Pienet helpotushetket

Tiistaina en oikein tiedä auttaako päivällä ottamani lääke vai ei. Joskus tuntuu toimivan. Joskus ei. Voiko se olla niin? Tunnustelen itseäni varmaan liikaa, enkä pian erota enää normaaleja tunteita ja ajatuksia niistä, joista haluan päästä eroon. Jos ahdistaa ilman mitään syytä, niin silloin ahdistuslääkkeiden on tarkoitus viedä turha ja ylimääräinen ahdistus pois. Jotta tuntuisi normaalilta. Se on loistavaa. Mutta jos on myös syytä tuntea oikeaa surua ja luopumisentuskaa, niin kuuluuko niitä tunteita silti tuntea ja käydä läpi? Vai pitäisikö niidenkin mennä pois, että olo olisi huoleton. Ja kuuluuko niidenkin tunteiden tuntua kraaterin kohdalla? En yhtään osaa sanoa. Paitsi että aiemminhan en tuntenut kraateria ollenkaan. Luulin että se oli kadonnut lopullisesti. Niin hyvältä minusta on tuntunut. Joten kai tavoitteena on sen täysi tukahduttaminen. Kuka tietää, ehkä olisin paljon pahemmassa jamassa ilman näitä apukeinoja, vaikka vähän ahdistaisikin. Koitan siis olla kiitollinen ja tyytyväinen siihen, ettei rinnassa kokoajan pyöri täysi tsunami, ja että pystyn käydä töissäkin vessassa ilman että sinne on pakko jäädä hetkeksi itkemään. Olen päättänyt, että käytän tiistain ja keskiviikon arki-illat tapaamalla perhettä ja olemalla rauhallisesti kotona. Pidän kiinni ainakin joistain normaaleista asioista, enkä väkisin lähde joka päivä tapaamaan ystäviä, koska minun on pakko sietää kotona oloa. Minun on pakko pystyä käydä töissä. En aio antaa ahdistuksen viedä minulta niitä perusasioita, joista olen joskus ollut niin tyytyväinen. Ei siksi, että tuntisin niin, vaan siksi, että kykenen näissä asioissa jokseenkin käyttämään järkeä. Tämä on vain vaihe. Vielä jokin aika sitten rakastin pikkuasuntoani ja siellä oleskelua. Töistä lähtiessä olin innostunut siitä, ettei tarvitse tehdä muuta kuin ruokaa ja valita illan leffa. Nyt olen taas kadottanut sen taidon. Tuntuu siltä, ettei minulla ole mitään omaa elämää eikä mitään tekemistä. Vaikka todellisuudessa voisin tehdä mitä vain. Ennen harrastin taiteitakin. Nyt taas olen siinä tilassa, jossa tuijottelen kelloa ja etenen tunti tunnilta. Jos päätän ottaa lääkkeen ja se auttaa, niin saatan pystyä keskittymään johonkin ohjelmaan ja huomata, etten hetkeen ole ajatellut tätä asiaa. Hetken olen voinut hyvin. Mutta muutoin lasken aikaa siihen, että voin ottaa toisen lääkkeen tai lasillisen viiniä. Tarkkailen kuinka kauan vielä pitää yrittää vaikuttaa suhteellisen tasaiselta, kun paikalla on muita. Illalla toivon, että väsähtäisin helposti, jotta uni tulisi ja päivä olisi ohi. Ja olisin vähän lähempänä sitä hetkeä, kun taas tuntuu hyvältä. Se on kuitenkin siellä tähtäimessä. Pystyn ajatella järjellä, että tämä kestää vain hetken. Vaikkei se siltä nyt tunnukaan. On jotenkin kiehtovaa, että ihminen voi tuntea jotain niin suurta, ettei voi ikinä uskoa sen loppuvan. Hyvässä ja pahassa. Ja jokin aika myöhemmin se on unohtunut kokonaan ja tunne samasta asiasta on aivan erilainen.  

