ei ole kiire ei ole kiire ei ole kiire

Kun kävelen kohti Santia kylmässä ilmassa sen jälkeen, kun olen hoitanut muut alkuillan velvoitteeni, minusta taas tuntuu ihan vähän, etten ole täysin kosketuksissa realismiin. Tai ehkä olen, mutta en siihen inhorealismiin, jossa olen pääosin tähän asti elänyt. Ehkä tämä on minun uusi todellisuuteni. Se, jossa seuraan tapahtumia kuin olisin mukavalla vip-istuimella popkornit sylissä. Ja aina välillä saan päättää miten juoni muokkautuu, vaikka lopputulokseen en siltikään saa vaikuttaa. Se tuntuu hauskalta ja turvalliselta, koska tiedän, että voin vähän hassutella, mutten kuitenkaan saisi valinnoillani nirhattua päähenkilöitä tai muutettua viimeistä lukua. Olen vilkaissut peiliin ja laittanut nenänpäähäni ihan vähän puuteria, koska heti pikkupakkasten alettua nenäni punoittaa samantien. Ärsyttävää. Ja sitten vielä kylmät ilman kuivattavat ihoa niin, että meikki näyttää helposti tökeröltä ihon päällä. Oi voi mitä ensimmäisen maailman murheita. Olen kysynyt Santilta, että toisinko jotain matkalta. En kysy, että voinko nyt tulla. Sopiiko vielä. Vai onko suunnitelmat muuttuneet. Vaan tietysti olen menossa. Santi ei vastaa, että tuo vain itsesi, kuten muutama muu on minulla aikaisemmin tokaissut. Tai, että tuo vessapaperia, kuten Javier saattaisi sanoa. Vaan hän vain toteaa ettei tarvitse mitään. Hymyillen. Ei keltaisella naamalla, vaan kaksoipisteellä ja sulkumerkillä, kuten kaikki vähän sivistyneemmät ihmiset ihmiset pyrkivät tekemään. Itsekin joskus ajat sitten välttelin hymiöitä, mutta sittemmin käytän niitä juuri niin paljon kuin huvittaa. Olo on huoleton, mutta ihan vähän jännittynyt. Hyvällä ja odottavalla tavalla. Mutta siinä sivussa mietin, että tämä on nyt sellainen normaali arkikohtaaminen. Ei ehkä enää treffit. Vaan me vain vietetään hetki yhdessä ja mennään sitten nukkumaan. Alamme olla siinä rajoilla, missä kynnys toisen kanssa vietetylle ajalle alenee ja alenee. Ei se ole vielä poissa. Mutta se on madaltunut. Enää meidän ei tarvitse miettiä etukäteen, että juommeko viiniä tai maistelemmeko tapaksia. Koska tiedämme, että me voimme vain olla ja silti nauttia olostamme. Minä olen taas tehnyt aloitteen tälle tapaamiselle. Ja vahvistaessani sitä edellisiltana, Santi kysyi, että onko minulla jotain erityistä mielessä. Ja minä vastasin, että ei. Ollaan vaan. Ja Santi ilmoitti valikoivansa meille leffan. Minä olen se, joka hioo näitä kynnyksiä pois. En millään remppatalkoilla, vaan nätisti siinä sivussa kun viilaan kynsiäni. Niin, että Santi voi esittää ettei huomannutkaan! Ei hän vastustele mitään. Tai esitä vaikeasti saatavaa. Mutta en ole enää niin tyhmä, ettenkö pitäisi mielessäni sitä mitä on ääneen sanottu. Sitä, että hän ei tiedä, kuinka syvälle kiintymyssuhteessa voi päästä. 

Teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Mutta se voi olla myös ansa. Itse saattaa nähdä sitä mitä haluaa nähdä. Omiin kokemuksiin toisen teoista ei voi sinisilmäisesti luottaa. Ja minä olen tunnetusti vaellellut ilman valkoista keppiä ihan liian usein. En kuitenkaan ihan perusteettomasti. Edelleenkin uskon siihen, että minulla oli jotain erityistä Javierin kanssa. Hänelle puhuminen oli usein äärimmäisen vaikeaa. Ja ne harvat kerrat kun oikeastaan sain hänestä mitään sanallisesti irti, olivat ne hetket kun riitelimme tai kun hän hetkeksi heltyi romanttiseksi. Kun minä jostain syystä itkin,  ja hän antautui heittelemään siimoja muurinsa yli. Javier saattoi lohduttaa minua selittämällä hänen menneisyydestään yksityiskohtia. Sitä miksi hän on sellainen kun on. Ja siksi tunnen häntä kohtaan nyt myötätuntoa. Hän saattoi halata minua tiukasti ja sanoa, että välittää minusta tosi paljon. Siltikin enemmän minulle kertoi se hetki, kun hän toi minulle kotiavaimensa, mutta minä esitin etten tajua mitä hän yrittää kertoa. Koska olisin halunnut hänen sanovan sen ääneen. Että hän olisi antanut minulle avaimensa. Silloin ennen viime juhannusta, kun selvitimme suhteemme tilaa, hän myönsi ääneen, ettei ole tapaillut ketään niin pitkään näiden parin vuoden aikana kuin minua. Ja ettei kukaan ole ollut hänelle samalla tavoin erityinen. Mutta, että ei hän ole voinut sille mitään, että irtoseksiä on yhtäkkiä saatavilla. Ja olen aika varma, että hänellä on joitain vakituisia satunnaisseksikavereita, vaikka olisikin pitänyt heihin etäisyyttä vietettyään minun kanssani ajoittain tiiviimmin aikaa. Lisäksi hän välillä paljasti vahingossa mustasukkaisuutensa. Lipsautti sivusuun, että oli nähnyt minut tinderissä ja siksi ollut vihainen monta viikkoa. Mutta jätti sen kertomatta minulle kun asia oli ajankohtainen. Olisin voinut kertoa, että olin avannut tinderin hetkeksi vain poistaakseni sieltä jotain kuvia tai ties mitä turhaa. En edes muista enää. Mutta ainakaan en ollut deittailemassa ketään. Miettikää miten erilailla kaikki olisi voinut mennä, jos olisimme aina sanoneet sen mitä oikeasti ajattelemme ja haluamme? Tai mitä epäröimme ja pelkäämme? Miten ihmeessä minäkin olen käyttänyt niin paljon energiaa stressaamalla että mitä voin toiselle sanoa. Miten paljon saatan nolostua jos toinen tietää mitä oikeasti haluan. Voi Luoja. 

Joten. Vaikka minulla on hyvä fiilis. Ja vaikka Santiagon sanat ja teot viestittävät samaa johdonmukaisesti hyvää linjaa. Niin muistutan itseäni säännöllisin väliajoin siitä, että Santi on javiermainen. Sen lisäksi että heillä on lähes tismalleen sama syntymäpäivä, tykkää kummatkin kertoa asioista, joissa he ovat hyviä ja onnistuneet. Ja he haluavat saada tästä tunnustusta. Kummatkin identtiseen tapaan käyttävät ylettömän paljon aikaa jonkun asian yksityiskohtien tutkimiseen ja koostamiseen, koska ehkä nauttivat siitä ja ovat jollain tapaa perfektionistisia. Kumpikin on pinnalta hyvin laatutietoinen ja omaehtoinen. Mutta silti Javier oli mukauttanut mielipiteitään omiini ihan vahingossa. Hän jopa teki erittäin merkittävän hankinnan sen jälkeen, kun olimme väitelleet asiasta ja vaikka hän oli ollut vielä hetki sitten aivan eri mieltä. Ja vaikka Santi on tarkka lookistaan ja panostaa tiettyihin merkkeihin, niin hän valitsi ostaa sen vaatteen, jota minä matkallamme kehuin. Ja silti hänen eteisensä lattialle oli eilisillan tapaamisellamme tarkoituksenmukaisesti esille jätetty asuste, josta minä olen Santille muutamaan otteeseen puhunut. Javier säikähti aina paljon suoria aloitteitani, joita loppua kohden rupesin tekemään. Ja niihin koko juttumme kaatuikin. Hän tarvitsi paljon tilaa. Hänen piti saada olla ohjaksissa. Muttei itse tajunnut sitä kuin vain ahdistuksensa kautta. Santi taas on sanoittanut itse tarpeensa selkeästi ja on niistä varmasti tietoisempi kuin Javier. Santi tarvitsee omia juttujaan. Mutta terveellä tasolla. Santi tykkää olla ohjaksissa ja esimerkiksi suunnitella (kiitos saaden) matkansisältömme, muttei ole vielä perääntynyt suorista ehdotuksistanikaan. Silti minun pitää pitää varani. Koska Santi on sanonut ääneen, mitä pystyy nyt antamaan. Ja se on kaikki mitä saan, kunnes toisin on sovittu. Jos hän on ilmaissut ettei tohdi edes puhua tapailusta (dating), niin minun on annettava hänelle tilaa, eikä kuviteltavani, että me elämme nyt parisuhteessa. Vaikka minä haluaisin että hän kutsuisi minut mukaansa sinne ja tänne, niin minun on ensin annettava hänelle tilaisuus kutsua minut itse mukaan. Ja vasta sitten myöhemmin jos en siedä tilaisuudenmenetystä voin ottaa asian puheeksi itse mikäli koen sen oikeaksi. Ja siedettävä se, että hän tekee asioita itsekseen ja minä teen asioita itsekseni. Teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Mutta sanat on se, minkä mukaan edetään.  

