Ole hyvä ja odota.

Kun taas minut on jokseenkin tyrmätty, ainakin vähäsen. Tai ainakaan minua ei ole intohimoisesti haluttu. Tai on vähän haluttu, muttei ehkä ihan kokonaan täysin loppuun asti. Niin olen ensin ollut urhea ja suhtautunut asiaan toiveikkaasti. Ajatellut, ettei Santi vain ymmärrä itse, että mitä oikein sanoo. Että hän on säikähtänyt ja haluaa varmistella ettei tässä nyt olla heti varaamassa hääkirkkoa. Olen ajatellut, että hänelläkin on oltava joku alitajuinen ja minuun liittymätön syy, miksi hän pelkää vielä hetken heittäytyä suhteeseen ihan täysillä. Mutta, että tekisi sen kyllä, kunhan huomaisi, että minuun voi luottaa. Kun meillä olisi kauhean kivaa. Hän kiintyisi minuun enemmän, eikä päästäisi ikinä pois. Hän oikeasti varmasti toivoo vakaata hyvää suhdetta, mutta ei vain ole niin kirkkaasti kauaskatseinen kuin minä. Hän vain ei ole huomannut, että sitähän hän haluaa. Hah. Mutta ei se ehkä olekaan niin piiloromanttista. Mitä jos hän vain ei ole niin ihastunut minuun, että toivoisi suhdetta? Ehkä taipuisi siihen, koska minä tahdon sitä. Ehkä järkeilisi asian itselleen. Ei minua kannata menettää! Koska meillä on niin mukavaa, ja hän on tasainen ja kiva mies. Mutta mitä jos hän muistuttaisi minua aina silloin tällöin siitä, että minähän tätä tahdoin, eikä hän. Aina kun hän ei halua tehdä jotain asiaa yhdessä ja minä petyn. Niin Santi voi sanoa, että I told you so. Ja luistaa kokonaan emotionaalisesta vastuusta. Siksikö hän sanoo, ettei halua see people upset. Mitä jos hän ei oikeastikaan saa koottua fiilistä sen enempää minua saati mitään kohtaan? Hän on niin järkevä ja tasainen, että ehkä hän vain on järkevä ja tasainen. Vaikka on kuiskannut (tässä luki äsken kiusannut! Freudilainen typo?) minulle miten hyvältä hänestä tuntuu olla kanssani. Vaikka hänkin tuntee sen mielettömän sähkön joka välillämme on. 

Torstaina olen lähettänyt hänelle viestin, jossa sanon suoraan, että en halua menettää kivaa juttuamme siksi, että jokin asia tulevaisuudessa voi olla epävarma. Olen ajatellut, että jatkamme siitä keskustelua, ja sitten voin näyttää hänelle vielä pidemmälle ja vielä vähän hauskemmin kootun kokoelman asioita, joita seuraava tapailuasteemme voisi sisältää. Olen mielessäni ajatellut, että hän nauraisi tekstilleni ja sanoisi, että se kuulostaa hyvältä. Mutta sen sijaan Santiago vastaa kertomalla perheensä kuulumisia sivuuttaen viestini kokonaan. Okei. Ensin vastailen hänelle iloisesti ja odotan, että se kutsu lentojen varaamiseen tulee. Ne jotkut sanat, että joo koitetaan. Kyllä kaikki järjestyy. Ja me tykätään toisistamme. Kokeillaan! Mutta kun niitä ei tule ja ilta hiljenee, niin minua alkaa ärsyttää. Sitten vähän kiukustun. Pitkästä aikaa. Miten joku tekee näin minulle taas? Onko tämä näin tavanomaista, että kerta toisensa jälkeen törmään lähes sanasta sanaan samoihin torjumislauseisiin? Jos Santiago ei sano mitään, ja jos emme sovi selkeästi tapailusta, niin olen ihan samassa jamassa kuin aiemminkin. Elättelemässä toiveita ja odotuksia, kun toinen ei ole sanonut mitään. Tai on selitellyt. Ja ne selitykset ovat olleet ihan hyviäkin. Ihan hyväksyttäviä. Mutta jos ne jättää nyt puolitiehen, niin mitään ei ole sovittu! Toisen täytyy ääneen sanoen haluta tätä myös. Sen pitää olla molemminpuolinen sopimus. Tai ei mitään. En voi enää sanoa mitään, koska pallo on hänellä. En ainakaan vielä. En voi mennä varaamaan lentolippuja kun tapailusta ei ole sovittu. Kaikki vaan roikkuu ilmassa. Puheyhteytemme on hyvä. Mutta yhtäkkiä Santi on ohjannut keskustelun sivuraiteille. En saanut tilaisuutta sujuvasti lähettää hänelle hauskaa koeaikalistaustani. Koska se hetki meni siihen, että kuuntelen mitä hänen isoäidilleen kuuluu. Ja sen jälkeen asian puheeksiottaminen olisi tuntunut irralliselta ja hölmöltä. Hetki ehti kadota. Ja mitään ei ole tapahtunut. Mitään ei ole sovittu. En tiedä taas yhtään missä mennään. Ja minua ärsyttää. Ihan lievästi. Aika pinnallisesti. Mutta ihan ekaa kertaa Santin kohdalla. Tätäkö se tarkoittaa etten voi olla hänen prioriteettinsa? Jo ennen kuin mikään ehtii alkaakaan. Pallo on Santiagolla. Hänen on palattava tähän aiheeseen. Meidän on pakko käydä se kunnolla läpi tai mitään ei voi tapahtua. Minäkin olen järjellinen. Minä pystyn hyväksymään tällaiset tilanteet ja hänen ajoittaisen etäisyytensä. Mutta vasta kun pohja on täysin kunnossa ja yhdessätuumin rakennettu.

Käyn tilanteen aiheuttamia eri vaiheita läpi. Rohkeus, päättäväisyys, into, pelko, ärsytys, kiukku. Ja kiukun kohdalla mietin, että mitäs jos sittenkin tarvitsen jonkun joka on minusta ihan innoissaan. Jonkun joka empimättä haluaa sanoa kyllä, kun ehdotan tapailua. Mutta onko toisen pakko käytännössä olla se ykköprioriteetti? Enhän minä halua mitään kynnysmattoa. Minähän halusin aina miehen, joka ei riipu minussa. Sellaisen jolla on omat mielipiteet. Siitä voisi hyvin kehittää toimivan terveellisen symbioosin. Huomaan myös  selitteleväni itselleni, että teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Hän on äärimmäisen huomaavainen. Muistaa myöhemmin, mitä olen joskus jossain sivulauseessa sanonut. Koskettaa aina ohimennen. Pitää tiukasti sylissä. Suutelee niin että kaikki näkevät. Hänhän on sanonut, että tuntuu tosi kivalta, kun olemme olleet yhdessä. Mihin se olisi kadonnut. Siksi en tiedä uskonko hänen sanojaan, kun hän epäröi suhteemme tulevaisuutta. Tai ei edes epäile! Eihän hän siitä ole sanonut mitään. Vaan vain siitä, ettei hän tiedä kuinka syväksi seurustelusuhde voisi kehittyä. Luotan hänen tekoihinsa. Niihin kiihkeisiin suudelmiin. Niihin katseisiin. Ehkä hän vain haluaa olla aloitteellinen. Hän on kuin Javier ja vetäytyy hetkeksi, kunnes voi miettiä tämän asian itse. Vai alanko taas kuvitella asioita päässäni. Toivoa niin kovasti, että sokaistun tosiasioille. BLING. Se ei ole Santi vaan Nino, jonka kanssa pitkästä aikaa juttelen. Hän vihjaa, että voisi ottaa pian pidemmän loman jonnekin kauas. Hänhän aiemmin kutsui minut mukaansa. Hän on niin kiva. Lähettää minulle selfien. Sanoo, että oli ajatellut minua edellisenä päivänä ihan ilman mitään syytä. BLING. Ricky tahtoisi nähdä pian. Hänellä on kova ikävä. Hän ei emmi sanoa sitä suoraan. BLING. Tommi haluaa törmätä viikonloppuna ja lähteä vaikka tanssimaan. Mukaan tulisi ehkä Juha, jonka kanssa puhuttiin viime viikolla avaruudesta. Joku puolituntematon kaveri kutsuu minut luokseen somessa. Ja vanha koulukaveri ehdottaa taas lounasta. Niin. Että mitä minä teen tässä näille kaikille tilaisuuksille ja mahdolllisuuksille, joita minulla (Luoja kiitos!) jatkuvasti ympärilläni on. Pidän niitä jäähyllä. Olen limbossa.

Miksi aina juuri se kenen kanssa haluaisin tehdä kaikki asiat tekee minulle näin. Tekeydyn nyt ehkä liioitellusti uhriksi. Koska edelleenkin kaikki on mahdollista. Santi saattaa yllättää minut ja ottaa asian puheeksi, niin että löydämme kultaisen keskitien, jossa molemmat ovat osoittaneet sitoutumisensa tilanteeseen. Niin ettei minusta tuntuisi siltä, että Santi taipuisi vain minun tahtooni. Mutta nyt  tällä hetkellä tilanne on jumissa. Ylpeyteni säilyttääkseni en kai ota häneen hetkeen yhteyttä. Jos hän haluaa minut mukaansa matkalle (kuten nyt tiedän, että haluaa!), niin hänen on pian alettava aktivoitumaan asiassa. Lennot menevät kohta! Ja ne kallistuvat! Kuulenko hänestä tänään? Vai tuleeko nyt hiljaisuus ja sitten kun olen luopunut toivosta ja ajatunut hakemaan ajatuksen tasolla lohtua jostain toisesta, niin hän varmaan kysyy, että no tuutko. Mutta tapailusta hän ei sanoisi mitään. Ja taas minä joutuisin olemaan se painostava ja kiirehtivä crazy bitch. Huoh. Näinkö tämä taas menee. Vaikka kuinka yritän. Sanon suoraan. Selitän mitä haluan. Ihan rehellisesti. Paljastan tunteeni. Niin nämä miehet välttelevät suoraa vastausta, etteivät joudu vastuuseen epäonnestani. Antavat sen verran, että minulla olisi syy jäädä. Mutteivät niin paljon, että voisin viimein huokaista onnellisena. Miten voin välttää tämän saman tilanteen uusiutumisen? Mitä enää voin tehdä. Mitä minun pitäisi sanoa hänelle?  Pitäisikö minun sanoa, että muutinkin mieltäni. Vastausaika kului loppuun! Nyt tahdonkin miehen joka kiljuu riemusta saadessaan olla kanssani. Joten nyt se onkin all-in tai ei mitään! Niinkö minä tekisin, yeah right. Pidän Santista liikaa. Toivon liikaa, että hän hoitaisi tämän asian. Oikeasti en kai voi muuta, kuin sanoa, että molempien on aidosti tahdottava samaa juuri nyt tällä hetkellä. Ja sitouduttava siihen. Omasta halusta. Ei nyt tarvitse miettiä liian kauas tulevaisuuteen. Vaan keskittyä näihin kivoihin juttuihin, joista voisimme yhdessä nauttia. Lähteä pienelle kaupunkimatkalle. Viettää kivoja ravintola- ja leffailtoja. Käydä kuuntelemassa elävää musiikkia. Käydä seinäkiipeilemässä yhdessä. Suunnitella seuraavaa matkaa, josta Santi on jo puhunut. Ja näiden juttujen välissä meillä voi olla ihan omat jutut. Sitä minä haluaisin. Haluan, että kuulen Santista pian. Mutta siinä sivussa haluan viettää kivaa perjantaita. Unohtaa pettymyksen siitä, ettei tämä mennyt ihan niin helposti kuin se olisi voinut mennä. Mutta olla kiitollinen siitä, että Santiago haluaa olla kanssani. Haluaa minut mukaansa lomalle. Eikä ole ollut muiden kanssa. Minun pitää muistaa että kaikki on vielä mahdollista.