pyysin jotain apua heti, koska minusta tuntui, etten olisi ehkä selvinnyt viikonlopusta. Siis miten minusta voi tuntua siltä? Minusta, jolla on teoriassa kaikki hyvin. Minä, joka aina selviää ja pärjää ja keksii keinot! Uskon, että olisin toki selvinnyt. Olisin purkanut pahaa oloani ystäville ja varmaan juonut ankarasti. Mutta sain heti lääkkeen, joka tuntui auttavan ahdistukseen välittömästi edes jonkin verran. Ja uskon, että vähintään osittain tämän lääkkeen avulla, olen kokenut oloni tasaiseksi ja hyväksi...hmm..oliko se toukokuussa ja kesäkuussa? Pääsin osittain irti tuntuvasta ahdistuksesta ja siihen liittyvästä pahaenteisyydestä! Ja se oli ihanaa. Jopa tylsää ja turvallista. Ihanaa. Nyt ahdistus on palannut taas. Mutta minulla on lääkkeen lisäksi muita toimintamenetelmiä, joita osaan hyödyntää. En anna ahdistuksen määrätä minua liikaa. Tiedän miten minun pitäisi toimia  ja jokseenkin pystyn toimimaan, vaikka tuntuisi pahalta. Saan lievennettyä ahdistusta analysoimalla tunteita ja toimimalla! Osaan olla aktiivinen ja viestiä ihmisille. Laittautua nätiksi. Osaan käydä lenkillä ja mennä ulos, kuten maanantaina sen jälkeen kun olen simahtanut ensin puoleksi tunniksi sikiuneen. Herätessä tuntuu pahalta rinnassa. Tuntuu, että jokin asia on pielessä. Olemme sopineet Harrin kanssa asioista ja olen saanut Ronilta videotervehdyksen. Mutta silti vahva pahaenteisyys on läsnä. Tuntuu, että asiat menevät pieleen, enkä voi sille mitään. Sellainen lievä toivottomuus ja umpikujan tunne. Ja jos minun elämäni on näin tuskastuttavaa, vaikka oireet ovat mielestäni lieviä ja hallittavia, niin miten menee niillä, joilla tuntemukset ovat vaikeatasoisia. Lähden siis lenkille vain siksi koska tiedän sen helpottavan oloa ja kuluttavan aikaa eteenpäin erittäin järkevällä tavalla. Siinä vajaan tunnin aikana huomaan miettiväni mitä kirjoittaisin Ronin nekrologiin jos hän kuolisi. Mietin vuorosanoja puheeseeni hautajaisiin ja sitä mitkä aurinkolasit laittaisin päähäni, jotta näyttäisi nätiltä itkemisestä huolimatta. Onko tämä outoa? En usko, sillä olen aina erittäin eläväisesti miettinyt tällaisia "tositilanteita". Yhtälailla voin miettiä vihkivaloja ja sitä kuinka häävalssin sijaan teemme jotain yllättävää ja hauskaa Meidän Biisin soidessa taustalla. Joskus olen käynyt läpi yksityiskohtaisen tarkasti miten päihittäisin kouluampujan tai lohduttaisin syöpäsairasta tuttavaa sairaalassa, jopa niin pitkälle että saan kyyneleet silmiini. Uskon, että muutkin harrastavat tätä. Jos jokin keskeyttää tämän "haaveilun", niin hyvin usein keskeytyksen jälkeen mietin, että mitä elokuvaa olinkaan katsomassa ja sitten muistan, että olin vain omissa ajatuksissani.

Maanantaina nukahdan sänkyyn puhelin vieressäni ja puolen yön jälkeen havahdun siihen, kun Roni viestii jotain ihan epäoleellista. Hän on ainakin aikaisemmin ollut kaljatölkkien ja joidenkin ihmisten kanssa ulkona. Nyt en tiedä onko hän humalassa vai ei. Vastaan jotain kivaa ja alan nukkumaan. Kaikki on siis hyvin. Vaikka viikonlopun yölliset rakkauspuhelut ovat jääneet arjen jalkoihin, niin silti kaikki on ihan hyvin. Tiedän, että Roni on altis uskomaan ahdistustaan kaikessa eikä hän osaa ottaa huomioon kontekstia. Hän ei osaa ajatella, että eri päivinä voi tuntua erilaiselta, eikä se tarkoita välttämättä maailmanloppua. Siksi minun on kyvykkäämpänä ylläpidettävä hyvää sidettä välillämme ja huomioitava hänen kypsymättömyytensä. Tiistaiaamuna olen tyytyväinen voidessani vaihdella viestejä joidenkin randomtyyppien kanssa iigeessä. Myös Javier on kysellyt minilomani aikana kuulumisiani tarkasti, ja nyt keksii aamunratoksi jotain vitsikästä kommentoitavaa kuvistani. Se ei ole suinkaan vaikeaa, sillä julkiset juttuni ovat sarkastisia, provosoivia ja antavat helpon tilaisuuden humoristiselle kuittailulle. Ehkä hän ikävöi minua? Miettii, että olisi pitänyt tarttua tilaisuuteen silloin kun sitä tarjosin. Tai sitten hänellä on vain tylsää. Mutta olen iloinen, että häntäkin kohtaan koen kaveruutta. Deiteistä, rakastajista, potentiaalisista seurustelukumppaneista voi tulla ystäviä. Uskon, että  kanssani on helppo ystävystyä. Tapailuvaiheessa en mielestäni aseta paineita. En utele liikoja. Olen avoin ja hauska, mutta silti saatan kertoa rehellisesti ongelmistani. Uskon, että ajan myötä jotkut näistä miehistä saattavat alkaa ajatella, että hetkinen, hänhän on hauska ja fiksu! Miksen ole ottanut häntä aikaisemmin vakavasti! Mutta silloin minä olen jo siirtynyt eteenpäin. Hah, tai ehkä tämä on vain haihattelua. Ja sitä paitsi mihin minä olen siirtynyt? Pyörin tässä samassa oravanpyörässä kuin kaikki muutkin. Ja ainoa, joka minua säväyttää on Roni. Roni, jolta aion tänään kysyä, että tietääkö hän milloin aikoo palata. Tiedän jo, että hän vastaa ettei tiedä. Mutta haluan asettaa tämän ajatuksen hänen päähänsä. Haluan, että hän tietää, että olen miettinyt sitä. Annan hänelle mahdollisuuden vaikuttaa loppuviikon suunnitelmiini. Viikonloppuna Harri tulee olemaan työmatkalla, ja minulla olisi tärkeä tilaisuus, johon pitäisi osallistua, jos olisin hyvä ihminen. Pitäisi matkustaa jonnekin maalle ja olla siellä jumissa. Ajatus ahdistaa kauheasti. En usko, että pystyn osallistumaan. Tällä hetkellä uskon, että tulen peruuttamaan koko jutun viime hetkellä. Sanon, etten vaan pysty nyt. Aivan kuten Ronikin usein tekee. Sitten jään kaupunkiin, kun kaikki muut ovat poissa ja kadun typeryyttäni.