Heti kotiinpäästyäni tiistaina itken taas vähän. Äkkiä ennen kuin on tarkoitus nähdä perhettä. Ahdistaa ja silloin itkettää. Sitä on pakko päästää ulos kun on koko päivän esittänyt normaalia töissä. Kyyneleet valuvat pitkin poskia samalla kun laitan pyykit koneeseen ja vaihdan vaatteita. Kyselen ääneen, että milloin taas tuntuu hyvältä. Voisiko tämä tyhmä tunne jo loppua! Silitän kissaa, joka puskee jalkojani ja pyydän siltä anteeksi että olen tällainen. Nopeasti pikkulasillinen viiniä. Olo vaihtelee todella nopeasti selittämättömästä ahdistuksesta siihen, että muistan taas Javierin ja joku paha ajatus sieltä koittaa nousta pintaan. Yleensä ne ajatukset, jotka aiheuttavat eniten kipua ovat mustasukkaisia. Ja ärsyyntyneitä siitä, että jos Javier joskus palaa asiaan, niin on jo liian myöhäistä. Ja aina samaan aikaan järjellä tiedän (jos vain muistan), että näin on hyvä. Tämä on oikein. En olisi ollut onnellinen. Haluan jotain ihan muuta. Ja turhaudun itseeni kun en osaa jotenkin lopettaa pahaa oloa. Minun pitäisi olla maailman onnellisin, kun koko tulevaisuus on auki ja mikä vain on mahdollista. On pakko uskoa tarkoituksenmukaisuuteen. Etenkin kun olen aina uskonut ihmeisiin ja johdatukseen. Siihen, että yhtäkkiä huomaa, miten kaikki menikin juuri niinkuin piti. Siksi en uskalla hirveästi valittaa perheelleni näitä asioita. Saisin vain kuulla, että minulla on oppitunti kesken. Mitäs olen tehnyt vääriä valintoja. Nyt ei tarvitse kuin olla hiljaa ja odottaa. Ja minun ei tarvitse kuulla sitä muualta, kun tiedän sen jo itse. Joskus minun tekisi mieli kysyä, että miksi olen sisäisesti näin pilalla. Mitä minulle on oikein joskus tapahtunut! Mutta tällaiset asiat ovat niin monisyisiä, että turha aloittaa keskustelua muun kuin itseni kanssa. Olen joskus käynyt juttelemassa terapeuttisen asiantuntijan kanssa. Mutta se ei sovi minulle, koska minulle tulee helposti vahva tunne siitä, että tiedän nämä asiat paremmin kuin se asiantuntija. En tarvitse lohtusanoja vieraalta ihmiseltä. Enkä nyökkäilevää kuuntelijaa. Eikä kenenkään tarvitse kertoa minulle yleisiä vinkkejä miten selvitään. Eikä kukaan osaa sanoa miten juuri minun pitäisi käyttäytyä, jotta lopputulos olisi toivottu. Minun tarvitsee vain odottaa. 

Fiilis paranee jonkin verran, kun on hetken viettänyt kotona. Itkenyt vähän ja odottanut että lääke vaikuttaa. Yhtäkkiä ajatus rauhallisesta illasta ei tunnukaan niin mahdottomalta. Juuri näin käy kun  ahdistus laimentua. Ensin tuntuu siltä ettei mikään helpota oloa eikä mikään auta. Ei pysty oikeasti muistamaan sitä, että olo voi helpottua. On jo emotionaalisesti ihan varma, että tällä kertaa mikään ei enää auta. Ja hetkeä myöhemmin taas omat äskeiset ajatukset nolostuttaa. Miten olinkaan taas niin tyhmä ja lankesin ahdistumaan. Miten voin olla niin heikko etten opi jo olemaan murehtimatta. Kun olen oppinut niin paljon kaikkea. Ja onnistunut niin monessa asiassa. Niin miten en voi onnistua itse tässä. Tämä on minulle tosi vaikeaa, koska haluan olla kontrollissa ja päättää asioista itse. Ja vasta nyt olen oppinut etten hallitse tätä. Tai ehkä jonkin verran. Mutta en pysty vaikuttamaan tuohon tunteeseen, joka sokaisee kaikelta muulta. Vaikka samaan aikaan voin kirjoittaa, että osaan kyllä käyttää järkeäni, niin ne ovat vain sanoja jostain toisesta todellisuudesta. Oikeasti se tieto ei helpota oloa juuri silloin. Siksi tämä on niin haastava sairaus. Että vaikka kuinka tietäisi ja tajuaisi ja luulisi osaavansa, niin siltikään ei välttämättä omin avuin pääse minnekään. En ole ehtinyt ajatella Ninon tapaamista vielä juurikaan. Uskon, että se on mukava kaverusten tapaaminen myöhemmin tällä viikolla. Sellainen, joka voi johtaa siihen, että jos ei muuta niin nähdään ainakin useammin. Koska meillä on aina niin mukavaa. Hänellekin voin purkaa sydäntäni tarvittaessa. Mutta aion välttää sitä enimmiltä osin. Menen mieluummin hakemaan huomiota ja hyvää kohtelua. Olen myöskin kinastellut jo Rickyn kanssa, jonka kanssa alustavasti olemme yrittäneet sopia jotain törmäämistä toisiimme, mutta emme ole siinä onnistuneet vielä. Kaikki pyörii taustalla ennallaan. Juuri nyt taas hetken tuntuu siltä, että seviydyn tästä illasta ilman että tarvitsee tuijotella kelloa ihan koko ajan.