pause and go

Minulla on ollut samanlaiset pari päivää kuin viimeisen uuden kuun aikana. Sunnuntai-illasta tiistaiaamuun en ole vapaa-ajallani tehnyt mitään muuta kuin nukkunut. Edellisen uuden kuun aikaan täysin selittämättömästi menetin kaiken energiani, enkä maanantaina kyennyt tekemään mitään ylimääräistä. Muistan sen ihmeellisen latistuneen olotilan. Ja nyt se iski taas! Silmäni eivät ole pysyneet auki sunnuntain joogaistunnon jälkeen, enkä ole jaksanut miettiä mitään. Olen nukahtanut leffan ääreen ja selitellyt perheenjäsenelle että olen var,aan tulossa kipeäksi. Vaikka minusta ei tunnu yhtään kipeltä. Tuntuu vain siltä, että akku on nyt loppu. Ja se on pakko ladata. Ja nyt kun tiistaina taas jaksan avata somen, niin heti ensimmäisenä tajuan, että on se tismalleen sama aika kuunkierrosta, kuin viimeksi kun näin kävi. Ehkä tällaisia täysin väsähtäneitä päiviä vaan täytyy joskus viettää. Ehkä se on uudenkuun aatto, joka pakottaa minut lataukseen. Joka tapauksessa, nyt pakollinen lepohetki on vietetty. Taas pikkuhiljaa tunnen ettei jäseneni ole täysin vailla energiaa. Siinä missä viikonloppuna olen osallistunut aktiivisille jumppatunneille ja jaksanut valvoa pitkään ja tehdä lenkkejä. Niin ole melkein jaksanut maanantaina edes nousta rappusia ylös toimistolleni. Huh. Noniin, nyt istun taas omassa tiistaisessa kahvilassani nauttimassa salaattia ja miettimässä, että minkä kivan viestin laittaisin Santiagolle. Olen koko viikonlopun viettänyt eri ystävien seurassa. Joogaamassa. Olemassa aktiivinen siellä täällä. Huolehtimatta lainkaan mistään. Olen tavannut vanhan ystävän, joka sanoi, että minusta huomaa, että olen aloittanut aktiivisen liikuntaharrastuksen. Ai miten hyvältä se tuntui. Tunnen itseni vahvemmaksi ja notkeammaksi. Olen ehkä pikkuhiljaa sellainen simpsakka ponnaripäinen urheiluhousuissa julkisilla paikoilla liikkuva tyttö. Viikonloppuna olen tietoisesti ollut ottamatta yhteyttä Santiin, tai ehdottamatta hänelle mitään. Ja se on aiheuttanut sen, että Santi on ottanut minuun yhteyttä joka päivä kysellen kuulumisia ja sitä, mitä aion tehdä tällä viikolla. 

Tuntuu kuin emme olisi tavanneet ikuisuuksiin. Tuntuu, että olen taas kadottanut hänet jonnekin kauas. Olen irtaantunut. Mutta vain hetkeksi. Ja silleen terveellisesti. Sillä tavalla, että vaikkei ole kaivannut toista siihen viereen, niin ei ole kaivannut ketään muutakaan. Ja nyt on taas aika palata arkeen. Ja oikeaan todellisuuteen. Siihen, joka tuntuu vähän vieraalta, koska siinä on niin paljon kaikkea uutta. Mutta haluan tämän uuden todellisuuden. Tämän, missä minä herään joka aamu tekemään venyttelyohjelman. Tämän jossa olen aika tyytyväinen yksin. En enää kaipaakaan niitä samoja asioita, kun mitä joskus aikaisemmin pisin tärkeinä. Haluan tämän todellisuuden, jossa minulla voisi olla sellainen miesystävä, jonka kanssa käymme syömässä hienoissa ravintoloissa, joissa taustalla soi jazz. Ja matkustelemme viikonloppuisin Eurooppaan. Meillä olisi vakaa hyvä suhde. Mutta meillä ei ole mitään tarvetta huutaa siitä koko maailmalle. Me vain oltaisiin ja elettäisiin päivä kerrallaan. Me oltaisiin se pari, joka ei ikinä riitele. Se, jolla olisi paljon omia onnellisia salaisuuksia. Ja omia onnellisia juttuja. Eli, vaikka olen voinut loistavasti ilman Santia koko viikonlopun, niin tiedän, että haluan tavata hänet pian. Haluan edelleen lähteä matkalle hänen kanssaan. Haluan että hän haluaa minut. Jotenkin haluan olla hänen kanssaan enemmän kuin aikaisemmin. Järjen tasolla. Ja se tuntuu hyvältä. Ja kirkkaalta. Yhtäkkiä en jaksakaan ollenkaan ajatella turvaverkkoani tai mitään varavaihtoehtoja kainaloikseni. Vaan haluan täysillä tarttua tähän tilaisuuteen Santiagon kanssa tavalla tai toisella. Nyt vielä hän on jossain siellä kaukana. Ja ehkä minun passiivisuuteni on antanut hänelle aikaa miettiä tilannettamme, joka on edelleen ihan auki. Minusta tuntuu, että hän kyllä haluaa minut. Sellainen jännä selkeä tieto. Olen ajoittain tietysti tämän prosessin aikana ajatellut, ettei minun pitäisi tyytyä mihinkään. Siihen, että Santi on ihan tyytyväinen yksin, eikä kaipaa minua mukaan joka hetkeen. Siihen, ettei Santi tiedä tulevaisuudesta jotain. En edes käsitä mitä hän on tarkoittanut sillä, ettei tiedä onko hän oikea henkilö going allt the way? Mitä se tarkoittaa? Ei hänkään ehkä tiedä. Joka tapauksessa. Pieni irtaantuminen tästä aiheesta on kirkastanut halujani mielessäni. Enkä jaksa liikaa jauhaa kaukaisista tulevaisuudentoiveista. Haluan vain olla ja tapailla Santia vähän enemmän. Ja yksinoikeudella. Ja minusta tuntuu, että voimme pian päästä siihen tilaan. Minusta tuntuu, että voi ihan rehellisesti puhua hänen kanssaan tästä kaikesta. 

