And suddenly everything changes

Olen niin onnellinen. Oloni on tasaisen pehmoinen ja turvallinen. En vielä kunnolla sisäistä sitä, että yhtäkkiä minulla on joku, joku ehkä mahdollisesti jollain tasolla tuntee minua kohtaan samoin, kun minä häntä kohtaan. Kaikki on sellaista lämminsävyistä pumpulia. Näen tämän tilanteen vielä vähän ulkoistetusti. Kuin elokuvana, jota saan seurata 6d-grafiikalla. BLIBLING. Saan kivoja viestejä juuri silloin, kun olen itse aikonut ottaa häneen yhteyttä. Meillä on yhteys. Viestimisen kynnykset on hiottu pois kokonaan ja voimme olla toisiimme yhteydessä missä vain asioissa, koska pidämme toisistamme. Koska haluamme olla yhteydessä toisiimme. Haluan jakaa hänelle hauskan kuvan kissastani, ja samalla välittää hänelle viestin mukana lämpimiä tunteita ja osoitusta siitä, että ajattelen häntä. Ja hän lähettää minulle kesken aamupäivää uutisen säätilasta, jotta tietäisin että hän ajattelee minua. Sitten meidän ei ehkä tarvitse viestiä toisillemme mitään koko iltana, koska kaikki on niin hyvin. Yhtäkkiä minulla ei ole tarvetta saada sitä jokapäiväistä hyvänyön viestiä. Yhtäkkiä minä riitän. Ja tämä kaikki riittää. En ole ollenkaan epävarma. Minua ehkä välillä jännittää kuin teinityttöä, kun mietin, että kutsuukohan hän minut mukaan pikkujoulujuhliin. Tai kun haaveilen seuraavasta yhteisestä matkastamme. Tuntuu lämpimältä ja hyvältä, koska ihan yhtäkkiä nämä prinsessaunelmat voivat toteutua. Minä voin saada kaikki nämä kokemukset. Hän saattaa haluta tehdä kaikki nämä asiat kanssani. Me vain törmäsimme toisiimme ja solmimme huomaamatta tiimin. Me olemme Partners In Crime. Klik, ja kaikki muuttuu. Loksahdamme yhteen kuin tuhatosaisen palapelin palaset. Kätemme kuuluvat yhteen. Vaikka minun käteni on yleensä kylmä ja talvella kuiva. Kätemme haluavat pitää toistaan enemmän kiinni jatkossa. Kun kävelemme innokkaina kohti illallisravintolaa tai kuntosalia tai elokuvateatteria. Hänen silmänsä kuuluvat katsomaan minua, kun selitän jotain hölmöä. Minä olen yhtäkkiä se, joka osoittaa täysin selvästi tunteensa. Etenkin eleillä. Yhtäkkiä olen sellainen ihminen, josta Santi sanoo, ettei hän voisi koskaan kuvitella minua riitelemässä tai huonotuulisena. Yhtäkkiä elän todellisuudessa, jossa minun kuuluu hymyillen kuunnella, kun hän kertoo eläväisesti kuvaillen jotain kotimaansa politiikasta tai jostain menneestä tapahtumasta. Jossain vaiheessa hän nauraa ja silmät syttyvät. Ja minä nauran ja kosketan häntä. Koska välitän hänen jutuistaan ja haluan kuunnella joka sanan. Ja hän tekee saman minulle. 

Me kuulumme nojailemaan toisiimme väsyneinä. Ihan hiljaa tietäen, että nyt vain ollaan. Minun kuuluu tuoksua hyvältä häntä varten. Etenkin niskasta, jota hän haluaa haistella. Se on aina se, mistä se valtava ilotulitusesitys sytytetään. Joskus hän kysyy, mitä tuoksua olen käyttänyt. Ja minä osaan nimetä sen joka kerta. Meidän kuuluu tyytyväisinä keskittyä työhömme ja mennä onnellisina yksinkin nukkumaan, koska yhtäkkiä tiedämme, että meidän kuuluu vain olla. Ei tarvitse pelätä mitään. Ei tarvitse epäillä mitään. Luotan häneen sataprosenttisesti. Ja hän voi tehdä saman minulle. Joskus aikaa sitten, joku sanoi minulle, etten voisi koskaan olla yksiavioisesa suhteessa. Koska sinkkuaikani on ollut niin villi. Mutta minä en edes pysty käsittämään miten se voisi olla vaikeaa. En kaipaa ketään enkä mitään, jos saan olla tässä. Yhtäkkiä käsikirjoitukseeni on lisätty henkilö, joka saa kaiken tyyntymään. Ihminen, joka tekee minusta parhaan mahdollisen minän. Hyvän ja onnellisen. En osaa tällä hetkellä edes ajatella sitä, että jokin menisi pieleen. Ainoastaan ehkä puntaroin sitä, että kuinka paljon alamme osallistaa toisiamme elämäämme. Jostain syystä minusta tuntuu siltä, että Santiago haluaa minut mukaan juttuihinsa enemmän kuin hän haluaisi myöntää. Minusta tuntuu siltä, että hän ei ole ehkä enää niin varma kiintymättömyydestään. Minä haluan olla se joka muuttaa hänen maailmansa. Mutta mitä jos en ole? Mitä jos hän torjuukin minut ja sanoo, että seuraavalle matkalle hän haluaa mennä jonkun muun kanssa? Mitä jos hän sanoo, että olisi parempi ottaa vähän etäisyyttä ja tavata harvemmin? En tiedä. Sanoisin varmaan, että okei. Ja keskittyisin niin kauan itseeni kun olisin tyytyväinen. Olisin edelleen onnellinen siitä, että sopimuksemme ekslusiivisesta tapailusta olisi voimassa. Ja ehkä jokin ilta lähettäisin hänelle viestin, jossa sanoisin ikävöiväni häntä. Ehkä. Mutta nyt hassuttelemme toisillemme viesteissä. Puhumme siitä, kuinka viikonloppumatkalla syödyt kakut tulisi nyt korvata liikunnalla ja lounassalaateilla. Tiedämme molemmat, että näemme varmaan huomenna. Koska haluamme nukkua yhdessä. Koska niin jo vähän puhuttiin. Kaikki on jotenkin helppoa ja luonnollista. En ole edes muistanut kraaterin olemassaoloa pitkään aikaan. Pahaenteisyys on muuttunut vain vatsanpohjaa kutkuttavaksi jännitykseksi siitä, että mitä tapahtuu ja kuinka paljon ja kuinka nopeasti. 

