Lisää kidutusta koko rahalla

Saan tiistai-iltana hyvin unta, koska onneksi kipulääke tekee olon väsyneeksi. Mutta herään jo viiden aikaan johonkin ääneen enkä meinaa saada enää unta. Kun makoilen hereillä, niin Javier vastaa viestiini. Toivottaen huomenta ja sanoen, että hän rentoutui koko illan eikä käyttänyt puhelinta, eikä siksi ottanut enää yhteyttä. Aivan. Se on vain ilmoitusluontoinen asia. Eikä hän edelleenkään vastaa puolella tavullakaan mihinkään aiheeseen, jota olemme yrittäneet selvittää. Päässäni pyörii vuorotellen ajatukset siitä, että sanoisin vain suoraan, ettei tästä tule mitään. Minä en halua mitään etäsuhdetta, jossa vain kadotaan linjoilta kun sattuu huvittamaan. Asumme melko lähellä toisiamme ja voisimme helposti nähdä lennosta usein. Mutta tapaamisten sopiminen on silti usein vaativa urakka. Sekin on alkanut ärsyttää minua. Ja mykkäkoulu. Se, että toinen vain katoaa koko illaksi sanomatta mitään. Kommentoimatta mitään yhteydenottooni, joka on minulle tärkeä. Sivuuttaen sen aiheen kokonaan ja esittämällä myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Juuri sitä entinen pitkäaikainen kumppanini teki minulle. Ja juuri siitä käytöksestä minulle aiheutui paniikinomaisia oireita, joiden aikana ylireagoin kaikkeen, ja olin ihan varma, että hän on joko kuollut tai lähtenyt ikiajoiksi. Vähintäänkin jonkun toisen luona. Se on sairasta vallankäyttöä. Että ei puhuta asiaa läpi, vaan vain kadotaan. Ja Javierko on samanlainen? Hän ärsyyntyy mistä tahansa väärästä sanasta ja katsoo sitten olevansa oikeutettu katoamaan rentoutumaan itsekseen jonnekin. Kenties taas baariin. Sanomatta minulle sanaakaan. Minulla on varmaan paha luottamuspulaongelma, ja kun toinen katoaa jonnekin, niin ne päässä pyörivät mielikuvat ovat kauheita. Eikä niille voi mitään. Väkisin miettii, että nyt se on pettämässä tai jättämässä. Ja se tekee itsestä entistä hullumman. Eksälle saatoin soittaa perään monta kertaa itku kurkussa. Mutta ei se kai ikinä auttanut, enkä käyttäytyisi enää niin. Mutta altistanko nyt itseni näille tilanteille jos jatkan tapailua Javierin kanssa? Siis mikäli hän edes on sellaista haluamassa. Inhottavinta tässä tilanteessa on se, että minä en tahallisesti ole yrittänyt ärsyttää tai ahdistaa häntä. Vaan olen täysin hyväuskoisesti ja ystävällisesti yrittänyt puhua tärkeistä asioista. En ole mitenkään ennakoinut, että no nyt se suuttuu. Joten se pettymys, mikä tulee, kun tajuaa, että taas mennään on kauhea. Minunko pitäisi siinä olla pyytelemässä äkkiä anteeksi, ennen kuin toinen ehtii kadota jonnekin? 

