Kahden tulen välissä

Olen keskittynyt koko alkuviikon käsittelemään ja purkamaan kaikkia huonoja ja epämääräisä ajatuksia tämänhetkisestä tilanteestani Jukan kanssa. Tai ylipäätään. Kärsin varmaan jostain sitoutumiskammon oireista, menetyksenpelosta ja eroahdistuksesta koskien kaikkea mahdollista mennyttä tai potentiaalisesti tulevaa. Siksi kai ihmismieli alkaa väännellä asioita sellaiseen muottiin, että oikeutetusti mikä tahansa ratkaisu tai lopputulema olisi pätevästi puollettavissa kognitiivisen dissonanssin seuraukseni ilman syyllisyyttä. Mietin siinä keskiviikon aikana, että pitäisikö minun ottaa Dimiin yhteyttä. Ilmoittaa etten uskalla lähteä minnekään laivalle. Koska vaikka toisaalta tahtoisinkin, niin eikö se ole vähän liioiteltua, kun viimeksi olemme tavaneet...milloin? Silloin kun Havis Amanda sai lakin? Vaikka olisin puhtaasti ketään tapailematon, niin en ehkä haluaisi bookata parin viikon päähän yönyli reissua, koska sehän on käytännössä valovuoden päässä ja mitä tahansa ehtisi tapahtua tässä välissä. Liian tukahduttavaa ilman Jukkaakin! En kuitenkaan viesti Dimille mitään, vaan sen sijaan vastaan Jukan innokkaaseen puheluun heti kun olen vasta lähdössä töistä. Jukka on kauhean iloisen kuuloinen ja kertoilee omasta päivästään kuten aina ennenkin. Hän kuulostaa ihan kivalta ja reagoi juttuihini ihan hyvin. En ärsyynny tai ahdistu ainakaan tavallista enempää puhelimen välityksellä. Kun selitän vitsikkäästi Jukalle, että aion taas hakea herkkuja kaupasta ja mennä makaamaan omaan nojatuoliini, niin Jukka sanoo, että etkai sä taas aio laiskotella, mene mielummin lenkille! Ja pidän siitä että hän osaa olla myötäilemättä minua joka asiassa. Jukka vihjailee, että enkö voisi jo tulla hänen luokseen kylään, mutta torppaan sen ihan heti ja sanon etten jaksa lähteä matkustelemaan. Ja sitä paitsi en voi sille mitään, että räjähtänyt kämppäsi käy nyt hermoilleni, totean. Puhumme pari minuuttia siitä miten pinttynyt lika keittiötasoista olisi paras pestä pois ja Jukka puolustaa itsevarmana elintapojaan. Mietimme, että pitäisikö viikonloppuna mennä niille nostalgisille ja tunnelmallisille jouluostoksille johonkin kivaan kauppakeskukseen, mutta Jukka kiroaa miten hirveä ihmisryysis oikein olisi (vaikka sinne kanssani lähtisikin) ja lopetan puhelun toteamalla, etten jaksa kuunnella enempää kiroilua. Heido! Puhelusta jää ihan hyvä fiilis. Tulemme tuntuvan sujuvasti juttuun ja voimme kuittailla toisillemme avoimesti aitoja tuntemuksiamme. Kai se on ihan hyvä. Edelleenkin kaveritaso toimii hyvin. Ja se herättää pienen lämmön Jukkaa kohtaan. Ehkä peli ei ole vielä menetetty. Täytyy olla maltillinen. Ja kuten Jukallekin puhelimessa kuvailin, vietän koko illan rentoutuen ja syöden. Syöminen on nyt selvästi korostunut säiden pimetessä. Jotenkin oikeutan taas itselleni herkuttelun, kun niin hienosti sain suoriuduttua rantakuntotavoitteesta viimeksi. Tälläkin kertaa haen siis töistä kotiin kulkiessani Lindtin kalliita konvehteja, glögiä ja juustolajitelman mukaani, joista ei nukkumaanmennessä ole paljoakaan jäljellä. 

