Ratkaisun päivä

Tiistaina olen siis saanut palautettua itseni taas takaisin hyvään flowhun. Käymme Elinan kanssa heti työpäivän jälkeen pyörähtämässä kävelyllä ja kaupassa, jossa silmäilen joogavälineitä. Olen nyt todistanut itselleni, että pystyn aika hyvin sitoutumaan harjoituksiin itsenäisesti kotona, joten olen alkanut harkita oikeiden välineiden hankkimista. Tähän saakka harjoitukset on onnistunut suorittaa ihan hyvin ilman mattoja tai palikoita. Mutta oikeanlainen jumppamatto on tosi oleellinen, jos ei halua, että jalat luistavat alta Downward facing dogissa tai venytyksissä. Se, ettei olisi varaa harrastaa on vain pelkkä tekosyy. Kotona pystyy vaikka mihin! Olen aina kartellut ryhmätunteja. En ole koskaan halunnut vapaaehtoisesti pelata mitään joukkuelajejakaan. Mutta nyt kun olen ylittänyt tietyt rajat yksinharjoittelussa, niin osaavan ohjaajan tuki on tervetullutta. Se yhteisö tuntuukin kivalta. Se että ihan oikeasti tekee tätä. Vuosi sitten en olisi koskaan uskonut, että minä maksan siitä, että pääsen hikoilemaan muiden sekaan. Joogatunneilla tunnelma on tähän mennessä ollut rauhallinen ja yksityinen. Jokainen keskittyy itseensä. Jokainen tekee liikkeitä ja venytyksiä oman tasonsa mukaisesti. Pidän siitä. Edes se, että ohjaajat ovat pääsääntöisesti sellaisia tosi kauniita ja notkeita jumppatyttöjä ei häiritse minua. Koska minäkin voin olla sellainen. Ja sitä paitsi nämä ihmiset ovat hirvittävän mukavia. Heistä huokuu sitä sisäistä hehkua, jonka tunnen syttyneen itsessänikin. Ilmassa ei ole kateutta tai pilkkaa tippaakaan. Minusta tuntuu, että olen vaihtanut rahan laittamisen juhlimisesta liikuntaan. Euro eurosta. Ja mikäs sen parempi vaihtokauppa! Olen vähän ylpeä itsestäni. Olen ylpeä, että joku huomasi, että olen treenannut. Tykkään siitä, miten voin käyttää ihonmyötäisiä vaatteita. Olen innoissani, että olen päässyt pääosin eroon jenkkakahvoista, jotka ovat aina olleet minun ongelmani. Jos minulle kertyy vähääkään lisäkiloja, niin kaikki rasva kertyy heti lantiolle ja leuan alle. Ideaalipainoni on alle viidessäkymmenessä kilossa. Näin se vain on, vaikka bmi tällöin näyttäisikin vähäiseltä. Kaiken lisäksi minusta edelleenkin tuntuu siltä, että syön paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tykkään tästä uudesta elämäntapahienosäädöstä. Olen innoissani siitä, että se näyttää olevan kohdallani mahdollista. Teen sellaisia asioita, jotka ovat aikaisemmin tuntuneet minusta aivan vierailta. Ja tuntuvat vieläkin. Ohjailen itseäni ulkopuolelta. Ja nyt tajuan, että se on osa muutosta. Se, että tekee asioita, jotka eivät ehkä tunnu omilta. Mutta niistä voi tehdä omia. Fake it till you make it.

