Uuteen nousuun

Miltäs tuntuu herätä aamulla, kun muistaa, että on kauhean paniikkiahdistusken keskeltä päättänyt sittenkin ottaa yhteyttä Javieriin ja sanoa mitä ajattelen, vaikka minun olisi vain pitänyt olla kärsivällinen ja cool. Aamulla herään herätyskelloon, muistan kaiken, avaan silmät ja vilkaisen puhelinta, eikä näytöllä ole mitään vastausta. No ei tunnu kauheasti erilaiselta kuin mikään muukaan aamu. Ahdistaa. Rintaa painaa kraateri, jonka olen saanut edellispäivänä vaimennettua päivän ajaksi. Mutta joka alkoi syöstä laavaa illalla. Nousen ylös heti, enkä jää torkuttamaan kelloa kuten yleensä. Muistan lääkäriajan ja laitan siistit vaatteet päälle. No kuten yleensäkin. Vähän ehkä siinä hampaita pestessä nolottaa, että piti lähettää se viesti (edellisessä postauksessa). Mutta oliko se nyt niin paha? Oliko oikeasti? Kertokaa joku. Miksi on niin kiellettyä sanoa miltä itsestä tuntuu. Onko tuo nyt roikkumista ja painostamista. Eikö se juuri olisi enemmän sitä pelailua, että sinnittelen, etten vain paljasta miten paskalta minusta tuntuu, jotta hän kiinnostuisi minusta enemmän. Ja sitä paitsi juuri tämä on osa sitä tuttua prosessia. Jossa vuorotellen mennään tällä tavoin ja nyt vain minä en kestäkään sitä. Ärsyttää ja turhauttaa! Mutta muuten aamulla ei tapahdu mitään sen suurempaa yllätysahdistushyökkäytä. Tämä on ihan odotettavissa. Siis se, että minä en pysty pitämään suutani kiinni. Juuri näinhän se on aina mennyt. Ja se, ettei Javier ei osaa vastata mitään. Hän on kylmä. Meille varmaan nyt tulee se välirikko, jossa minä aktiivisesti yritän edetä ja etsin jonkun uuden tyypin, ja sitten joskus muutaman viikon kuluttua hän ottaa minuun yhteyttä. Ja minua ei enää kiinnosta (fingers crossed). Minun tekisi mieli heti lähettää hänelle viesti, etten ikimaailmassa enää halua nähdä häntä, koska hän ei ole millään tavalla kykeneväinen huomioimaan toisen tunteita tai puhumaan asioista suoraan. Miten hän voi olla minua kohtaan näin inhottava. En ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Korkeintaan olen ollut vähän ärsyttävä ja malttamaton. Siksikö ansaitsen tämän mykkäkoulun? Hän on odotuttanut minua täällä monta viikkoa, eikä päästä minua etenemään! Hän voisi sanoa, ettei tästä tule mitään. Olisi voinut sanoa jo kolme viikkoa sitten. Mutta miksei hän sano! Haluan vapautua! Haluan sen tunteen, että tulevaisuus näyttää kirkkaalta ja jännittävältä. Haluan taas iloita siitä, että minulla olisi mahdollisuus löytää jotain minulle tarkoitettua. Tällä kertaa hillitsen itseni ja odotan, että hän palaa varmasti tuttuun tapaan lounastauollaan someen. Ehkä hän sanoo jotain silloin. En yhtään tiedä mitä se voisi olla. Mitä tuohon viestiin voisi vastata? Saavun töihin ja sähköpostista löytyy varausvahvistus lääkärille. Hyvä. Minun on pakko mennä sinne ja kokeilla saada tähän jotain apua. Tiedän jo ennakkoon että alan itkemään typeränä vastaanotolla. Mutta joudun sanomaan, etten suostu poistumaan ennenkuin saan mielipiteen tuosta lääkkeestä ja jotain apua näihin kauheisiin ahdistusiltoihin. 