Ja olen tilanteeseen tyytyväinen. Vaikka olisin salaa kuinka varma siitä, että me menemme vielä naimisiin. Niin aikaa on kulunut alle kolme kuukautta. Olemme tunteneet alle kolme kuukautta. Ja sinä aikana me olemme jo ehtineet sopia siitä, ettemme tapaile muita. Santi on ehtinyt sanoa, että pitäisikö meidän varata yhteinen saunavuoro (hahaa, muistin sen yhtäkkiä!). Ja olemme viettäneet täydellisen, upean viikonlopun Europpassa. Kaikki on siis aivan täydellisesti, vaikka Santi haluaisi edetä hitaammin. Vaikkemme heti varaisikaan uutta yhteistä matkaa. Siispä hymyilen kun olen hänen alaovellaan keskiviikkoiltana. Tunnen olevani menossa oikeaan paikkaan. Ilahdun, kun näen hänet rappukäytävässä. Halaamme ja tuntuu ihan vähän jännältä, mutta muutoin ihan luonnolliselta. Hän on pukeutunut erittäin siististi, kuten aina. Chinot ja kauluspaita, jonka päällä hänellä on viininpunainen neule, jossa ei ole yhtäkään palkeensilmää tai nyplyä. Tuleekohan hän joku kerta minua vastaan verkkareissa? Tiedän, että hänellä on yhdet. Sellaiset tosi tyylikkäät slimfitit. Santin hiukset on veistosmaisen kauniisti föönattu malliinsa, kuten aina, paitsi silloin kun heräsi minun luotani. Ja hän tuoksuu hyvältä. Halaamme ja saan suudelman poskelle. Hän huomioi jotain asustettani. Hänellä on täydelliset käytöstavat. Istumme sohvalle tarkastelemaan hänen leffavalintaansa ja siinä sivussa selailemaan jotain trailereita. Ja olemme ihan vähän pidättäytyväisiä intohimoisen viikonlopun jälkeen. Kun katson häntä ja olemme vierekkäin niin tunnen sen magneettisen kipinän, joka vetää meitä puoleemme. Mutta meillä on ihan pieni vieraskoreus päällä. Ja se on jotenkin suloista. Nojailemme toisiimme neutraalisti. Pieni hipaisi olkapäähän. Hän katsoo minua silmiin vähän pidempään, kuin Suomessa olisi arkisessa tilantessa sallittua. Ja tiedän, että ilta tulee huipenemaan vielä läpi katosta. Otamme rennomman asennon kun leffa alkaa. Sulaudumme hieman kiinni toisiimme. Ja meitin, että eikö hän koskettele minua rohkeammin, koska sitten leffan katselemisesta ei tulisi mitään. Vai siksi, että häntä ujostuttaa. Vai siksi, että hän on herrasmies. Heti kun elokuva loppuu (Santi antaa sille arvioksi enintään seiskan ja olen samaa mieltä) ja Santi sammuttaa ohjelman hän nojautuu samalla puraisemaan pakaraani housujeni läpi. Naurahdan ja saan varmistuksen sille, että Santi tuntee samoin. Miten ihanaa onkaan tämä molemminpuolinen kauhea viehätysvoima. Jalat meinaavat lähteä alta kun mietin miten kiihkeää meillä on. 

