Miten me tähän tultiin

On tuntunut jännittävältä olla lähdössä viikonloppumatkalle miehen kanssa, jonka olen tuntenut reilut pari kuukautta. Olemme pyyhkäisseet toisiamme oikealle deittisovelluksessa jonain tylsistyneenä iltana, kun olemme makoilleet kumpikin omalla kotisohvallamme täysin tietämättöminä siitä, että kaikki voi olla ihan toisin parin kuukauden kuluttua. Olemme varmastikin olleet aika tyytyväisiä kumpikin. Minä olen viimeinkin jo jokin aika sitten saanut karistettua pois sen pettymyksen ja surun, kun Javier alkukesästä ilmoitti viestillä, ettei voisi tarjota minulle sitä mitä haluan. Enää hänen ajattelunsa ei ole aiheuttanut pistoa sisimmässäni. Olen aloittanut uudenlaisia liikuntamuotoja, ja pystynyt oikeasti sitoutumaan uusiin rutiineihin aamujumppineen ja parantuneine ruokavalioineen. Olen jo ehtinyt käydä muutamilla treffeillä, vaikken olekaan tavannut ketään enää toista kertaa. Siinä tavallisena arkisena iltana rentoudun kotona ja olen taas ollut onnellinen ilman sen kummempaa syytä. Olen ollut tyytyväinen yksin. Ja se tunne on ehkä yksi maailman parhaista. Sinä riität. Juuri niin. Minä ole riittänyt itselleni. Olen halunnut keskittyä tekemään itsestäni parhaan mahdollisen minän, ja olemaan riippumaton muista. Mutta sitten jollain mainoskatkolla olen enempää ajattelematta avannut tinderin ja ohimennen vilkaissut saamaani viestiä tältä kivannäköiseltä ulkomaalaiselta mieheltä. Koska eihän sitä koskaan tiedä. Ja onhan se kiva kuluttaa aikaa tutustumalla uusiin ihmisiin. Ja tämä mies on ollut Santi, joka sanoo, että luettuaan profiilitekstimme hän on varma, että meidän pitäisi syödä yhdessä pizzaa. Olen vastannut hänelle iloisesti nauraen, että pizza on aika vakava juttu, ja ensin meidän pitäisi käydä lasillisilla. Ja sitten tuosta noin vain, olemme sopineet tapaamisen viinibaariin kaksi päivää myöhemmin. Keskiviikkoillalle. Pieneen kauniiseen ravintolaan, jota joku on suositellut Santille. Santi tykkää kysellä ihmisten suosituksia pienistä uniikeista paikoista, joissa käydä. Hän ei pidä ketjuravintoloista tai -kahviloista. Se on myös kulttuurillinen juttu. Yrittäjyys ja paikallisuus on täällä hieman erilaista, kuin siellä mistä Santi on kotoisin. Olen ollut tuolloin innoissani näistä treffeistä. Ja jo ensitapaamisellamme fyysinen vetovoima on ollut mieletön. Nyt minua jälkikäteen hävettää, että olen edes kehdannut miettiä jotain pituusasiaa. Treffit ovat olleet muutoin täydelliset, mutta olen kyseenalaistanut kaiken, koska Santi on muka liian lyhyt tai minä olen liian pitkä. Luojan kiitos olen kuitenkin halunnut tavata hänet toisen kerran. Ja noiden toisien treffien jälkeen olen päättänyt heittää typerän pituusgaten roskakoriin. Hän on minusta maailman puoleensavetävin ihminen. Hän saa puolestani näyttää ihan miltä vain.

Kaikki on sujunut kuin oppikirjasta minun ja Santin suhteen kehityksessä. Ensitreffeillä kipinöitä lasillisten ääressä. Toisilla treffeillä tulenpalavia suudelmia ja varmistus sille, että meillä on kemiaa. Ja kolmannet treffit ovat sisältäneet ensimmäisen yhteisen yön ja ilotulituksia. Miten voin olla näin onnekas nyt? Noin kaksi ja puoli vuotta olen vellonut epävarmuudessa ja sydänsurussa. Yrittänyt tunkea rakkauttani ihmisille, jotka eivät ole sitä halunneet tai kyenneet vastaanottaa. Sitten olen tajunnut antaa sen itselleni. Ja nyt olen kohdannut miehen, joka on tehnyt saman. Ja jonka kanssa me olemme yhdessä kokonaisia. Minä olen parin kuukauden aktiivisen tapailun jälkeen tehnyt aloitteen sille, että me ei enää tapailla muita. Se tuntui hetki sitten maailman jännittävimmältä asialta. Tupla tai kuitti. Ja pienen haparoinnin jälkeen Santi on halunnut pitää minut ja meidät. Sanonut, ettei hän ole tapaillut ketään muita, eikä sellaista tarvitse. Vaikka kokeekin sitoutumisen vähän hankalaksi. Hän on tarjonnut minulle yksinoikeutta, pienellä varauksella. En saisi odottaa liikoja. Koska hän ei tiedä mitä pystyy nykytilan lisäksi tarjoamaan. Mutta mitä muuta meillä on kuin nyt? Ja sitten ihan yhtäkkiä olemme lähteneen yhdessä lomamatkalle kaupunkiin, jolta en ole odottanut paljoakaan. Mutta joka on yllättänyt minut ihanuudellaan. Olen juuri viettänyt mahtavan viikonlopun miehen kanssa, jonka olkapäätä vasten olen saanut nukahtaa lentokoneessa samalla kun hän pitää kättään reidelläni. Olemme kumartuneet välillä suutelemaan toisiamme. Rakastan sitä. Että minun ei tarvitse välittää mistään muusta. Minun ei tarvitse epäröidä, että mitä joku ajattelee. Tai näkeekö joku meidät. Ei tarvitse puntaroida, että miettiikö hän nyt jota kuta toista. Tai pitäisikö minun valita jonkun muu seura. Olen oikein pinnistellyt noina hetkinä keskittymään siihen, miten hyvä olo minulla on. Miten olen vain hymyillen uiskellennut rakkaudessa. Miten olen nähnyt kun Santiago hymyilee yhtäkkiä, vaikkemme ole sanoneet tai tehneet mitään ja katsomme toisiamme hiljaa. Koska kumpaakin hymyilyttää se, miten hyvin kaikki on. Kun olemme kävelleet upeilla ruuhkaisilla kaduilla Santi on pitänyt minusta kiinni, etten katoa ruuhkaan. Olemme nauraen uppoutuneet keskusteluun, tai olleet vain ihan hiljaa. Hän on maailman kohteliain mies. Koko viikonloppuna ei ole ollut yhden yhtäkään huonoa hetkeä. Ei vaivautuneisuutta. Ei kinastelua. Olemme nauraneet. Olemme ottaneet rennosti. Olemme tehneet pöytävarauksia. Olemme käyneet museossa. Nojanneet toisiimme rullaportaissa. Ja istuneet kahvilassa pöydän samalle puolelle, jotta voisimme pitää toisiamme kädestä kiinni. Santiagolla on maailman pehmeimmät kädet. Aina lämpimät ja pehmeät. Olemme kulkeneet vailla päämäärää nauttien siitä fiiliksestä. Siitä kaupungista. Ottaneet valokuvia. Myös yhteisiä. Sellaisia hassuja. Juuri niinkuin olen aina halunnut.

