Keksiviikko

Keskiviikkoaamuna riennän hyväntuulisena toimistolleni osallistumaan kuukausittaiseen palaveriin. Olen taas niin hyvällä tuulella että lähetän aamutoivotusviestin hauskoine saatteineen sisaruksellenikin, ja vastaan Rickyn ja Elinan aamupohdintoihin säästä ja hankalista miehistä. Aamukokouksessa tuijottelen kelloa ja odotan raportointien päättymistä, jotta pääsisin nauttimaan ihan itsekseni omasta seurastani omien asioideni pariin valitsemaani lounaskahvioon. Mutta sitten joku palaveripöydässä saa loistoidean ja ehdottaa yhteistä lounasta, jotta voisimme vielä vähän puhua tästä aiheesta, johon minulla ei ole mitään lisättävää. Osaan kyllä yleensä toimia juuri niin itsekkäästi kuin haluan, mutta jostain syystä en nopeasti keksi mitään riittävää syytä kieltäytyä lounasseurasta, ja huomaan pian olevani hymyillen ja innokkaasti keskustellen matkalla työporukan kanssa toimiston lounasravintolaan. Manailen mielessäni, että menetin tämän oman aikani, mutta ihan kohta saisin istua rauhassa bussissa kulkiessani toiseen toimipisteeseen hoitamaan iltapäivän askareita. Ruoka on yllättävän hyvälaatuista ja ahdan itseeni vielä kolme erimakuista jälkiruokakeksiä työkaverin tokaistessa, että onhan sulla varaa syödä. Tekisi mieli sanoa, että ehkä tämän kerran on, mutta ei kenelläkään ole näin varaa syödä päivittäin jos tahtoo mahtua s-kokoon. Kiitän lounasseurasta ja laitan äkkiä radion korvanapeissa täysille ja hukuttaudun kaulahuiviini livahtaessani mahdollisimman näkymättömänä bussipysäkin katoksen alle suojaan jo astetta märemmältä lumisateelta. Ja eiköhän sen toisen toimipisteen uusi työtoveri pian koputa minua olkapäähän ilahtuneena siitä, että voisimme jakaa saman bussimatkan. Ai kun kiva! Hymyilen ja otan korvakuulokeet pois päästäni, jotta voimme jakaa viimeisimmät työkuulumiset kivan pitkän bussimatkan aikana. Eli se siitä omasta ihanasta yksinäisyydestäni tällä kertaa. Mutta yleensä olen aika mestari eristäytymään, joten ehkä pienet annokset sosialisoitumista ja verkostoitumista ovat paikallaan. Itseasiassa pidän verkostoitumista erittäin tärkeänä. Jos joskus joudun hakeutumaan muualle töihin, niin haluan, että minut muistetaan aktiivisena ja iloisena työtoverina, mikä onneksi ulospäin onnistun pääsääntöisesti olemaankin. Loppuiltapäivän saan keskittyä omiin töihini ja siihen, että kun syön purkkaa, niin hampaassani oleva tyhjä kohta tuntuu vähän lohkeavan lisää, ja pikkuruinen hampaansirpale tarttuu tahmean purkan pintaan. Muistaakseni olen maininnut tästä ongelmasta jo ennen kaukomatkaani lokakuussa. En ole edes melkein huomannut koko asiaa, mutta kyllä se vain totta. Minulla on suussani hammas, josta on lähtenyt paikka joskus ajat sitten. Ja se vain on. Hyi. Ja hui. Ehkä välttelen erilaisilla tekosyillä hammaslääkärin varaamista ihan viimehetkiin asti. Ainakaan juuri nyt en tee asialle yhtään mitään muuta, kuin tutkailen hetken pientä valkoista sirpaletta ja heitän sen roskikseen. Aika vastuutonta ihmiseltä, joka pitää itseään jokseenkin fiksuna yksilönä. 

Vastaan Rickyn kyselyihin, etten aio lyödä vielä lukkoon mitään tulevalle viikonlopulle. Onneksi hän ei painosta minua tapaamiselle tänään, vaan on ottanut astetta hienovaraisemman asenteen keskusteluihimme. Myös Manuel ehdottaa leffailtaa, mutta en vaan jaksa arkena. Olen senkin hänelle ilmoittanut noin viisisataa kertaa, ja toivonut, että joku kerta voisimme tavata vaikka viikonloppuna alkuillasta pikaisesti, mutta saahan hän ehdotella. Jos asuisimme naapureina, niin menisin heti. Mutta en töiden jälkeen jaksa matkustella eestaas. En enää hänen takiaan, edelleenkään. Kun selitän hänelle asiaa taas kerran, niin omaatuntoani pistää, koska olenhan minä jaksanut käydä arkena muun muassa Rickyn luona. Mutta se on eri asia. Saan itse päättää mitä jaksan tehdä ja mitä en jaksa. Ja nykyään en jaksa kauheasti mitään mitä en oikeasti halua. Aikaisemmin olen tavannut ihmisiä velvollisuudentunnosta tai säälistä. Niin monta kertaa olen matkustanut Manun luokse siksi, koska olen halunnut niin kovasti olla hyvä ystävä. Nyt ei vaan kiinnosta. Jos sen takia välit viilenevät johonkin ihmiseen, niin ei voi mitään. Sitten tarvittaessa lämmitetään niitä uudelleen jos innostaa. En kai ole kauhean sosiaalinen ihminen. En tarvitse seuraa kokoajan ihmisistä, jotka eivät ole minulle hyvin läheisiä. Minulla ei ole tarvetta kuulla kenenkään mielipiteitä asioistani. Edes kukaan läheiseni ei tiedä kovin tarkasti mitä elämässäni on meneillään, eikä sillä ole minulle suurta merkitystä. Silti samaan aikaan haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa perheeni kanssa. Mutta se on sellaista epäolemista. Ei tarvitse sanoa mitään tai vaivautua mitenkään etukäteen ollakseni perheenjäsenteni seurassa. Perhe on minun klaanini. Se on ihan erillään kaikesta muusta maailmasta. Ja juoruiluun riittää aina välillä törmääminen parhaan ystävän kanssa, jolloin voimme selitellä viimeisimpiä käänteitä deittielämistämme. Mutta silloinkin voin vapaasti jättää kertomatta ne asiat joista en jaksa puhua. Nykyään ystävyyssuhteetkin ovat sähköistyneet. Riittää että tykkään jostain kaverin uudesta lomakuvasta ja toivon etten saa kutsua mihinkään tuttavan lapsen synttärijuhliin. Sitten kun kaipaan läheisyyttä tai seuraa niin osaan järjestää asian haluamallani tavalla. Mutta vaikka olemalla tällainen etäännyttäisin nykyisiä ystäviäni kauemmas, niin olenhan jo todistanut osaavani olla ja mennä yksinkin. Saada uusia ystäviä. Siispä, entistä vapautuneemmin valitsen viettää tämänkin arki-illan laiskotellen kotona.