Pelkkä hänen katseensa kouraisee minua vatsanpohjasta. Edelleenkin (kolme kuukautta, heh) suudelmat saavat meidät pysähtymään hengistystä pidättäen, koska ehkä haluamme kuolla siihen hetkeen ja elää siinä ikuisesti. Emme heti juokse sänkyyn, vaan puhumme työjutuista ja elokuvista. Koska haluan, että vaihtelemme kuulumisia. Haluan, että meillä on monenlaista yhteyttä. Mutta nyt emme enää voi olla koskettelematta toisiamme. Santi vetää minut kiinni itseensä. Nojaudun kiinni hänen rintaansa samalla kun vielä juttelemme jostain. Ja haistan hänen kaulaansa. Santin lause katkeaa kesken, kun tunnemme samaan aikaan sen säpsäyttävän ihanan kipinän välillämme. Sitten hän nousee ja kaappaa minut syliinsä (mietin, että painankohan paljoa häntä vähempää) ja kantaa minut sänkyyn. Emme puhu mitään. Suutelemme hitaasti. Ahnaasti. Seksikkäästi. Ei ole mihinkään kiire. Vaatteita ei tarvitse heti heitellä pois. Kumpikin tietää mitä on luvassa. En voi kuin olla niin onnellinen siitä, että juuri nyt minulla on yksinoikeus tähän mieheen. Meihin. Hihkun henkisesti ilosta, koska minun ei tarvitse jakaa tätä kenenkään kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, että onkohan tässä sängyssä ollut joku toinen. Minun ei tarvitse miettiä, että onkohan hänellä suunnitteilla treffit jonkun muun kanssa. Me tehdään tätä vain toistemme kanssa. Kokeekohan hän olevansa yhtä onnekas? Onkohan hänenkin mielestään meillä erityisen kuuma yhteys. On varmasti. Välillä minä kumarrun suutelemaan häntä. Pidän hänen kasvoistaan kiinni ja käännän hänen päätään. Puraisen kaulaa. Sitten pussailen pehmeästi ja halaan häntä tiukasti. Sitten Santi kääntää minut alleen ja näykkäysee korvaani. Katsoo silmiin niin että nenänpäät koskettavat toisiaan ja suutelee hitaasti ja pitkään. Tällä tavoinkin voi päästä lähes transsiin. Voisin vain pitää silmäni kiinni ja nauttia siitä, että minusta tuntuu siltä kuin lentäisin. Että tämä olisi unta, josta en halua ikinä herätä. Niinkuin kauan sitten se uni, jonka silloin joskus näin Ronista. Kun hän kai kosi minua ja olimme ruokamarketissa. Unessa hihkuin onnesta, että näin kävi viimeinkin! Kunnes näin että kassajonossa mukanamme oli vauva, ja tajusin ettei meillä oikeassa elämässä ole vauvaa. Nyt minusta tuntuu siltä, että saatan kohta nähdä siellä Santi makkarin katossa lentävän lohikäärmeen, joka paljastaa, että kyseessä onkin vain uni. 