Huomaan itsekin, etten edes odota Javierilta enää juuri mitään (paitsi joka toinen hetki). Odotan vain että pääsisin yli tästä vaikeasta vaiheesta, jota ei helpota tuon kipulääkkeen ahdistusta lisäävä vaikutus. Vituttaa, että se osui tähän samaan kohtaan. Olisinko voinut toimia toisin jos olisin mieleltäni vakaampi? Ihan varmasti, koska kun olen normaali, niin minusta tuntuu aivan erilaiselta. Kun ahdistus on poissa niin näen kaiken aivan toisin. Ei ole reilua! Haluan vain pikakelata pari viikkoa eteenpäin. Äkkiä! Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten tiedä yhtään miten selviän näistä päivistä, jos oloni ei kohene. Kaikki luolaan jääneet jalkapallon pelaajat saatiin kuljetettua turvaan, kun heidät huumattiin lähes tajuttomaan tilaan ja kannettiin pahimpien vaarojen ohitse. Minäkin haluan vain ohittaa tämän ja havahtua sitten kun olen ahdistuksesta vapaa. So wake me up, when it's all over. When i'm wiser and i'm older. Juttelen aamulla vähän Rickyn kanssa. Hän kuuntelee murheitani, vaikkei hänellä olisi siihen mitään syytä. Jos alkaisin selittää Javierille jotain vääristä lääkkeistä ja siitä koituvasta ahdistuksesta, niin hänkin varmasti osoittaisi myötätuntoa ja tarjoaisi apua. Mutta hän tekee niin kaikille. Siksi hänellä varmaan onkin niin paljon ystäviä ja kaiken maailman hoitoja, koska hänen kulttuuriinsa kuuluu huolehtiminen, joka täällä näyttäytyy flirttailuna. Hän tarjoaa yöpaikkaa kaikille tarvitsijoille. Ja sitten vain vaihdetaan lakanat ennen kuin seuraava tulee. Olen aina välillä muistuttanut itseäni siitä, miltä tuntuu kun saa olla sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntuu sielunkumppanilta. Jonka kanssa voi mennä ja tehdä kaikki kivoimmat asiat yhdessä, koska molemmat haluaa. Miltä tuntuu kun on sellainen kumppani, joka aina vastaa viesteihin ja haluaa pitää yhteyttä. Haluan sen sielunkumppanuuden tunteen, joka meillä oli Ronin kanssa. Sen hulluuden. Sen kun katsotaan toisiamme silmiin ja hymyillään ihmisten keskellä, tietäen tismalleen mitä toinen ajattelee. Sen taian. Haluan sen aktiivisen yhteydenpidon ja hauskuuden, mikä meillä oli Jukan kanssa. Sen kun ei tarvitse ikinä miettiä, että haluaako toinen nähdä. Sen kun toinen tulee luoksesi vaikka kesken työpäivän, jos tarvitsee. Haluan sen intohimon ja fyysisen yhteenkuuluvuuden, mikä meillä oli Javierin kanssa. Sen ylpeyden toisesta. Haluan ne nokkelat ja fiksut keskustelut, joita me käymme Karrin kanssa. Haluan sen pyyteettömän rakkauden, jota Ricky minulle on tarjonnut. Haluan sen tunteen, jonka Nino antaa, kun hän kehuu vaatetta tai korua, ja sitten seuraavalla kerralla antaa lahjaksi jotain siihen sopivaa. Haluan sen tunteen, mikä tulee kun nojaa kauppakeskuksen rullaportaissa Dimiä vastaan ja saa nousta varpailleen katsoakseen häntä silmiin. Missähän hän on? Harmi ettei siitä koskaan sittenkään tullut mitään. Mutta ainakin katsoin senkin kortin loppuun asti. 

Javier käy somessa muttei sano mitään. Minusta ei tunnu miltään. Tai siis, se ei saa ahdistustani pahenemaan. Tuntuu vähän siltä, että olen kyllästynyt olemaan jatkuvasti stressaantunut ja ahdistunut Javierin takia. Pelkkä ajatuskin hänestä ja siitä miten vaikeaa kaikki on vituttaa minua. En jaksa. Miten joku voi olla noin tyhmä. Voi kunpa tämä tunne säilyisi, enkä alkaisi ikävöidä häntä. Samoin taisi käydä jossain vaiheessa Ronin kanssa. Vaikka olin niin kiintynyt häneen ja koin aidosti sen suuren rakkauden. Niin jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä niin hankalaksi, että ajatus asioiden setvimisestä hänen kanssaan tuntui pahemmalta vaihtoehdolta, kuin lähteä eri teille. Nytkin olen saanut välähdyksiä siitä, miten mukavalta tulevaisuus voisi näyttää itsekseni ja jonkun toisen kanssa. Kuin Javierin, jonka kanssa nämä samat ongelmat varmasti tulisivat jatkumaan. Tulisin itkemään monta kertaa sitä, että kun tarvitsisin häntä, niin hän vain ignoraisi minut rasittavana valittajana. Kuten hän tekee jo nyt, vaikken ole vielä edes päässyt valittamisen vauhtiin. Luoja, anna minun pitäytyä näissä tunteissa, pliis. Melkein toivon, että hän sanoisi jotain. Ehdottaisi tapaamista. Että sitten voisin kieltäytyä. Sanoa, että ei se ole sen arvoista. Että meillä on ihanaa kun olemme yhdessä. Mutta kun emme ole, niin tuntuu kuin kaikki katoaisi väliltämme. Saisin nauttia varmaan keskimäärin yhden päivän viikossa onnellisuutta ja hänen seuraansa. Ja sitten varoa etten ahdista toista yhteydenpidolla kuusi päivää viikossa. Koko aamupäivän olen töissä itkun partaalla. Mutten ajattele Javieria. Olen vain ahdistunut. Ja se tuntuu hyvältä. Se, että tämän kauhean olon syy ei ole pelkästään hänessä ja siinä, että taas näyttää välit menevän pieleen. Vaan jossain sairaudessa joka on hoidettavissa. Joten siksi tämä olo on korjattavissa ja tulen selviytymään. Minua myös auttaa suuresti se, että pääsen tänään rentoutumaan ulos ystävien kanssa. Ja vähäsen se, että Ricky sanoo, että voin mennä hänen luokseen jos tarvitsen olkapäätä. 

Löysin ylläolevan kuvan sattumalta. Ja se jotenkin osuu tämän hetkiseen olooni täydellisesti. Olen kauhean dramaattinen. Vaikkei juuri mitään ole tapahtunut, niin minä olen käynyt läpi jo tuhat pyörremyrskyä ja työstänyt "eroa" jatkuvasti. Ahdistus saa sen aikaan. Se saa minut murehtimaan siitä ettei tämä toimi. Pahaenteisyys on kehittynyt luovuttamiseksi. Ja kaikista typerintä tässä kaikessa on se, että jos minulla ei ole ahdistusta, niin en koe tarpeelliseksi ajatella tätä koko asiaa juuri lainkaan. Silloin tiedän, että kaikki sujuu hyvin tapahtui mitä tapahtui. Olisin itsevarma ja tyytyväinen. Joten tämä sairauden tila tuhlaa minun aikaani valtavasti. Se kuluttaa minun kroppaani. Ja vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiini. Se ei tunnu reilulta. On täysin todennäköistä että kaikki olisi sujunut ihan eri tavalla Javierin kanssa jos minulla ei olisi ahdistusta. Mutta en voi haastaa tätä sairautta vastaamaan seurauksista, vaan joudun vain kärsimään tappion ja maksamaan oikeudenkäyntikulut. Ja aina jälkikäteen häpeämään ajatuksiani ja tekojani. Olen itkenyt kavereille ja perheenjäsenille ihan turhista asioista. Langennut luulemaan, että joku deittailu saa minut niin masentuneeksi ja valittanut tyhmiä sydänsuruja. Minua on varmaan pidetty täytenä idioottina monia kertoja. Ja jotenkin vasta nyt viime aikoina. Tai siis sen jälkeen, kun olin jonkin aikaa ahdistuksesta vapaa. Olen tajunnut miten vahvasti ahdistus on vaikuttanut kaikkiin tekemisiini. En minä ole sellainen. Ja minua ällöttää miten monta asiaa on mennyt pieleen, ja miten monta iltaa olen itkenyt ihan turhaan tämän vuoksi. Miten monta tyhmää viestiä olen lähettänyt ahdistuksen painostamana. Tekee mieli vierittää kaikki syy sille. Eikä se tietenkään niin yksinkertaista ole. Mutta silti. Käyn lääkärillä, jolle selitän vartin ajalla kaiken rehellisesti. Siis sen, että nyt ahdistaa kauheasti ja tarvitsen apua. Pyydän suoraan nopeasti vaikuttavaa lääkettä ahdistukseen ja saan sen. Nyt saan virallisesti poistettua ahdistuksen ihan luvan kanssa. Yksi tai kaksi pilleriä päivässä. Tarvittaessa. On iltapäivä. Javier ei vastaa mitään. Mutta oma oloni on helpottunut. Yhä enemmän ajattelen, että miksi tahtoisin rakentaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka voi tehdä näin henkilölle, josta hänen pitäisi välittää. Edelleenkään en koe tehneeni Javieria kohtaan mitään niin pahaa, että hänen pitäisi käyttäytyä näin minua kohtaan. Ehkä ansaitsen tämän. Jostain vanhoista typeryyksistä. Hyväksyn sen. Kraateri alkaa kaikua kaipausta Javieria kohtaan. Se on pakko sammuttaa etten lankea nolaamaan itseäni enempää.