Torstaina huomaan, että Jukankin tunnelmat ovat taas oikeasti lämmenneet koska saan häneltä aamutoivotuksen punaisine sydämineen. Se ilahduttaa minua! Jotenkin Jukka on taas riittävän coolisti todistanut kykenevänsä sietämään viileyttäni ja ohittamaan sen rennosti. Hänkin on ollut etäisempi ja viileä, muttei anna sen estää tilanteen palauttamista jos siltä tuntuu. Ja se on yksi hyvä puoli hänen asenteessaan. Katselen ulos puhjennutta lumimyrskyä ja mietin Dimiä ja Jukkaa ja sitä että miten ihmeessä ratkaisin tilanteen oikein. Välillä aina tuntuu, että Dim olisi sellainen tyyppi, joka pitäisi katsoa läpi. Ehkä hän on minulle sellainen tyyppi kuin se nainen Ronille. Joka on jäänyt menneisyyteen, mutta tulee sitten takaisin ja kaikki onkin selvää. Heh. Dim on aina hyväksynyt minut myös kokonaan, kuten  Jukkakin. Ja hän on erittäin viehättävä. Sellainen, jonka kanssa menisi ylpeänä joka paikkaan ja jota muut naiset vilkuilevat terassilla, kuten viime kesänä. Olenko näin pinnallinen? Ehkä. BLING. Ja juuri näitä asioita naputellessani saan viestin Dimiltä. Hän puhuu säästä, mutta tiedän, että ihan kohta puhutaan siitä, että tapaammeko me vai ei. Apua! Olen kauheassa ristiriidassa, enkä uskalla liikkua mihinkään suuntaan. Pelkuri. Vastailen Dimille iloisesti ja sanon jo ennen kuin hän ehtii ehdottaa mitään, että yönylitreffit ovat liian pelottavat tähän väliin. Selitän, että olen päättänyt vähentää kaikenlaista kevyttä tapailua ja tahdon antaa itselleni mahdollisuuden kokeilla, että haluanko jotain vakavampaa. Enhän ole siitä enää edes itse varma. Haluanko yksioikeudellisen parisuhteen? Nyt kun se on ollut tarjolla, niin yhtäkkiä mikään ei tunnukaan niin ihanalta kuin olin ajatellut. Mutta johtuuko se Jukasta vai minusta vai vain pienestä välivaiheesta, joka on pian ohi? Jos tietäisin niin kaikki olisi helppoa! Jälkikäteen varmaan tuntisin oloni hirveäksi pinnalliseksi idiootiksi jos nyt ottaisin aikalisän Jukan kanssa siksi että Dim on niin söpö, ja sitten asiat ei onnistuisikaan odottamallani tavalla. Dim vastaa, että hän haluaa olla kanssani paljon. Selittää, ettei pidä minua vain hetken huumana, vaan arvostaa minut korkeammalle. Hitto. Miksi hän tekee tästä niin vaikeaa! Tiedän, että tapailumme olisi jo viime vuonna kehittynyt jos vain olisimme voineet viettää enemmän aikaa yhdessä. Jos oikein ajattelen sitä, että jotenkin selittäisin asian Jukalle ja sanoisin, että nyt tahdon selvitellä muita asioita rauhassa jonkin aikaa, niin oloni tulee ihan mahdottomaksi. En jotenkin pysty olemaan rehellinen ja ottamaan sellaista riskiä. Mielummin tuttu kurjuus kuin tuntematon mahdollisuus? Olen pitänyt itseäni aina aika rohkeana ja kyvykkäänä, joten tunnen oloni kyllä harvinaisen typeräksi tässä tilanteessa. Muistan edellisillan elokuvan Blue Valentinen, jota katselin glögimuki kädessäni. Siinä sanotaan, ettei omiin tunteisiin kannata luottaa, koska ne muuttuvat. Ne katoavat ja ihan erilaisia tulee tilalle täysin pyytämättä. Miten siis tämänhetkisiin fiiliksiin voi luottaa, koska ihan pian voikin tuntua ihan päinvastaiselta. Hirveän ahdistavaa. Dim on viesteissään tosi lämmin ja sanoo, että haluaisi kovasti tapailla minua, mutta ymmärtää kyllä jos en lähde risteilylle. Koko juttu jää auki. Kaikki on vielä mahdollista. Mitä teen? Samalla myös negatiiviset fibat ovat lieventyneet ja mietin miten helppoa olisi varailla kivoja matkoja vaikka uudeksivuodeksi Jukan kanssa. Hän lähtisi kanssani minne vain. Ajatus leffaan, syömään ja ostoksille menemisestä tuntuu kotoisalta ja turvalliselta. Mutta voisin tehdä sitä myös Dimin kanssa? Haluaisiko hän viettää kanssani yhtä paljon aikaa kun Jukka? Vai jäisikö yhteydenpitomme taas käytännön hankaluuksien vuoksi... vai alkaisiko kohtaamisestamme viimein jotain oikeaa? Huoh. Onneksi saan jatkaa vielä ainakin jonkin aikaa sveitsinä oleskelua ja olla tekemättä mitään ratkaisuja. Kaikki on auki joka suuntaan. Minun tarvitsee vain olla ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät.