Back to Business

Ah, täydellisen mukava viikonloppu on takana. Silkkaa hymyä ja juhlimista ystävien ja kaikkien muiden samanlaisesta meiningistä tykkäävien ihmisten kanssa. Olen nauttinut viikonlopusta niin paljon, etten ole ehtinyt lainkaan murehtia Javieria tai yhtään mitään. Sen sijaan nyt herättyäni sikeiden unien jälkeen maanantaihin omasta sängystä on aika laskeutua taas maan pinnalle todellisuuteen. Heti ekana lähetän Javierille viestin siihen liittyen, että hänkin on juuri palannut takaisin Suomeen. Pari kevyttä hyväntuulista viestiä. Mutta koska hänkin on ehtinyt jo levätä tarvittavat lepäilyt ja kotiutua rauhassa, niin en aio pitkittää tilannettamme yhtään pidemmälle, vaan illemmalla aion kysyä suoraan, että ehtikö hän tuulettaa ajatuksiaan ja tunteitaan matkalla riittävästi, ja tapaisimmeko tällä viikolla. Heti maanantaiaamun edetessä olen tuntenut ahdistuksen taas alkavan kihelmöidä rinnassani. Ja aion lopettaa sen heti alkuunsa, tai sitten saada muutoin selvyyden tähän tilanteeseen mikä vaivaa minua. Kaksi viikkoa taukoa on ihan riittävästi, ja nyt jatkamme siitä mihin jäimme. Tai sitten hän saa kertoa suoraan jos jo tietää ettei tästä tule mitään. En yhtään välitä että olenko liian hätäilevä. Tätä on soudettu ja huovattu ees taas jo aivan liikaa. Ja jos jo maanantaina saan tietää, että minun on unohdettava Javier, niin ehdin surra sitä tässä muutenkin ahdistavan alkuviikon aikana ja alkaa fokusoitua johonkin muuhun hauskaan hetimmiten. Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten välitä siitä mitä hän on lomallaan tehnyt. Tällä hetkellä asia ei kiinnosta minua. Joten se ei ole kynnyskysymys ajatellen tapaamistamme. Ehken kysy sitä ikinä. Ehkä se joskus tulee ilmi. Mutta nyt sillä ei ole väliä. BLING. Karri laittaa jotain viestiä koskien tulevia kesätapahtumia. Heti alan miettiä, että jos Javier nyt hylkää minut, niin koitan ehdottaa laastarilohduksi Karrille jotain kivaa yhteistä tekemistä. En tietenkään  heti voi lennosta vaihtaa tätä vakavaa ihastusta muualle. Mutta se auttaa. Se, että keskittyy johonkin toiseen. Alkaa jossitella kaikenlaista jonkun muun kohdalla. Silloin alkaa myös helpommin löytää niitä syitä miksi ehkä se toinen ei olisikaan ollut sopiva kuitenkaan. Toimihan Jukkakin tosi hyvänä laastarina kun sydämeni oli särkynyt Ronin kanssa. Ja kun laastarin oli aika irrota, oli haava jo ummessa. 

Olen kirjoittanut viestin jo valmiiksi, kuten usein teen kun kyse on jostain merkityksellisestä. Laadin ja muokkaan viestiä sopivaksi ja sitten se on siellä odottamassa oikeaa hetkeä. Yleensä myös päätän ennakkoon tietyn kellon ajan milloin sen lähetän. En tiedä miksi, mutta se tuntuu silloin suunnitelmalliselta. Projektilta joka on pakko toteuttaa. Ja niinhän se on. Olen koko ajan yrittänyt vauhdittaa tuttua projektia ja nyt on taas seuraavan vaiheen paikka. Jos Javier ahdistuu eikä halua tavata, niin en enää ota häneen yhteyttä ja pyrin keskittymään muuhun. Mutta samalla odotan jännityksellä, että muuttaako hän mieltään jossain vaiheessa myöhemmin. Kuten on tähän asti tehnyt. Tai sitten sovimme tapaamisen ja kaikki tuntuu taas vähän paremmalta ainakin hetken. Toivon. Jännittää kauheasti ennakkoon, koska en yhtään tiedä mitä odottaa. Ja nyt kello on jo yli viisi. Joten ctrl+c ja ctrl+v ja enter. Sinne meni. Ei mitään epäselvää. Juon lasillisen valkoviiniä, jonka sekaan olen kaatanut hieman kivennäisvettä, ihan vain muka rentoutuakseni hieman, vaikkei se juurikaan vaikuta minun rentoustilaani mitenkään. Olo on tylsä niin hauskan viikonlopun jälkeen. Olen tanssinut sydämeni kyllyydestä välittämättä yhtään siitä miten typerältä se vaikuttaa. Olen ollut yhtä hymyä ja iloa. Ihan sama onko se ollut osittain keinotekoisesti tuotettua, koska se on tuntunut niin hyvältä. Pelkästään se on riittänyt. En ole kaivannut ketään tai mitään. Ja nyt ollaan taas täällä arjessa. Mutta se on pakko vastaanottaa pakollisena normina, josta ei lipsuta, jotta tärkeä tasapaino pysyy yllä. Vähän juhlaa ja onnellisuutta, ja sitten vähän enemmän arkea ja realismia. Sopivissa mittasuhteissa. Ja sitten kun toivottavasti lääkitykseni alkaa tehota, niin en enää välitä mistään sinnittelystä, vaan voisin ottaa tyytyväisyyden irti joka päivästä omalla tavallaan. Kuten aiemmin kykenin tekemään. Tällä hetkellä en pysty yhtään muistamaan miltä se tuntui. Se, että voin puhua onnellisuudesta. Siitä, että tuntuu hyvältä viettää vain rauhallinen koti-ilta, eikä mihinkään ole kiire. Ja siihen haluan takaisin. Maanantai on maanantai. Menee puoli tuntia. Tunti. Eikä mitään vastausta kuulu. Odottelen ihan rauhassa. BLING. Sitten hän vastaa olevansa väsynyt töistä ja aikoo mennä oluelle rentoutumaan. En avaa viestiä heti. Sitten hän lähettää toisen viestin, jossa kertoo kyllä pohtineensa välejämme. Ei mitään muuta. Sydän sykähtää vähän. Ja posket alkavat kuumottua. Yhtäkkiä keskustelemme vain siitä miten viikonloppumme ovat sujuneet ja kehumme omia tapahtumiamme. Odotan että hän palaisi aiheeseen, koska selvästi on sitä miettinyt. Enkä viitsi hoputtaa enempää. Jännittää jo tuntuvasti. Miksei hän vain vastaa kysymykseen suoraan jo. Olemme vaihtaneet viimeisimmät kuulumiset ja nyt keskustelu seisoo jähmettyneenä odottamassa jotain. Jotain mikä Javierin on tehtävä. 

Sitten ne kauan ja useasti toivotut kolme palloa alkavat pomppia chat-ikkunan alalaidassa ja pidätän hengitystäni. Ja Javier kertoo laittavansa puhelimensa lataukseen hetkeksi ja palaavansa asiaan myöhemmin. Huoh. Eli vielä odotusta.Vastaan iloisesti, että jees, palaillaan asiaan. Ja nyt en voi muuta kuin olla ja jännitellä vastausta, joka tulee viimenkin ratkaisemaan välimme lopullisesti! Tämän on pakko olla se hetki. Nyt hän vielä onnistuu välttelemään asiaa jonkin aikaa, mutta kumpikin tietää, että nyt tähän suoraan kysymykseen on saatava suora vastas. Tik. Tak.