Minusta on tuntunut sataprosenttisesti siltä, että olen juuri siellä missä minun pitääkin olla. Santiago ei ole ollenkaan liian vakavamielinen, vaikka onkin laatinut monta suunnitelmaa matkan eri vaiheisiin. Teimme kaiken mitä halusimme ja vielä vähän lisää. Hotellihuoneessa olemme pitäneet keskellä päivää pienen lepohetken, jolloin olen nojautunut häneen kiinni. Santi ottaa minut kainaloonsa. Kumarrun suutelemaan häntä suulle. Ja se tuntuu maailman ihanimmalta. Hivelen häntä ja hän hivelee minua. Riisumme toisemme. Ja olemme niin kiihkeitä, etten ole ihan varma onko se edes totta. Sanon ääneen, että voisin olla tässä hetkessä aina. It's so good. Ja Hän sanoo, että niin on. Tämän hetken ajattelu saa vatsanpohjani kihelmöimään. Santi on noussut seisomaan sängyn viereen ja vetää minut pakaroista ihan sängyn reunalle. Ja rakastelemme siinä juuri siten kun olen saattanut joskus yksinäni haaveilla. Hän pitää kiinni rinnoistani ja vetää minut välillä suutelemaan itseään. Kaikki on täynnä sellaista taikaa, että olen melkein pökerryksissä. Ja sitten kun olemme valmiit niin istumme sylikkäin. Minä halaan häntä takaapäin ja suutelen joka kohtaa hänen niskaansa. Santi puristaa minua itseään vasten. Olemme ihan hiljaa. Siltä tuntuu, kun on yhtä jonkun kanssa. Kun rakkaus on niin tiivisti pakkautunut ympärillemme, että se saa pään hyvällä tavalla pyörryksiin, vaikka on ihan selvinpäin. Sitten hymyillen pukeudumme ja lähdemme innokkaina kohti pöytävarausta ihanan kaupungin toisella laidalla. Jossain vaiheessa matkaamme Santi puhuu siitä, miten kivaa on, kun voi vaivattomasti olla toisen kanssa tällaisessa uuedssa paikassa. Ei tarvitse stressata ollenkaan matkakaverin tyytyväisyydestä  tai toiveista, kun kaikki menee yksiin. Palatessamme Suomeen käymme vielä lounaalla ennen kuin lähdemme omiin koteihimme. Ehdotan, että voisin tulevalla viikolla tulla kylään yhtenä arki-iltana. Koska jumppatunti. Tai koska ikävä. Ja Santi sanoo, että tottakai. Sitten liidän kauniisti maankamaralle laskeutuen kotiin sulavammin kuin lentokoneemme. Ja olo on hyvä. Voiko minulla oikeasti olla hänet? Tuntuuko hänestä samalta? Entäs ne puheet siitä, ettei hän oikein ole hyvä sitoutumaan. Ettei hän ole hyvä kiintymään kehenkään. Pitääkö se oikeasti paikkansa? Vai onko nyt tapahtunut se sen oikean kohtaaminen, mikä muuttaa kaiken. Se tilanne, jossa hän joutuu luopumaan tuollaisista puheista ja myöntämään, että kaikki on toisin. Hän on lähettänyt yhteiskuvamme sisarukselleen. Minä olen nähnyt hänen katseensa ja hymynsä. Meidän yhteinen viikonloppumme oli täynnä innostusta, onnellisuutta ja hyvyyttä. Kaikki on niin luontaista ja helppoa ja kaunista. Yhtäkkiä me vain kuulumme yhteen. Me olemme loistavia ystäviä. Ja vielä loistavampia rakastajia toisillemme. Juuri näin sen pitääkin mennä. Kaikki on sujunut sulavasti ja loistavasti. Sieluni lepää hänen kanssaan. Me voisimme tehdä yhdessä mitä vain tai olla tekemättä mitään. Ja hymyilisimme. Mitä jos tämä onkin nyt minun vuosisadan rakkaustarinani. Yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että mikä vain on mahdollista. Ihan kauheasti menetettävää.