Merry Cured

Tilaan lounaaksi uuniperunan porotäytteellä ja salaattipedillä. Istuskelen ihan rauhassa kuunnellen mieliradiokanavaani korvakuulokkeilla ja siemailen jälkiruokateetä. Samalla selailen sähköposteja ja nautin tauosta. Olo on tyytyväinen. Kappas vain, taas kerran. Statukseni on onnellinen itsenäinen sinkku. Vieläkin. Jokin pieni välähdys on iskenyt ajatuksiini hetkeksi siitä, että minulla ei ole ketään erityistä josta innostuisin niin paljon, että se aiheuttaisi perhosia vatsaani. Kukaan ei saa minua jännittymään tai stressaantumaan. En kaipaa ketään niin paljon, että tapaamisen estyminen aiheuttaisi minussa surua. En ole varma onko se hyvä vai huono asia? Olen kuitenkin suojassa helpoilta kolhuilta, joita olen vastaanottanut ihan liian helposti aikaisemmin. Maanantaina saan illalla viestin Jukalta. Juuri kun olen kirjoittanut, että toivon hänen osaavan pysyttäytyä kiltisti friendzonella, niin hän vielä yrittää tiirikoita porttia takaisin lovezoneen. Näen heti, että viestiä on kirjoitettu tarkasti panostaen siihen kaikki toivo. Olen tehnyt sitä itsekin. Harkinnut tarkkaan sanoja, joilla saattaisin saada sen mitä haluan. Odottanut sekunteja laskien vastausta ja sitten joko helpottunut tai pettynyt. Nyt kaikki tuollainen tuntuu niin yhdentekevältä, koska juuri nyt ei ole ketään. Ketään jonka takia sydämeni jättäisi lyönnin väliin kun puhelin piippaa. Jukka tervehtii minua ensin viestissään sanonnalla, joka saa hänen äänensä kaikumaan päässäni. Sitten hän ehdottaa, että voisin mennä joku ilta hänen luokseen jonkun turhan asian vuoksi, joka voi aivan hyvin odottaa viikonloppuun. Jukka ehdottaa myhäilevien hymiöiden saattelemana, että voisi kokata minulle ruokaa. Huokaan huomaamattomasti ja vastaan hänelle ystävällisesti, etten taida arki-iltoina jaksaa liikkua vierailuille. Asiat voivat odottaa viikonloppuun. Heti Jukka vastaa, että tietenkin noutaa minut ovelta ja tuo takaisin. Jos haluan. Ei, en halua. Olen ystävällinen mutta ilmeetön. Olen pahoillani, tiedän tuon tilanteen, jossa niin kovasti tahtoisi vielä mahdollisuuden. Jossa luulee, että omilla sanavalinnoillaan tai uudella kampauksella saa vielä muutettua toisen mieltä. Mutta se ei onnistu. Ja kyllä Jukka sen pian ymmärtää. Myöskään Ricky ei ymmärrä olla jatkuvasti kyselemättä, että milloin nähdään. Etkö tajua, että nyt on minun rauhallinen maanantaini, enkä jaksa kuunnella jankutusta siitä, kuinka meillä on nyt loistava keskiviikkotreffiperinne, jota ei missään nimessä pidä katkaista. Rickyllä on ikävä. Ja rakastaa. Tunnin välein muistuttaa siitä minua. Yhdeksältä illalla toivotan hänelle hyvää yötä ja ajattelen, että hän vain ajaa minut kauemmas itsestään roikkumalla kiinni liikaa. Sen mokan Jukkakin teki. Monen muun lisäksi. Mutta toisaalta saatan ajatella ihan erilailla taas keskiviikkona. Sen sijaan Javier ilahduttaa minua aloittamalla aktiivisemman keskustelun oltuaan päivällä vähäsanainen. Hän laskelmoi, että taisimme oikeastikin juoda liikaa viiniä, eikä syytä minua aamumme pilaamisesta. Kaikki on hyvin. Seuraan illalla jotain komediasarjaa netfliksistä vastaillen samalla Singhille kuulumisia, ja nukahdan kymmenen jälkeen rauhalliseen uneen. 

Aamulla toivoisin jo herääväni uudesta asunnostani, mutta vielä täytyy odottaa. Huomaan, että motivaatio pitää vanha kämppä siistinä on alentunut. Haluaisi vain jo päästä uuteen puhtaaseen asuntoon. Uuteen alkuun. Asunto kuvastaa uuden itsenäisen ja onnellisen sinkkuelämäni vahvistumista. Puhdas pöytä. Lähes kaksi vuotta se on kestänyt. Että olen valmis tähän siirtoon. Tähän pieneen välivaihesiirtoon, jossa lisään itsenäisyyttäni, mutta silti pysyttelen turvallisesti tutun läheisverkostoni välittömässä läheisyydessä. Olen miettinyt sellaisen herätyskellon hankkimista, joka alkaisi valaisemaan asuntoa automaattisesti. Ja ehkä radio alkaisi soida itsestään? Se olisi mukavaa. Tiistai alkaa kirpakan aurinkoisesti eikä yhtään harmita mennä töihin. Valo antaa sellaista energiaa, että tekisi mieli lähteä lenkille, mutta töistä koituduttua tiedän, ettei valoa enää riitä kauaa ja energiatkin luultavasti puoltavat kotisohvalle jäämistä. Yhdistän jotenkin lenkkeilyn uuteen asuntoonkin. Ajattelen, että sitten kunhan olen muuttanut, niin ulkoilen enemmän. Alan harrastaa jotain liikuntaa ja olen niin paljon tehokkaampi kaikessa. Hah, onneksi tiedän todellisuudessa, ettei asioiden eteenpäin lykkääminen ole ikinä ratkaisu. Mutta onneksi myös tiedän, että halutessani pystyn tekemään muutoksia arkeeni. Sitten myöhemmin, kun säät ovat lämpimämmät. Sitten kun olen muuttanut. Hah. Olo on kevyt ja hyvä. Vieläkään ahdistus ei ole palannut. Koen vieläkin olevani parantunut. Ihmeparannus. Löysin sen. Yksinolo ei saa minua masentumaan. Dimin oharit eivät saa minua ahdistumaan ja tuntemaan epätoivoa. Kaikki on hyvin. Minun on kirjattava tämä aina välillä ylös, jotta sitten joskus tarvittaessa näen miten parannuspolkuni on kulkenut. Jotta voin näyttää tarkat päivämäärät, jolloin olen alkanut tuntea oloni hyväksi ja osoittaa, että psykedeelikuurilla on selvä yhteys parantumiseeni. Sitten joskus jos sellaista saa sanoa ääneen. Että päihteiden viihdekäyttö on tehnyt minusta onnellisemman ja arjestani toimivan. Että olen saanut ihan erilailla energiaa, jonka avulla jaksan olla aidosti iloinen ja panostaa laatuaikaan perheeni kanssa. Mikä aiemmin tuntui velvollisuudelta. Jaksan keskittyä johonkin elokuvaan tai sarjaan tai kirjaan, kuten normaali ihminen, ilman että päässä pyörii samaan aikaan joku huoli. Mukavaa. Saan iloa lempimusiikkiani kuunnellessani ja suunnitellessani sitä, kuinka aion nyt lähteä töistä hakemaan kaupasta pienen lohikimpaleen ja vihanneksia, jotka valmistan uunissa. Ja odotellessa ruokaa saatan käydä taas saunassa. Ja sitten nauttia ruokaa ohjelmia katsellen. Vastaan parille tinderillekin jotain, ja kutsun sukulaisen mukaan ruokaostoksille.