Mutta sen sijaan näen vain ilotulituksia. Niitä jotka kuuluvat tähän todellisuuteen. Olemme ihanan hitaita. Riisumme kaikki vaatteet toisiltamme. En enää tunne oloani niin ujoksi. Annan Santin katsoa minua vapaasti. Hän pussailee reisiäni ja kohottautuu istumaan jalkojeni väliin. Ajattelen heti, että se hetki siellä hotellihuoneessa on jäänyt elävästi kummankin mieleen. Harmi, että hänen sänkynsä on niin matala, ettemme voi ihan tehdä siitä toisintoa. Mutta rakastan tätä. Sitä että hän on ohjaksissa ja saa aloittaa tämän kierroksen. Istuu siinä edessäni. Ihan hitaasti ujuttaa valtavaa itseään avoimien jalkojeni väliin. Ja kaikista kivointa on kun se ei onnistu heti. Vaan pitää olla ihan hidas ja ottaa vähän takapakkia ja sitten edetä taas hitaasti. Se tuntuu seksikkäältä ja kivalta. Ja näen miten paljon hänkin nauttii siitä. Se aloittaminen on ihan oma juttunsa. Vähän niinkuin leikki, jossa molemmat on mukana. Se tuntuu ihan pienen hetken neitseelliseltä. Hän on miehekäs mies, ja minä pieni nainen, joka huokaisee lähes ääneen oikealla hetkellä. Joku feministi voisi nyt älähtää. Mutta minä nautin tästä täysin rinnoin. Pienin, mutta täysin. Alun jälkeen voi taas aueta vesiputoukset ja tuntokin jäädä hakuseen. Mutta huomaan, että mitä enemmän me tätä teemme, sitä paremmalta minusta tuntuu. Sitä helpompi on nauttia. Mikä on uskomatonta, koska se on ollut nini helppoa koko ajan. Mutta merkityksellisintä on muutos Santissa. Hän ei enää ajattele vain sitä mitä minä ajattelen ja haluan. Vaan ohjailee tilannetta itsekkäämmin. Tekee liikettä siten, että se tuntuu juuri hänestä hyvältä. Ja minä pidän siitäkin. Annan hänen tehdä mitä hän haluaa. Hetkeä myöhemmin hän sanoo, että tulee ihan pian, joten nyt on aika esittää toiveita jos niitä on. Mutta annan hänelle hymyillen lähtöluvan. Ja se on niin taivaallista. Se on niin kivaa, että vahingossa uppoudun muistelemaan näitä fantastisia hetkiä niin yksityiskohtaisesti, että minua ärsyttää kun en tiedä milloin seuraavan kerran tapaamme. Pidämme toisistamme tiukasti kiinni pitkään. Pussailemme toisiamme. Santi kysyy, että haluaisinko vielä jotain, mutta hymyilen raukeana. Ja sitten käymme pikasuihkussa ja sujahdamme sänkyyn. Ja liimaudumme alastomina kiinni toisiimme. Huomioin mielessäni sen, ettei Santi laita tällä kertaa mitään päälleen, vaikka yleensä tykkää pitää yöasua. Ja nukumme hyvin.

Aamulla kello soi. Käännämme kylkeä ja saan taas olla Santin syleilyssä. Vedän hänen kätensä rinnalleni. Heräilemme hitaasti. Käännyn ja Santi ottaa minut kainaloonsa. Sivelen hänen alastonsa vartaloaan. Ja pian hän vetää minut päällensä. Ja tällä kertaa teemme asiat vähän eri tyylillä, mutta ihan yhtä kiherryttävästi. Heräämme yhdessä ja nautin taas siitä kun vaihdamme pitkän suudelman suulle ulkona kadulla ennen kuin lähdemme omiin töihimme. Hillitsen haluani ottaa häneen heti yhteyttä ja alkaa kysellä loppuviikon aikatauluista. Muistutan itseäni ettei ole mitään väliä vaikkemme tapaisi hetkeen. Kaikki on silti hyvin. Vaikka pian jo voisin alkaa herätellä ajatusta siihen yhteiseen pikkuharrastukseen osallistumisesta. Se olisi taas uusi aluevalloitus. Mutta ei ole vielä kiire. BLING. Ystäväni Tommi ehdottaa elokuviin menoa viikonloppuna. En ole ihan satavarma onko tämä ehdotus täysin kaverillinen. Hän on ollut aika tiiviisti yhteydessä viime aikoina. Ja hän on suhtautunut yllättävän vakavasti dalailamamaisiin elämänohjeistuksiini. Mutta sanon, että jos vain aikataulut sopivat niin miksikäs ei. Tänään edessä on taas rauhallinen koti-ilta. Ja liikuntaa. Ja terveellistä ruokaa. Ja viikonloppuna tapaan ystäviäni juhlissa. Mutta olen pitänyt joustovaran kaikissa aikatauluissa Santia varten. En vain saa antaa itseni alkaa odotella liikoja. Ja kiirehtiä. Hengitän syvään. Nenästä sisään ja suusta ulos. Nyt keskitytään tähän hetkeen, eikä muuhun.