torstai 1. marraskuuta 2018

Santin rehellisyys

Istun Elinan ja toisen ystävän kanssa pikkalauantailasillisilla, kun saan Santiagolta vastauksen viestiini. Juuri niin kuin olin uumoillutkin, niin olen ehtinyt kavereiden pariin ja ujuttautumaan hyvään fiilikseen niin, että keskustelu tästä mahdollisesta parisuhteesta on vain sivuseikka. Ainakin melkein. Vilkaisen näyttöä, mutten avaa viestiä. Siinä Santi kutsuu minut mukaan matkallensa! Epätodellinen fiilis nousee rintakehääni perhosten lailla. Hän reagoi viestiini kutsumalla minut mukaan minilomalle! Hymyillen hihkun ystävilleni, että hän ajattelee samoin! Hän haluaa minut! Ja tahtoo heti matkustaa yhdessä, jes! Päätän avata viestin vasta kohta rauhassa, kun olen bussissa matkalla ryhmäliikuntatunnille. Enää keskiviikot eivät ole niitä pelastusrengaspäiviä keskellä viikkoa, jolloin saa luvan kanssa juoda puoli pulloa viiniä ja valvoa pikkutunneille. Vaan voin tarkistaa missä on meneillään jotain kivaa jumppaa tai joogaa ja voin mennä tunnille ihan niin kuin en olisi aiemmin kartellut tuollaisia paikkoja. Mutta voin muuttua. Olen muuttunut. Voin pyöriä ja vääntelehtiä ja kieriskellä tunnilla vilkuilematta muita. Voin pitää silmiäni kiinni ja saada tipan linssiin loppurentoutuksen aikana, koska ohjaaja puhuu niin kauniisti. Mutta ennen sitä olen vielä bussissa. Tunnen sellaista intoilevaa jännitystä. Nytkö se viimein tapahtui! Minä kysyin asiasta suoraan. Sanoin, että haluan matkustella hänen kanssaan ja olla yksinoikeudellisessa tapailusuhteessa. Ja hän vastaa kutsumalla minut matkalle kanssaan! Juurin niinkuin olin toivonut. Nytkö meistä tulee ihana rakastunut pari. Se aikuinen tiimi, jossa meillä on omat elämät ja sitten se yhteinen itsestäänselvä rakkaus. Avaan viestin ja huomaan, että matkakutsun jälkeen Santi on kirjoittanut pitkän tekstin. Ja se alkaa sanoilla: minun pitää nyt olla rehellinen. Voi vittu. Taasko jonkun pitää olla rehellinen ja todeta, ettei hän pysty tarjoamaan minulle sitä mitä haluan. Mutta, että matkalla voitaisiin käydä! Olen leijunut jo pilvissä ja huokaillut onnellisena sitä, että nyt oikeasti se tapahtuu ja pääsen romanttiselle lomamatkalle ihan kohta! Ja sitten kurkkuun nousee poltteleva pala, kun luen viestiä pidemmälle ja näen, että Santiago tahtoo nyt olla rehellinen. 




Luen viestin rauhallisesti. En panikoidu. Hengähdän syvään. Hyödynnän tämän käänteen ja harjoittelen rauhallisuutta. Olen matkalla rauhoittavaan joogaan. Olen itsenäinen ja tyytyväinen nainen. Hengitä. Santi kertoo heti, ettei ole tapaillut ketään muuta. Huh, se helpottaa oloani heti. Ja sitten hän selittää, ettei ole osannut pitkään aikaan laittaa parisuhdetta etusijalle elämässään. Hän ei ole kovin hyvä missään sitoutumisasioissa. Ja pelkää, että ajan kanssa voisin tulla pettymään, jos haluan suhteen kehittyvän suureksi romanssiksi, koska hän on tyytyväinen näin. Mutta niin olen minäkin! Haluan vain, että tapailulla on mahdollisuus kehittyä ja kestää aina. Sanon sen Santille. Käymme tilannetta läpi muutamissa pitkissä viesteissä. Samaan aikaan Ricky ehdottaa parisuhdetta. Ironista! Niin ironista! Onko se jokin merkki? En tiedä, mutta nyt keskityn Santiin. Sydäntä puristaa ajatus siitä ettemme enää ikinä kohtaisi. Mutta vain kepeästi. Koitan säilyttää rennon otteen, jottei keskustelu muutu ahdistavaksi. Mitä hän tarkoittaa? Mitä tämä tarkoittaa! Onko hän siis valmis olemaan vain minun kanssani ja jatkamaan tapailua, muttei voi luvata, että pystyisi antamaan minulle kaiken aikansa? En minä sitä tarvitse. Tarvitsen sen turvan, että me ollaan vain toistemme kanssa, vaikkei aina oltaisikaan yhdessä. Minähän olen juuri alkanut nauttia yksinolosta ja omista asioistani. Tämä voisi olla hyvä juttu. Mutta mitä Santi oikein tarkoittaa sillä että hänelle sitoutumiset ovat vaikeita? En ymmärrä häntä täysin. Osaako joku muu tulkita tilannetta paremmmin? Vinkit ovat tervetulleita. En halua menettää tätä hyvää juttua vain siksi, että emme ole ihan varmoja mitä haluamme joskus tulevaisuudessa. Eikö se merkitse mitä me haluamme nyt. En minä ole kovin kiihkeä tässä asiassa. Olen itsekin ajatellut koko tapailuamme järjen tasolla. En tunteile kauheasti kun emme ole yhdessä. Mutta silti kun tapaamme niin meillä on ihanaa. Ehkä olemme samanlaisia ja voisimme kehittää tästä jotain. Vai voisimmeko? Olemme sopineet, että annamme asialle pienen hetken ja sitten päätämme, että lähdenkö mukaan matkalle. Vai en. Minulla on ihan hyvä mieli. Mutta en halua menettää tilaisuutta lomamatkaan ja asioiden kehittämiseen Santin kanssa siksi, että ylpeys vaatisi häntä hokemaan rakkautta minua kohtaan. En halua menettää Santiagoa siksi, että hän on javiermainen. Kestänkö sen, etten ole hänen prioriteettinsa? En tiedä. Salaa ajattelen, että minusta tulisi hänen prioriteettinsa. Salaa ajattelen, että minä olen se, johon hän kiintyisi enemmän kuin noihin entisiin naisystäviin, joista puhuu. Torstaina alan hahmotella ehdotusta Santille. Ehdotan, että otetaan koeaika. Koeaika, jolloin ei olla muiden kanssa. Koeaika, jonka aikana vain ollaan kuten nytkin, eikä yliajatella, ennenkuin tarve tulee. Vai mitä? Sanon, että haluan matkalle mukaan. Koska se on se mitä oikeasti haluan. Jos hän on valmis allekirjoittamaan koeaikasopimuksen kanssani.