Syön lounastauolla jälkiruoaksi tilaamaani mustikkamuffinsia ja lähetän Santille hauskan viestin, jonka lopussa kysyn hänen lähipäivien suunnitelmistaan. Koska voin. Koska haluan pian tietää pääsenkö matkalle mukaan vai en. Tauko on suoritettu, ja nyt hoidetaan tämä homma loppuun! Maanantaina olin jo hetken huolissani, että olenko kadottanut hyvän flowni jonnekin. Mutta tänään saan hymyillen huokaista helpotukseksta, koska energiatasot ovat taas palautumassa ja tunnen sellaista tasaista mielenrauhaa, jonka suojissa selviän mistä vain. Uusi kuu tulee. Tällä kertaa se heijastaa valoa ihmisten pimeisiin puoliin. Tuplavortex voi aiheuttaa sisäisiä myrskyjä. Ja myrskythän usein tulevat huuhtelemaan jotain puhtaaksi. Tervetuloa. Minusta tuntuu, että viimeinkin sisäiset ristiriitani, joiden orja olen ollut niin pitkään, alkavat avautua. Viimeinkin näen kaiken selkeämmin. Ne asiat, jotka ovat olleet umpisolmuisissa konflikteissa alkavat järjestäytyä niin, että kaikelle on sisälläni oma paikkansa. Tai tässä vieressäni. Minun täytyy vain olla ja antaa asioiden järjestäytyä. Ehkäpä olen jotenkin liian varma siitä, että asiat taianomaisesti loksahtavat paikoilleen Santiagon kanssa. Mitä vain voi tapahtua. Mutta en suhtaudu tähän tilanteeseen kovinkaan tunteellisesti. Jotenkin rationaalisesti vain vaikuttaa siltä, että tämä toimintatapa on paras. Ikäänkuin bisnesdiili. Tällä ratkaisulla kumpikin saa jotain hyvää. Ja kun saadaan liiketoimintasuunnitelma lyötyä lukkoon, niin voidaan unohtaa se ja alkaa nauttia kaikesta yhteisestä tekemisestä. Santi opettaisi minut kuuntelemaan sitä musiikkia, josta hän nauttii. Me alettaisiin käydä yhdessä seinäkiipeilemässä. Pian me löydettäisiin vakiokahvila, jossa käytäyisiin aina joskus sunnuntaisin. Aina välillä oltaisiin vaan ihan hiljaa omissa jutuissamme ja sitten vahingossa katsomme toisiamme yhtä aikaa ja hymyilemme, ja sitten nousisin antamaan hänelle pitkän suudelman. Ja silloin aina tiedettäisiin, että me kuulutaan yhteen. Vaikka ollaankin niin rationaalisia. Ja mitä jos mikään tästä ei toteudukaan? No. Oloni on aika laiska. En jaksa edes miettiä sitä. Jotenkin tuntuu, että joku ottaa minusta sitten kopin.