Silkkaa paskaa suoraan sanottuna. Passiivisaggressiivista vallankäyttöä. Henkistä kiusaamista. Ja nyt hän siellä toivottelee huomenia, vaikka olen juuri hänelle kertonut, miten pahalta se tuntuu, ettemme pysty puhumaan tästä tärkeästä asiasta. Itkenyt koko illan sitä, että olen näin vähäpätöinen jollekin. Tai sitten vain kärsin ahdistusoireista. Toivotan Javierille huomenta ilmeettömästi. Ja jään odottamaan aikooko hän kommentoida enemmän aihetta työpäivän aikana. Jos hän tietäisi miltä minusta tuntuu, niin toimisiko hän erilailla? Vai kokisiko hän aina vaan olevansa uhri? Tuntuu tuskastuttavalta, että hetkeä aiemmin hän on kertonut pohtineensa kyllä välejämme ja tulleensa johonkin lopputulemaan. Ja sitten vetäytyy ja jättää kokonaan kommentoimatta asiaa. Päivät kuluvat ja olisimme jo voineet tavata, mutta sen sijaan livumme vain kauemmas toisistamme. Tunnen hänet niin etäiseksi ja kylmäksi. Tekisi mieli sanoa, etten pysty tähän. Koska se on henkinen itsemurhaisku, jossa vain altistan itseni samalle kidutukselle kuin aikaisemminkin. Mutta heti kun ajattelen, että hän olisi jonkun toisen kanssa, niin se tuntuu vielä tuskastuttavammalta. Ja sitten ajattelen, että ehkä hän muuttuu. Ehkei hän käyttäydy näin sitten enää kun asioista on puhuttu kunnolla. Hah. Olisiko oikea ja rohkea teko nyt jättää leikki sikseen ja lähteä pois pää pystyssä vielä kun pystyy? Sanoa, että minua ei kohdella näin. Olisi, eikö olisikin? Juuri samallailla, kuin olisi ollut oikein lähteä menneestä suhteesta jo aikaisemmin. Lopettaa se kuin aikuiset ihmiset, eikä väkisin riippua kiinni jossain mikä ei tee ketään tyytyväiseksi. Mutta kun ei uskalla! En uskalla, koska sitten joku muu saisi hänet. En uskalla, koska ehkä sitten jäisin vain yksin ja katuisin sitä myöhemmin. En uskalla, koska mitä jos sittenkin kaikki vielä muuttuu. Vaikka tavallaan tiedän, että se olisi se oikea rohkea teko, jonka fiksu ihminen tekisi. Sellainen ihminen joka tietää ansaitsevansa parempaa. Ja sepä se ongelma kai onkin. Minä ihan selkeästi hakeudun juuri niihin tilanteisiin, joissa saan mahdollisimman pahasti siipeeni. Ja nyt olisi oikein apajat käsillä! Ansaitsen vielä vähän kitumusta, kiitos! Mutta milloin on riittävästi? Milloin tulee raja vastaan.

Aamupäivällä Javier käy somessa, muttei jatka keskustelua millään tavalla. Minut on ignorattu ainakin toistaseksi. Kahvitauolla puran tapailumme ongelmakohtia työkaverille, joka on sitä mieltä, että tuollainen käytös saattaa mahdollisen suhteen edetessä vain pahentua. Mieti miten ihania miehiä maailma on täynnä! Hän sanoo. Ja oloni paranee vähän. Siinä istun hörppimässä kahvia ja saan taas hieman itseluottamusta koskien sitä, että selviäisin kyllä yksinkin. Pääsisin ilman Javieria taas siihen hyvään tilaan, jossa olin. Hänen tekemisistään tulisi minulle taas yhdentekeviä, kuten ne joskus olivat. Ja jotenkin ajatus siitä tulevaisuudenkuvasta tuntuu oikealta ja hyvältä. Sellaiselta kirkkaalta ja toiveikkaalta. Tällä hetkellä ajatus tämän asian jauhamisesta Javierin kanssa tuntuu tukalalta. Se, että nämä tilanteet olisivat edessä hänen kanssaan aina vähän väliä, näyttäytyy silmissäni vastenmieliseltä. Se, että minulle potentiaalisesti  yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä kohtelisi minua näin jatkossakin on kauheaa. Mutta olisipa se niin helppoa! Voisinpa olla varma siitä, ettei tilanne voi parantua. BLING. Ystäväporukan Santtu lähettää minulle selfien itsestään. Olemme yhtäkkiä vaihdelleet merkityksettömiä viestejä pitkin viikonloppua ja alkuviikkoa. Vastaan hassulla kuvalla hänelle. Maailma on kuin onkin täynnä kivoja miehiä. Ja Santtu voi ihan hyvin olla yksi niistä. Mieleni kohenee taas hetkeksi. Mutta hetki ei riitä. Tarvitsen tasaisen mielenrauhan enemmän kuin hetkeksi. Tarvitsen itsevarmuutta ja omanarvontuntoa sen verran etten antaisi kenenkään kohdella minua näin. En tajua miten voin joskus olla niin itsevarma ja välinpitämätön koskien mitään minuun kohdistuvia negatiivisuuksia. Mutta sitten taas näinä hetkinä olen täysin voimaton rätti. Viikonloppua miettiessäni sisintäni vihloo, koska olin tietenkin ajatellut, että tapaisimme Javierin kanssa. Mutta jos se ei toteudu, niin minun on pidettävä itseni kiireisenä jotenkin toisin. Vielä aiemmin ajatus siitä että emme viettäisi tällä viikolla aikaa yhdessä Javierin kanssa tuntui mahdottomalta. Mutta ehkä voin selvitä siitä. Ehkä voin ehdottaa Santulle, että mennään taas ulos nauttimaan auringosta. Yhdessä muiden kanssa. Viestin hänelle vielä aamupäivällä jotain täysin turhaa ja hölmöä. Ja toivon, että hän vastaa minulle jotain turhaa ja hölmöä, joka saisi minut hymyilemään.