Tiistaina olemme vaihdelleet Santiagon kanssa viestejä aamusta alkaen. Kerron siitä, kuinka olen nukkunut koko maanantai-illan, ja vastannut hänen illan viimeiseen viestiin unessa niin, etten muista siitä mitään. Ja sitten puhumme kakuista. Ja koska tiedän mitä haluan, niin kysyn häneltä suoraan, että aiotaanko me nyt tehdä yhdessä asioista. Mitäs jos nähtäisiin huomenna. Alan jo oppia tämän. Alan jo ottaa tällaisen reippaan ja aloitteellisen asenteen omakseni. Joskus kauan sitten en olisi koskaan näin huolettomasti ehdotellut treffejä. Vaan olen stressanut yksinäni ja odottanut, että toinen ehdottaisi jotain. Nyt en jaksa tuhlata aikaa. Haluan että asiat ovat selkeitä ja helppoja. Ja voin itse vaikuttaa siihen toimimalla näin. Menee hetki kun Santi vastaa, että olisi erittäin kiva nähdä huomenna. Kas noin. Santi ehdottaa kalliiseen ravintolaan menoa, ja vaikka olisin toivonut koti-iltaa, niin miksei illallisella voisi käydä ensin. Santi rakastaa kalliita ravintoloita. Ja niin minäkin, mutta en ihan kokoajan. Budjettini ei sovellu siihen, että osallistun sekä kalliille jumppatunneille, että kalliisiin ravintolaillallisiin jatkuvasti. Kun aloimme käydä treffeillä, niin alusta alkaen olen maksanut kaikki omat menoni. Enkä nyt yhtäkkiä voi alkaa olettaa, että Santi tarjoaisi minulle illallisia. Joten jos juttumme kehittyy, niin minun on vain rehellisesti sanottava, etten aio laittaa satoja euroja kuukaudessa ulkona syömiseen. Luulen, että Santi on saanut minusta varakkaan kuvan. Ja siksi hän kai niin huolettomasti olettaa, että haluan sijoittaa yhtä paljon hedonistiin elämyksiin, kuin hänkin. Ja toki haluaisin, muttei se ole realistista. Santilla on erittäin hyvä tulotaso. Kaikissa hänen vaatteissaan on kallis merkki. Hän rakastaa laatua. Ja se on fine. Mutta minä menin menneen mahtavan kesän aikana sorkkimaan säästöjänikin siten, että aion olla tästä lähtien menoistani vähän tarkempi. Kun olemme lyöneet tapaamisen seuraavalle illalle lukkoon, alan heti miettiä, että miten saisimme käsiteltyä nyt tämän tapaamisteeman ilman mitään stressiä. Olen ihan samanlaisessa tilanteessa kuin Javierin kanssa. Paitsi, että ehkä Santi on valmis puhumaan asiasta ja sitoutumaan minuun jollain tasolla? Se vain on pakko ottaa puheeksi. On oltava rohkea ja aloitteellinen. Sanottava, etten halua elää oletusten varassa. Haluan että kaikki on kummallekin selvää. En halua hypätä sänkyyn hänen kanssaan (haluan, haluan!) jos emme ole tässä avaiheessa vain toistemme kanssa. Mieltäni lämmittää se, että tiedän, ettei hän ole ollut muiden kanssa, kuten en minäkään. Lähtökohdat on hyvät! Jännittää, että eteneekö asiat viimeinkin kohdallani. Miltäköhän tuntuu nähdä hänet.

Nukun taas makoisat yöunet. Kun illalla menen suureen ihanaan sänkyyni ja sammutan yövalon, en voi olla miettimättä sitä, miten vielä jokin aika sitten en pystynyt mennä yksin sänkyyn. En kyennyt tyytyväisenä mennä nukkumaan. Vaan minun oli pakko nukuttaa itseni jonkun ohjelman ääreen mieluiten sohvalle. Kesti pitkään eroni jälkeen, että totuin siihen, että nukun yksin. Jotenkin se yksin nukkuminen on aikaisemmin korostanut yksinoloani. Rakastan nukkua toisen kanssa. Mutta nyt pujahdan onnelllisena keskelle sänkyäni kissani kanssa ja käytän viimeiset hereilläolominuutit miettimällä sitä mitä kaikkea ihanaa minulla on. Miten paljon asiat ovatkaan muuttuneet. Aamulla herään ja muistan heti sopimamme treffit illalle, jes! Nyt me tavataan. Ja asiat on pakko käydä läpi. Jos hän ottaa puheeksi matkan (jonkn olinkin jo ehtinyt hetkeksi unohtaa), niin minulla on oiva tilaisuus ottaa suhteemme puheeksi. Sanoa, että tottakai voidaan lähteä reissuun yhdessä, jos me nyt tapaillaan toisiamme. Voin ihan hyvin sanoa, etten aio matkustella tai maata ihmisen kanssa, joka pitää minua vain satunnaisena säätönä tai kaverina. Vaikka ystävyys on tietenkin kaiken perusta. Minä pidän häntä ystävänä. En halua mitään suhdetta ilman hyvää ystävyyttä. Mutta siinä on oltava se spesiaalilisä. En minäkään kauheasti tunne mitään. Olen toki innoissani, että tapaamme. Olisin pettynyt jos emme tapaisin. Mutta en tiedä tunnenko minä jotain rakkautta? Tai ihastumista? Ehkä. Minä pidän hänestä, ja hän on oikeanlainen ihminen moneen juttuun. Hän on menestynyt ja älykäs ja luova. Haluaisin tehdä vähän enemmän asioita hänen kanssaan. Mutta muutoin tunnelma on rauhallinen ja turvallinen. Mihinkään ei olisi kiire, jos vain päästään alkuun. Järjen tasolla sopisimme hyvin yhteen ja hän voisi lisätä elämääni onnellisuutta. Ja jos minä saisin yksinoikeuden intiimiin suhteeseen hänen kanssaan, niin olisin jo pelkästään sillä saralla maailman onnekkain. Huh, heti tätä ajatellessani vatsaa alkaa kihelmöimään ja alan luopua kaikista vaateistani (vaatteistani toivottavasti illalla!) jos vain hän suutelee minua ja vetää mukanaan sänkyyn. Minua innostaa ajatus siitä, että voisin saada hänet. Haluanko taas vain voittaa tämän pelin? En tiedä. Mutta mitä siitä, jos kummatkin ovat valmiita pelaamaan tätä peliä. Ollaan rationaalisia ja sovitaan hyvinä ystävinä, että kehitetään välillemme rakkautta. Koska viihdymme yhdessä. Niin se voisi toimia. Menen heti töiden jälkeen treenitunnille ja se innostaa minua lähes yhtä paljon kuin Santin tapaaminen!