6 kommenttia:

  1. Kommentoinkin tuonne uudempaan postaukseen lukematta tätä, pahoittelut. Olen tosi pahoillani, mutta sulle kävi mielestäni taas Finderellat: mies ei halua sitoutua sinuun. Mistä tämä voi johtua? Tässä on aivan liian selvä kaava havaittavissa. Olen oikeasti surullinen puolestasi etkä ansaitse tätä kerta toisensa jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko tämä niin selkeää. Siis se ettei hän oikeasti halua mitään sitoutumista kanssani. Odottaa jotain parempaa?
      Jotenkin rivien välistä minusta tuntuu, että hän haluaa olla kanssani, muttei vain luvata kuuta taivaalta. Hän haluaa olla yhdessä ja pitää hauskaa. Hän pitää minusta. Muttei halua ajatella liian vakavasti. Ehkä hänellä on huonoja kokemuksia ja on irtaannuttanut itsensä läheisistä ihmissuhteista, kuten minäkin olen tehnyt.
      Vai valehtelenko vain itselleni? Teenkö itsestäni tyhmän jos nyt huumoriin peiteltynä ehdotan premiliminääritapailua?
      Hän on fiksu ja kunnollinen mies. Uskon, että hän puhuu aivan totta. Mutten tiedä siltikään että mitä hän oikein viesteissään sanoo.

      Poista
  2. Se mitä itse mietin näitä juttuja pitkään lukeneena on se, että Finderella taitaa tykätä menestyvistä ja komeista kolmikymppisistä miehistä, joille on kyllä kova kysyntä. Niinpä aika moni seurustelumielellä oleva on jo vuosia sitten napattu suhteeseen ja markkinoilla on ylitarjontaa näistä laadukkaista, mutta itsenäistä sinkkuelämää suosivista miehistä.

    Että sinänsä se ei ole mitenkään pelkästään Finderellan ongelma vaan aika monen muunkin kaupunkilaisen kolmikymppisen naisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Olenkin muutamiin otteisiin puhunut tästä kierteestä. On ehkä vaikea haluta sitoutumista, kun elämä on niin hyvää ja naisseuraa riittää kyllä. Silti moni näistä hienoista miehistä, joita olen kohdannut on halunnut parisuhteen. Jostain syystä vain ajoitukset tai halut eivät ole menneet yksiin. Mutta en kai voi kuin yrittää. Rehellisesti pyrkiä siihen mitä itse haluan. Ja nyt ollaan taas tässä kynnyksellä. Tuntuu, että se vielä olisi Santin kanssa mahdollista.

      Poista
  3. Vaikka pitää kyllä vielä lisätä se, että tavallaan moneen kyyniseen kolmikymppiseen verrattuna Finderella haluaa selvästi ehkä vähän pidempään uskoa siihen että jutuilla olisi tulevaisuutta ja miehillä samat aatokset, vaikka lukijat ehkä tekevät erilaiset johtopäätökset jo huomattavasti aiemmin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ehkä sokaistunut. Ehkä en uskalla irtaantua toiveista niin helposti, koska sitten kaikki taas nollaantuu. Vaikka olenkin nyt varmaan parhaassa henkisessä tilassa, kuin koskaan aikaisemmin. Vieläkin elätän toiveita Santin suhteen. Pian se selviää.

      Poista