Olen moneen kertaan tippa linssissä kirjoittanut siitä, kuinka minä haluan tavata juuri tämän miehen. Kun olen miettinyt sitä mitä haluan, niin olen nähnyt mielessäni juuri tämän saman kauniin pehmeyden, joka nyt ympäröi minua. Olen sanonut, että haluan olla se, joka sanoo vuosien päästä, ettei me koskaan riidellä. Se, joka voi sanoa alttarilla, että on naimassa parhaan ystävänsä. Ja pitää pitää valapuheen, joka on vähän hauska, mutta aiheuttaa kyyneleitä. Kertoisin ääneen kaikille, mitä hän on saanut minussa aikaan. Että se tapahtui. Löysin sielunkumppanini, joka täyttää kaikki tarpeeni tekemättä mitään. En ole kipuisasti ihastunut ja rakastunut. Vaan yhtäkkiä vain näen selkeämmin tämän rakkauden, joka on joka paikassa. Hirveän imelää. Mutta kaiken sen itkun ja valituksen jälkeen saan nyt olla imelä. Saan nauttia nyt siitä, että kaikki tuntuu helpolta ja vaivattomalta. En halua miettiä yhtään enempää sitä, että mitä minulle tapahtuu jos asiat eivät menekään, kuten nyt niin itsevarmasti odotan. Mieli pitää täyttää onnellisilla ajatuksilla ja kiitollisuudella. Minä aloitin tekemään niin tietoisesti ja katsokaa minua nyt. Minä päätin muuttaa itse itseni ja elämäni. Ja nyt olen tässä. Tehkää kaikki se sama. Aloittakaa heti. Päästäkää väkisin irti kaikesta siitä missä roikutte kiinni, mutta joka ei tee teitä onnelliseksi. Tie onnellisuuteen käy joskus yksinäisyyden ja kärsimyksen kautta. Pitää keskittyä itseensä. Pitää keskittyä muuttamaan omat ajatuksensa. Ja silloin mikä vain voi muuttua. Mitä jos menettäisin Santin? Mitä jos olen muuttunut niin vahvaksi, että selviäisin siitäkin? Ehkä. En tiedä. Mutta sitä ei tarvitse miettiä nyt, koska pitää elää hetkessä. Minun pitää miettiä sitä, miten kivaa on mennä kokoukseen ja nähdä työkavereita. Miten kiva on sitten tehdä hikinen jumppa ja käydä ehkä lenkillä. Ihana koti-ilta odottaa. Ja kaikki on hyvin. Kaikki on mahdollista. Olen kiitollinen tästä mielettömästä tilanteesta. Saan olla livenä seuraamassa vuosisadan rakkaustarinan alkusointuja. Olen kiitollinen siitä, että teen joogaliikkeet vähän aiempaa paremmin. Reisilihakset tuntuvat kehittyneen ihan vahingossa. Venyttelyt ulottuvat yhä syvemmälle. Olen kiitollinen perheestäni, jonka kanssa minulla on nykyään aina hauskaa. En itke ja valita heille surujani. Vaan intoilen matkasta ja liikunnasta ja ruoasta. He hymyilevät paljon enemmän. Vuodesta 2019 tulee paras. Asiat tulevat muuttumaan uskomattomalla tavalla parempaan suuntaan. Kaikenlaiset haaveeni voivat toteutua. Ja kuka vain voi päästä tähän tilanteeseen. Tervetuloa.